VIII.
Kun Big Bob odotti.
Big Bob heräsi myöhään Coltonin asemarakennuksen viereisessä majassa, jossa hän oli maannut. Miten kauan hän oli oikeastaan nukkunut, sitä hän ei tiennyt. Mutta hän tunsi saaneensa unta riittämään saakka.
Hän nousi hieroen silmiään, ojentautui ja alkoi tuumia missä oli. Äkkiä hän säpsähti.
Muisti valveutui ja hän muisti olevansa aikeissa matkustaa.
Hänenhän piti San Diegoon tapaamaan päällikköään master Bertiä, joka oli matkustanut tiehensä kolmen ryövärin tahi mexikolaisen seikkailijan kanssa, joilla varmasti oli tekemistä takavarikoitujen, todennäköisesti varastettujen viiden laatikon kanssa.
Aivan valveutuneena tästä huomiosta kiirehti hän ulos. Vinkuva kevättuuli puhalsi mereltä. Se puhalsi niin, että Big Bob hädin tuskin saattoi seisoa.
Mutta mitä kello oli? Paljonko mahtoi olla aikaa jälellä ennenkuin iltajuna San Diegoon tulisi? Ja minkävuoksi ei asemahuoneesta näkynyt valonpilkahdustakaan?
Oikeassa kaatosateessa risteili Big Bob vihdoinkin asemasillalle vahdin päämajan viereen. Mutta laskiessaan kätensä lukkoon päästäkseen sisään huomasi hän oven olevan kaksinkertaisessa lukossa.
Tämä oli jo liikaa niinkin rauhalliselle luonnolle kuin Big Bobilla oli. — Täällä oli tapahtunut jotain, joka kävi yli hänen ymmärryksensä — sen ei silti tarvinnut olla kovin vaikeasti ratkaistavan arvoituksen, sillä niinkuin aikaisemmin on sanottu, Big Bob oli aina enemmän toiminnan mies kuin ajattelija. Tämä hänen asemassaan olevalle miehelle monissa kohdissa hyvin arvokas ominaisuus sai hänet nytkin toimimaan sen mukaan.
Ensiksi verrattain varovasti, pian yhä voimakkaammin alkoi hän jyskyttää sulettua ovea. Ja vihdoinkin kuuli hän sisältä jonkun tulevan.
Ovi avattiin äkkiä ja punaisessa yömyssyssä ja yönutussa oleva, salalyhtyä kädessään pitävä mies karjui äänellä joka ei kuulunut erittäin hyväntahtoiselta:
— Mitä tulikuumaa peijakasta te tarkoitatte? Mistä on kysymys? Onko tuli irti vai…?
— Kuinka kauan on vielä odotettava San Diegoon menevää iltajunaa?
Keskeytti Big Bob sangen sävyisästi.
— Mitä iltajunaa?
— Sitä, joka menee 8.27.
— Eilen?
— Ei, tänään.
— Mitä sanotte? Tarkoitatte kai huomenna?
Big Bobin ajatuskoneisto alkoi surista.?Hän raapi tulenväristä lyhyttukkaista päätään, työnsi sangen päättävästi yömyssyisen miehen sisään ja sulki oven jälkeensä astuessaan tämän jälestä kuivempaan paikkaan.
— Pyydän anteeksi! sanoi hän niin gentlemannimaisesti kuin osasi. — Luulen ettemme käsitä toisiamme. — Minun pitäisi tämän päivän iltajunassa matkustaa San Diegoon. Olen odottanut tuolla vajassa aamusta asti. Ja sitten kuulen, ettei tämän päivän iltajuna mene ennenkuin huomenna. — Teidän on myönnettävä, sir, että tämäntapaiset asianhaarat ja mahdollisuudet saattavat näyttää selittämättömiltä. — Senvuoksi tahtoisin nyt vain tietää koska ensimäinen San Diegoon menevä juna saapuu tänne. Sillä siihen minä aijon.
Nyt oli yöpukuisen vahdin vuoro näyttää ällistyneeltä. Hän mittasi kookasruumiista miestä päästä kantapäihin ja mittaus ei näyttänyt kehoittavan koettamaan ulosheittämistä. — Mutta ehkä saattaisi hyvillä sanoilla ja kauniilla puheilla päästä johonkin tulokseen. Vahti vastasi siis varovaisesti, joko senvuoksi että jättiläinen seisoi hänen edessään ja saattoi tehdä jotain, tahi ehkä senvuoksi, että luuli tämän rajuilmassa kadottaneen päästään jonkun ruuvin.
— Seuraavaa junaa San Diegoon odotan neljän tunnin kuluttua. Se ei kuitenkaan ole ilta, vaan aamujuna. Tämänpäiväinen tahi oikeammin sanoen eilinen iltajuna lähti täältä 8.27 kuten tavallisesti, se tahtoo sanoa, tarkoin laskettuna 9.15, siis myöhästyneenä, tällä kertaa ilmakehässä tapahtuneiden häiriöiden, lähemmin määritellen hirmumyrskyn ja voimakkaiden vulkaanisten purkausten vuoksi keski ja pohjois Lower Kaliforniaa.
Big Bob ei ymmärtänyt hituistakaan. — Sen sijaan, että olisi poistunut ja antanut vahdin mennä jatkamaan nukkumistaan, istuutui Big Bob eräälle penkille ahtaaseen odotussaliin. Puristaen voimakkaita käsiään yhteen hän sanoi:
— Minä aijoin tämän päiväiseen iltajunaan. Matka on hyvin tärkeä, minun pitäisi tavata päällikköni sheriffi Bert Brandia, Arizonasta, jonka pitäisi…
— Seis hiukan! Onko nimenne Bob!
