II.
De Montaigne oli ranskalainen aatelismies. Kuten moni muu ulkomaalainen, oli hänkin muutamia vuosia sitten pestaantunut herttuan palvelukseen. Iloinen hovielämä Turun linnassa muistutti suuresti hänen kotimaataan, jossa hän ei ollut käynyt viiteentoista vuoteen. Hänen elämänsä oli siitä asti ollut sangen vaihettelevaa; hän taisteli Guisen sotajoukossa, läksi sitten Kaarlo V:n palveluksessa seitsemäksi vuodeksi uuteen maailmaan, oleskeli sieltä tultuaan kolme vuotta Skotlannissa, kuuluisan Maria Stuart kuningattaren hovissa, josta Juhani herttua vei hänet mukanaan Suomeen. Hänen ritarillinen luonteensa, urhoollinen elämänsä ja laajat matkansa saattoivat hänet pian herttuan suosioon. Kun tämä läksi häämatkalleen Puolaan, tuomaan sieltä kodilleen hallitsijattaren, Katarina Jagellolaisen, Puolan kuninkaan sisaren, oli de Montaigne mukana.
Veljesten Eerikin, Ruotsin kuninkaan, ja Juhanin, Suomen herttuan, väli oli tähän aikaan, toukokuun keskipaikoilla 1563, joutunut sangen huonoksi. Eerikki oli vihoissaan Juhanille, joka oli nainut vihollis-kuninkaan sisaren ja vielä päälle päätteeksi lainannut tälle rahaa. Mutta Juhani ei huolinut siitä: hänen aikansa kului hovijuhlissa, metsästys-retkillä, teinien näytelmissä ja turnajaisissa. Hän ei ymmärtänyt vaaran suuruutta, eikä ottanut korviinsa neuvon-antajainsa Hornin ja Flemingin varoituksia, jotka kehoittivat häntä nöyrtymään tahi lähtemään maanpakoon. Juhani eli vaan surutonna puolisonsa kanssa, jonka läsnä-olo toi Suomen ainoalle ja lyhyt-ikäiselle hoville loistoa. Katarina vallitsi miestään, joka jumaloi puolisoaan.
* * * * *
Komea väkijoukko oli kokoontunut n.s. Juhanin juhlasaliin Turun linnaan, missä illan kemut vietettiin.
Sali oli myöskin semmoisen seuran arvoinen. Seiniä koristi kalliit tapetit, jotka esittivät kuvia raamatusta ja Kreikan sankari-ajoilta. Pitkin seiniä kulki pehmeillä tyynyillä ja kultadamaskisilla peitoilla varustetut rahit. Katosta riippui 12-haaraisia kynttilä-jalkoja. Salin yläpäässä oli punaisella sametilla peitetty lava, sen yli taivas samanvärisestä kankaasta. Takaseinässä olivat Vaasan ja Jagellon sukujen vaakunat.
Ruhtinaalliset henkilöt ynnä ylhäisimmät herttuan virkamiehet, kansleri y.m. olivat saaneet sijansa tuolle lavalle. Juhani ja Katarina istuivat kullatuilla tuoleilla. Lavan sivuilla seisoi kunniavahteina muutamia trapantteja, joiden juhlapuku oli erittäin komea: "hopeakirjaimilla koristetut trapantti-verkanutut, mustat kultakirjaimiset sametti-kaulukset sekä punaiset sukat. Ruhtinattaren neitojen puvut olivat valmistetut ruskeasta, mustalla sametilla päällystetystä verasta, hihat toisilla ylt'yleensä kultakirjaillut, toisilla punaisella, valkeareunaisella kultadamaskilla päällystetystä puudamaskista tehdyt." Semmoinen oli se loistava seura, joka juhlasalissa liikkui.
Herttuattaren viittauksesta alkoi musiikki soida. Katarina astui lavalta, kulki kumartuvain hovimiesten ohitse, kunnes hän tuli sille paikalle, missä päivän kunnioitettu voittaja seisoi, ja tarjosi hälle kätensä. Tämä otti sen vastaan langeten toiselle polvelleen. Muut parit muodostuivat vähitellen heidän jälkeensä; Juhani herttua nähtiin tanssivan erään suomalaisen aatelisneidon kanssa.
De Montaigne oli tänä iltana erittäin komeassa mustassa samettipuvussa, korkea espanjalainen kaulus kaulassa ja voittamansa kultavitjat rinnalla. Hän oli iltapäivällä ollut kutsuttu herttuan puheille. Keskustelua kesti pari tuntia, se oli varmaankin valtiollista laatua, koska kansleri, Horn, Fleming ynnä pari muuta herraa ottivat osaa siihen. Mitä siinä oli päätetty, ei vielä tiedetty.
