III.
Jäätyään tupaan kahden kesken Elsan kanssa, istuutui Ivanoff — se oli upseerin nimi — penkille, vetäen viereensä Elsan, joka turhaan teki vastarintaa.
"Mitäs kaunoiseni noin pelkäät? Rauhoitu! Enhän tee sinulle mitään pahaa!"
"Mitähän tuolla ryssällä on mielessä?" ajatteli Elsa. "Minua kauhistuttaa, sillä olenhan kokonaan hänen vallassaan."
"Pois minusta!" kiljasi hän kuohahtaen. "Ensin rääkkäytätte vanhempiani ja sitten aiotte tehdä samaa minullekin!" Hän koetti istuutua, mutt'ei voinut.
Ivanoff puri huultaan.
"Elkää kiivastuko, ihana neito. Miettikää tilaanne ja muistakaa että olette minun vallassani! Vastusteleminen on turhaa."
"Elä kajoo minuun, saatana!" huusi Elsa hajalla hapsin. "Päästä minut… oi!"
Ivanoff julmistui.
"Vai niin, etkö hyvää usko, sä ylpeä tyttö", lausui Ivanoff, voimatta enää hillitä vihaansa. "Sentähden saat yksinäsi miettiä parempaa vastausta. Kärsimykseni on jo loppunut."
Hän vihelsi pieneen hopeapilliin.
Feodor, hänen uskollinen palvelijansa, ilmestyi ovelle.
"Vie tämä tyttö tupakamariin ja vartioi häntä tarkasti. Katso, ett'ei hän saa vahingoittaa itseään."
Oitis jatkoi hän pilkallisesti Elsalle, joka ei liikahtanutkaan paikaltaan:
"Seuratkaa häntä vastustelematta! Hetkisen kuluttua olette kenties viisaampi, kun olette saaneet miettiä rauhassa, miten on paras vastata."
Elsa seurasi rakuunaa, luullen pääsevänsä vanhempainsa luo. Lähteissään lausui hän Ivanoffille, ett'ei tämä sitä kuullut:
"Odotas, vielä mertaan menet!"
Jäätyään tupaan itsekseen, otti Ivanoff esiin tasku-Mattinsa, joi siitä pari kulausta ja mutisi pyyhkien suutaan:
"Vahinko vaan, ettei sitä ollut enempää! Mutta minun täytyy saada se täyteen, vaikkapa talonpoikais-viinallakin."
Hän meni ikkunaan ja loi silmänsä ulos.
Vähän matkan päästä näkyi Mönninvaaran kylä, taampana synkkä metsä, jota kesti niin kauas kuin silmä kantoi.
Polttava helle alkoi jo rasittaa.
Tuon tuostakin tuli viileä tuulen henkäys särkyneestä ikkunasta sisään ja heilutti Ivanoffin tuuheata partaa.
"Kirotut veitikat", mutisi hän, "kun pakenivat tästä. Mutta kauas he eivät ehdi. Mitaun rakuuna saavuttaa heidät pian. Olenhan jo sanonut itsekkäille suomalaisille, ett'eivät kynsistäni pääse. Entäs jos pannen tiukalle talon isännän, sillä vankini on varmaankin hän. Minua janottaa aika lailla…"
Ivanoff meni ulos.
Mikko seisoi pihamaalla siimeksessä, katsoa tuijottaen vartijaansa vihasta punoittavin kasvoin. Hän ei tiennyt omaisiensa kohtaloa. Häntä vaan kummastutti, että muutamat rakuunat nousivat ratsaille ja läksivät täyttä nelistä metsään. "Tottahan pakenivat pojat" ajatteli hän, "kun ryssät tiesivät kaivata heitä laukauksen tähden." Itse hän ei aikonutkaan paeta — seisoihan vahti miekka kädessä hänen vieressään.
"Oletko talon isäntä?" kysyi Ivanoff röyhkeästi, väännellen viiksiään.
"Olen" vastasi Mikko lyhyesti.
"Sinä olet velvollinen antamaan meille ruokavaroja — vie minut aittaasi!"
"Mitä sinne?" kysäsi Mikko hämmästyvinään. "Siellä on ani vähän tavaraa."
Ivanoff viittasi vartijalle, joka otti esiin pistoolin, ja pitkitti:
"Vastaa suoraan kysymyksiini! Jos koetat valhetella, laukeaa pistooli."
"Kuten jo sanoin, on aitassa vähän — —" intti Mikko vaaleten hiukan.
"No, mennään sinne", keskeytti Ivanoff ivallisesti. Heidän jälestään tuli aittaan joukko rakuunia, alkaen nauttia rikkaan talon tarpeita. Takimaiset pistivät taskuunsa mitä saivat.
Sammutettuaan janonsa, astui luutnantti ulos. Viinaa hän ei löytänytkään.
"Tiedätkö, mihin talonpojat ovat kokoontuneet ja missä pää-yllyttäjä
Tiainen tätä näkyä oleskelee?"
"En."
Ivanoff viittasi vartijalle, joka viritti pistoolin hanan.