— Big Bob tahi Bob Brown, kuinka suvaitsette.
— Silloin on minulla teille sähkösanoma. Se oli viimeinen joka tuli ennen linjan rikkoutumista.
Mies salalyhtyineen, revolvereineen ja yömyssyineen katosi ja Big Bob jäi istumaan umpi pimeään. Kerta toisensa jälkeen raapi hän päätään ja hänestä tuntui tapahtuneen paljon ja monenlaista, joka kävi yli hänen ymmärryksensä.
— Kas tässä, sanoi vahti palatessaan paperi kädessä. — Tässä on sähkösanoma.
Ja Big Bob luki lyhdyn valossa, jota vahti piteli kummastelevan jättiläisen edessä.
"Bob!
Jatka Coronado Beachiin! Vangit ovat livistäneet yli rajan.
Bert."
Hieroen paperia jättiläissormiensa välissä sanoi hän katsoen vahtiin:
— Koska tämä tuli?
— Aika on merkitty yläkulmaan.
Big Bob luki: 7.45 i.p. — Hän otti esiin kellonsa. Se oli viittätoista yli kaksi.
— Nyt on kai yö? sanoi Bob.
— Niinpä luulisin, vastasi vahti.
— Silloin olen nukkunut yli kaksitoista tuntia.
— Onnittelen! Niin kauan en ole koko elämässäni maannut yhteen menoon.
Suonette anteeksi jos menen jatkamaan nukkumistani.
— Sen voitte tehdä, sir. — Mutta minä istun täällä ja odotan. Tällä kertaa lähden mukaan, vaikka minun pitäisi valvoa koko yö.
Tämä oli suurin itsensäkieltäminen johon Bob oli milloinkaan alistunut. — Säteilevin marttyyri-ilmein vaipui hän jälleen kovalle penkille istumaan. Ja vahti antoi hänen olla. Jos mies ei ehkä ollutkaan sielullisessa suhteessa aivan täyspainoinen, niin ei hän kuitenkaan näyttänyt olevan suorastaan vaarallinen yhteiskunnalle.
Huolimatta itsekieltäymyksestä ei viipynyt kauan ennenkuin Big Bobin perusluonne asettui vastustamaan ja vaati päätökseen muutosta.
Ei mielellään istu pimeässä odotussalissa valveilla junaa odottamassa kun sekä ruumis että sielu voivat keksiä jotain parempaakin. Ja mikä oli tässä tilaisuudessa parempi kuin oikaista itsensä pitkälle penkille? Saattoihan odottaa silläkin tavoin junaa.
Bob seurasi tätä houkutusta.
Mutta ollessaan juuri siirtymäisillään unten maailmaan kuuli hän asemasillalle vievän hiekonpuoleisen oven lukon rapisevan. Hän heräsi täydellisesti kun ovi hiljaa avautui ja rajuilman heittämä vesisuihke sattui hänen kasvoihinsa.
Samassa kuului kuiskaava ääni:
— Varovaisesti!… Hänellä on kassa tuolla ylhäällä.. Tässä on lyhty!
Minä jään tähän. Käy toimeen… Hänellä on jo huomenna kassatilitys.
Big Bob veti hiljaa revolverinsa esille.
Hän näki toisen miehen kulkevan, valaisten lyhdyllä eteensä samaa tietä kuin vahtikin äsken oli poistunut.
Samassa silmänräpäyksessä tarttui hän salamannopeasti jälleenjääneen kurkkuun, piteli häntä suoralla kädellä, avasi asemasillalle johtavan oven, paiskasi vangin maahan kuin märän rätin ja kantoi hänet jälleen hyvin sidottuna samalle penkille, jossa itse oli juuri ollut nukahtamaisillaan.
Juuri silloin kuului ylemmästä kerroksesta laukaus ja kiivaita ääniä.
Murtovaras lyhtyineen syöksyi alas — mutta sai viimeisellä porrasaskelmalla sellaisen iskun Big Bobilta, että kieri kuin pallo pitkin odotussalin lattiaa suoraan sen penkin alle, jonka päälle toveri oli sijoitettu. — Sitten huusi Bob kauhistuksen lamauttamalle perheelle:
— Kaikki selvänä, hyvät ihmiset… Jos tulee useampia, niin saavat täällä vielä kuumempaa. Sillä nyt pidän minä vahtia.
Vahti tuli vielä kerran alas. Hän piteli kädessään savuavaa revolveria ja saattoi kauhistuksesta tuskin puhua.
— Miten kävi? Mihin he menivät?
— Tuonne, sanoi Big Bob haukotellen ja osoitti sekä penkin päälle että alle. — Tervehtikää rouvaa ja lapsia, että voivat rauhassa jatkaa untaan, sillä se on parasta mitä löytyy. En minä ainakaan tiedä mitään parempaa.
Vahti läheni molempia tajuttomia ja valaisi heitä varovaisesti lyhdyllään. Bob katsoi myöskin ja huudahti äkkiä:
— Siinähän on lurjus, joka livisti revolverilaatikon kanssa "The burning Sunista." Ja toinen ei ole varmasti hituistakaan parempi.
— Herättäkää minut nyt vain kun juna tulee. Nuo minä otan mukaani matkatavaraksi.