II.
Keskellä Mönninvaaran kylää on osaksi viljelty, osaksi synkkää metsää kasvava vuoren harjanne, jota nimitetään Kurjan kallioksi. Siihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, sijaitsi siellä reheväin viljavainioiden keskellä pitkä ja maalaamaton talo luukku-ikkunoineen.
Sen isäntä, Mikko Eronen, oli hankkinut sen uutteralla työllä nuoruudesta asti ja oli nyt Mönninvaaran varakkain talollinen. Taistelussa metsänpetojen kanssa, jotka useinkin raatelivat karjaansa, kehittyi hän vahvaksi, rohkeaksi ja viekkaaksi. Muuten eli hän rauhassa perheensä kesken, johon kuului paitsi hänen vaimoaan ja tytärtään, hänen veljensäkin ja muutamia palvelijoita.
Eräänä kauniina kesä-aamuna, Erolan perheen syödessä aamiaista, syöksi sisään Maija, lähellä asuva mökkiläisen leski, hajalla hapsin ja säikähtyneen näköisenä.
"Mitä nyt?" kysyi Mikko uteliaasti, nousten pöydästä.
"Sarvingista päin tulee notkossa joukko sotaväkeä; ratsastavat että pöly pilviksi nousee!" änkytti Maija tullen pöydän ääreen.
"Mitä sotaväkeä?" tiuskasi Mikko; "nyt kai silmäsi kangastaa? Olisihan kuulunut edes jonkinmoista huhua venäläisten tulosta Ilomantsiin, josta tulee matkustavaisia joka päivä."
Samassa kuului torven toitotus.
"Enkö puhunut totta?" kysyi Maija hädissään, tarttuen Mikon käteen.
"Suus kiini!" ärjäsi tämä.
"Nyt ei ole aikaa loruella… lähdetääs, pojat, katsomaan mitä on tekeillä. Pelko nyt kaikkein vähimmin auttaa!"
"Herra Jumala, kuinka meidän nyt käy?" huokasi Anna, Mikon vaimo.
"Ole rauhassa!" lausui Mikko ovelta, viitaten Anttia, veljeään, ja
Simo-nimistä renkiä tulemaan mukaan ulos.
Samassa kuin he pääsivät porstuaan, syöksi pihaan venäläisjoukko, noin 20 rakuunaa.
"Ryssät!" huudahti Mikko peräytyen pari askelta; "pyssyni — missä?"
Hän tahtoi palata tupaan, mutta Antti esti sen sanoen:
"Ajattele, mitä teet! Luuletko meidän mahtavan mitään kymmenkertaiselle viholliselle? Jos teemme vastarintaa, voivat he ryöstää talomme ja rääkätä meidät kuoliaaksi."
"Puhut kyllä totta!" lausui Mikko kiivaasti; "mutta eivätkös ne pirut ole jo ennestään tunnetut? Entäs kuinka kävi isällemme!"
"Elä tee nyt pahasti pikapäissäsi, Mikko! Paras on, että piiloitamme aseet — —"
"Olkoon menneeksi", lausui Mikko mennen portaille. "Minä viivyttelen vihollisia… kiiruhtakaa!"
Koettaen hillitä itseään astui hän pihalle.
Upseerinsa viittauksesta astuivat rakuunat hevosen selästä. Osa heitä ympäröi Mikon.
"Viinaa!" huusivat janoiset ratsastajat; "viinaa!"
Mikko seisoi ääneti.
"Viinaa!" toistivat he heristäen miekoillaan.
Talossa löytyi kyllä sitä, mutta Mikko oli piiloittanut kaksi tynnyriä, eikä tahtonut luopua tavarastaan.
"Ei ole!" vastasi hän punastuen.
"Valehtelet, sä konna!" huusi muuan, lyöden häntä miekan kahvalla olkapäähän.
Mikon silmät säihkyivät vihasta, vaan hän hillitsi vieläkin itsensä.
"Minä opetan sinua puhumaan totta!" jatkoi rakuuna, lyöden häntä taaskin.
"Ja minä näytän sinulle, ett'et suomalaista koiranasi pidä, sä hiiden ryssä!" ärjäsi Mikko, antaen miehelle korvapuustin, että hän lensi selälleen kaataen mukanaan pari toveriaan.