"Kuules ryssä", lausui Mikko katsoen häntä silmästä silmään, "aseitasi en pelkää, enkä kuolemaa. Jos puhun toisin, valehtelen tosiaankin, eli jos sanon tietäväni hänestä, tulen sanasi mukaan ammutuksi."
"Tiainen on tunnettu kaikkialla Karjalassa. Nyt et puhu totta!"
"Sen teenkin", lausui Mikko, "mutta olenhan vannonut kuninkaalleni valan, jonka rikon, jos ilmaisen Tiaisen olopaikan."
"Ruotsin kuninkaalle vannomasi vala on enää mitätön", virkkoi luutnantti.
"Vaikka kansalaiseni sortuisivat tappotanterelle ja Jumala jättäisi minut yksin henkiin, en riko sitä. Niin kauan kuin kuninkaani ei päästä Suomen kansaa uskollisuuden valasta, en vanno Keisarillesi mitään valaa."
"Oh, puhuitpa liian rohkeasti", sanoi luutnantti malttamatonna. "Senpätähden pidänkin sinua kapinallisena talonpoikana ja rankaisen sinua sen mukaan. Sitokaa, pojat, hänet tuohon koivuun! Saas nähdä, tokko hän sitten punnitsee sanojaan paremmin kuin nyt!"
Pari kolme rakuunaa tarttui jo häneen.
* * * * *
Päästyään metsän reunaan, pysähtyi Antti odottamaan Simoa, joka ryömi ruispeltoa.
Oven tärinä kuului vielä, mutta taukosi pian, josta hän arvasi venäläisten päässeen sisään.
"Kiiruhda, jos tahdot eheänä perille päästä. Venäläiset voivat huomata meidän paenneen, ampua tahi ajaa meitä takaa."
Pian olivat he jo korvessa.
"Nyt tulee meidän kiertää maantielle ja sitten rientomarssia
Kaltimoon!" jatkoi Antti ladaten pyssynsä.
"Mutta saisihan omasta kylästä edes kymmenen asekuntoista", virkkoi
Simo.
"Sitä en usko, he ovat poissa! Paras on mennä kerrassaan Tiaisen luo."
Metsä alkoi harveta.
Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä tiheämmäksi muuttui viidakko, jossa heidän oli sangen vaivaloista kulkea. Naarmuisin käsin ja repaleisin vaattein pääsivät he pienen vaaran huipulle, josta oli laaja näky-ala; kaukana kimalteli Pielisjoki, näyttäen hopeaiselta vyöltä. Kaikkialla oli vaan havumetsää, siellä täällä huuhta tai pirtti, jonka piisistä nousi sininen savu. Luonto oli yksitoikkoista, mutta samalla suurta ja vakavaa.
"Helle alkaa jo tuntua", lausui Simo aikoen lähteä; "meidän tulee kulkea siimestä. Tule nyt!"
Tie kulki vaaran juurella.
Samassa syöksivät rakuunat esiin.
Niin Antti kuin Simo pidätti mielen malttinsa. He vetäytyivät viidakkoon, johon ratsumies ei voi tunkea, ja laukasivat pyssynsä.
Kaksi venäläistä kaatui.
Tiikerimäisellä hurjuudella astuivat jälelle jääneet neljä maahan ja syöksivät viidakkoon. Ennenkuin Simo ehtikään vetäytyä pensaan taa sai hän laukauksen jalkaansa, joka ei ollut vaarallinen, mutta esti häntä pakenemasta.
Antti aikoi ottaa hänet selkäänsä.
"Pakene", kuiskasi Simo vaipuen maahan. "Min'en voi' seurata sinua — jos nousen selkääsi joudumme kumpikin heidän käsiinsä. Ei, mene sinä vaan Tiaisen luo — minä taistelen kunnes jaksan."
Hurjasti huutain syöksivät rakuunat Simon päälle. Anttia ei nähnyt kukaan. Hurja taistelu syntyi. Simo puolusti itseään niin kauan kuin mahdollista, hän joutui lopuksi vangiksi. Samassa laukesi Antin pyssy ja kolmas venäläinen suistui.
Turhaan etsivät rakuunat toista vihollistaan. Hän oli kadonnut metsään.
Simo laahattiin ratsujen luo ja hän sai istua satulaan kahden ratsastajan väliin, vuotaen verta parista pikkuhaavasta.
Rakuunat palasivat pihaan samalla kuin heidän kumppalinsa seisoivat
Mikon ympärillä.
Ivanoff julmistui, kuultuaan kolmen kaatuneen, ja päätti piiskauttaa
Simoa paikalla.
"Suokaa mulle edes ryyppynen alle", virkkoi tämä koivun juurella, "niin saatte vaivasta kaksi tynnyriä!"
"Mistä? Päästäkää mies irti! Jos tahdot säilyttää nahkasi täksi hetkeksi, tuo ne meille", lausui Ivanoff.
Simo viittasi latoon.
"Heinissä liki ovea."
Oitis syöksi sinne pari kolme rakuunaa ja pyöritti ulos tynnyrit.
Tämä löytö sai venäläiset unhoittamaan koko rangaistuksen toistaiseksi.
"Viekää vangit aittaan!" käski Ivanoff.
Sitten kokoontuivat rakuunat tupaan ja alkoivat juoda ja mässätä.