Ritari tanssi erinomaisen hyvin, ihastunut herttuatar kutsui hänet lavalle viereensä ja puhutteli häntä hetkisen.
Musiikki alkoi soida taaskin, de Montaigne pyysi parikseen herttuattaren lähintä hovineiteä, puolalaista kaunotarta, joka turnajaisissa oli istunut Katarinan rinnalla. Puna nousi taas Jadviga-neiden kasvoihin. Hän oli tanssissa keveä kuin sylfidi, ja komean parin hyppy ei näyttänyt tahtovan loppua. Vihdoin de Montaigne vei neiden hänen paikallensa.
Kello oli pian yhdeksän. Jadviga nousi äkisti ja teki lähtöä.
"Mihin nyt?" kysyi ritari teeskennellen.
Jadviga viittasi vaan kädellään ja kiiruhti tiehensä.
"Suokaa anteeksi, ruhtinatar", virkkoi de Montaigne suudellen hänen kättään, "tärkeä asia vaatii, että lähden täältä puoleksi tuntia."
"Kun Venus on oppaana, löytää Amor kyllä tiensä", virkkoi ruhtinatar nyykähtäen hänelle armollisesti. "Tervetullut takaisin."
De Montaigne hämmästyi Katarinan vastauksesta. Tiesikö hän mitään?
Ritari kiiruhti salista ristiriitaisin tuntein. Ei kukaan pitänyt siitä väliä; sali oli täynnä ihmisiä.
"Mitenkä minä saan naiset erilleen?" mutisi hän kulkien kiertoportaita pihaan. "Olkoon menneeksi, minun syyni se ei ole."
Tultuaan pihaan huomasi hän erään naisen vaippa päällä kiiruhtavan pienelle takaportille. De Montaigne meni ulos pääportista, lausuen tunnussanan. Pekka seurasi häntä.
"Onkos sinulla aseet?" kysyi ritari, jolla oli miekkansa vyöllä.
"On, herra, molemmat pistoolit teitä varten, itselläni miekka ja pistooli", vastasi Pekka.
"Hyvä, jää tähän! Katso tarkasti, kuka tästä kulkee. Jos vihellän, riennä oitis esiin."
De Montaigne meni puistoon, jossa oli pilkkopimeä. Matkan päästä huomasi hän henkilön, joka lähestyi häntä.
"Kuka olette, kaunoiseni?" kysyi de Montaigne kohteliaasti.
"Jadviga, herttuattaren seuralais-nainen", vastasi toinen.
"Hyvä, ett'ei Aronin tytärtä näykkään", ajatteli ritari.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua palasivat de Montaigne ja Jadviga puistosta. He rakastivat toisiaan. Ritari oli saanut kuulla neitosen tehneen sitä kauan. Nyt he olivat päättäneet karata yhdessä Puolaan, jossa Jadvigan isällä oli linna. Mutta saadakseen tuumansa toimeen, päätti Jadviga vaikuttaa herttuattaren kautta sen, että de Montaigne nimitettäisiin Juhanin lähettilääksi Sigismund Augustin luona. Jadviga puolestaan seuraisi häntä saadakseen kohdata kipeätä äitiään, jonka hän sanoi olevan kuoleman kourissa.
De Montaigne suostui kaikkeen ehdottomasti. He päättivät lähteä matkaan jos mahdollista jo seuraavana päivänä.
Jadviga kiiruhti linnaan omaa tietänsä.
Tultuaan Pekan luo, kysyi de Montaigne jättäen hälle pistooliparinsa.
"Näitkö ketään?"
"En, herra!"
"No hyvä, seuraa minua!"
"Minä vaan luulen, että joku on meitä vakoillut puistossa, vaikk'ei kukaan näyttäynyt", mutisi de Montaigne portin holvissa.
* * * * *
Niin pian kuin ritari ja Jadviga hävisivät puistosta nousi Rebekka esiin pensaan takaa. Hän oli kuullut koko keskustelun.
"Sepä hyvä, ett'en tullut näkyviin. Niin, niin, kellä on ylhäisyys ja arvo, kyllä se rakkauttakin saa. Kyllä sinä minullekin hymyilit, mutta kun parempi ilmestyy… Vaan minä en kärsi kostamatta. Minä tahdon kostaa, ja kostoni on oleva kova!"