Nuolen nopeudella nousi rakuuna seisalleen ja aikoi pistää hänet kuoliaaksi, kostaakseen häväistyksensä.
"Seis!" huudahti upseeri lyöden rakuunan miekan syrjään; "seis! Hän on aseeton, hänelle ei saa tehdä pahaa! Minun täytyy tutkia häntä — miekka tuppeen! Iivana, vartioi häntä!"
Rakuunat hajosivat sinne tänne pihaan. Iivanan silmäyksistä huomasi kyllä, ettei hän tyytynyt vahdin pitoon, vaan olisi mieluummin seurannut tovereitaan, joiden hän luuli menevän etsimään "saalista."
Mikko puolestaan loi silmänsä tuvan akkunaan, jättäen omaisensa
Kaikkivaltiaan huostaan.
* * * * *
Kuten jo mainitsimme, läksivät Simo ja Antti piiloittamaan aseita ja talon paraimpia tavaroita, sillä venäläisen tiedettiin jo ennestään ottavan kursailematta, mitä sai.
Naiset olivat vetäytyneet nurkkaan.
"Jumal' armahda meitä!" huudahti Anna, nojautuen tyttäreensä.
"Mitenkähän Mikon lienee käynyt?"
"Kunhan vaan eivät menisi mökkiini!" mutisi Maija. "Pöngitittekö edes oven?"
"Sen kyllä teimme, äiti!" vastasi Simo, temmaten seinältä pyssyn ja ampumavarat. "Isäntä viivyttelee ryssiä, sillaikaa kuin me ehdimme piiloittamaan tärkeimmät kapineet."
"Sen hän teki kotinsa tähden", huokasi Anna.
Ovi alkoi täristä venäläisten iskuista.
"Auta minua laskemaan kirstua karsinaan, Simo", huusi Antti, joka jo oli kuljettanut sitä pari kyynärää; "karhun keihäs samaa tietä!"
Pian oli se tehty.
Sitten tempasi Simo pyssyn ja syöksi tuvasta.
"Mikä pojalla?" huusi Maija mennen ovelle. "Alkaako hän taistella — ja syöksyy siis surman suuhun."
Samassa kuului laukaus ja melu ulkoa.
"Tuhat tulimaista! Nyt se poika tyhmästi teki!" huusi Antti.
Samassa palasi Simo sisään.
"Yksi kellistyi… sen näin luukusta."
"Mitä teit! Tyhmyydessäsi syökset meidät kaikki kuolemaan… No, mik'on tehty se on tehty… asiaa ei voi enää parantaa… paetkaamme ikkunasta ruispeltoa myöten metsään ja sitten Tiaisen luo, joka kuulutuksensa mukaan majailee Kaltimonniskalla. Seuraa minua!"
"Jumala olkoon kanssasi, poikani!" huudahti Maija, ojentaen Simolle pyssyt, sitten kuin kumpikin mies oli hypännyt ikkunasta ulos. "Varokaa, ett'eivät viholliset huomaa teitä! Menkää! Pelastuksemme riippuu nopeudestanne!"
Ovi tärisi hirveästi ja särkyi vihdoinkin aika rumahduksella.
Naiset huudahtivat pelästyksissään, kun rakuunat syöksivät sisään.
"Sinäkö ammuit?" kysyi upseeri Annalta miekka kädessä. "Tunnusta oitis!"
Vastaukseksi viittasi Anna ikkunaan, josta Antti ja Simo olivat paenneet.
"Ampuja meni tuota tietä!" änkytti hän peloissaan.
"Ahaa! puhutpa totta — näen että ristikot ovat poissa. Kuusi miestä oitis ratsaille ajamaan heitä takaa! Viisi ruplaa sille, joka tuo pakolaiset!"
Samassa meni hän naisten luo.
"Tuossapa vasta kaunis tyttö!… hän on minun… viekää pois nämä akat ja pysykää itse ulkona, pojat."
Elsa lankesi äitinsä kaulaan.
Pari miestä riisti Annan erilleen ja vei hänet puolipyörtyneenä tuvasta.