IV.
Pielisjoessa on monta kovaa koskea, joista laskettaissa tarvitsee suurta taitoa ja rohkeutta. Pohjoisin on Häihän koski. Siitä alaspäin leviää joki milt'ei järventapaiseksi ja sitä kutsutaankin siinä kohden Hiirenvedeksi.
Tämä kapenee vähitellen, ensin tehtyään jyrkän mutkan. Vesijoukko tunkeutuu kovalla pauhulla Kaltimon koskeen, syöksee nuolen nopeudella kiviä ja kallioita vastaan, kuohuu, vaahtoelee niiden vietteillä ja väistyy vihdoinkin syrjään, voimatta tehdä mitään noille järkähtämättömille vastustajilleen.
Itäpuolella koskea on korkea vaara, länsipuolelta pistää jokeen pitkä niemi, jonka nenästä lautattiin virran yli.
Oli Heinäkuun 30 p. 1808. Puolipäivän aurinko paistoi kuumasti. Ruis oli kumarruksissaan jykeiden tähkäin painosta.
Niemellä, lautturin mökin ympärillä, majaili silloin parisataa aseellista talonpoikaa.
Useimmilla oli n.k. "ruunun kivärit", mutta täytyipä monen tyytyä omaansa, jossa oli musta puupajunetti. Hatuissaan kantoivat talonpojat viheriää puunoksaa ja selässään tuohikonttia, jonka valkoiset hihnat menivät ristiin rinnan yli. Muutamilla oli vyössä sirppi, toisilla vanha ruostunut sapeli, esi-isäin verinen perintö.
Talonpojat tahtoivat matkia puvussaan säännöllistä Suomen sotaväkeä, pettäen sillä venäläisiä.
Uloinna törmällä seisoi iso, mustapartainen ja roteva mies. Tuuheat kulmakarvat varjostivat mustaa silmäparia, josta loisti tavaton nero; kotkannenä ja ohut ylähuuli olivat rohkeuden ja mielenlujuuden merkki. Hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain jaloa, ylevää ja miehekästä, jota ei voinut olla kunnioittamatta.
Puvusta päättäen olisi häntä pitänyt talonpoikana, ellei hänen vaakunalla varustettu hattunsa ja maata laahaava sapelinsa olisi osoittanut päällikköä. Hän olikin tuo tunnettu talonpoikain johtaja — Olli Tiainen.
Hänen vieressään oli 24-vuotinen mies, "ylioppilas" Stenius, Pielisen pitäjässä sijaitsevan Sarkkilan tilan omistaja. Hänkin on saanut tunnetun nimen talonpoikain johtajana tässä sodassa, ja ansaitseekin sen.
Päälliköt olivat epätietoiset mihin lähteä, kun ei tarkkaan tiedetty, missä venäläiset olivat. Pienimmätkin ilmoitukset olivat tällä kertaa sangen tärkeät. Talonpoikaisjoukko halusi taistella ja alkoi jo milt'ei nurista majapaikallaan.
Kun Antti saapui paikalle, syntyi leirissä vilkas liike. Tiaisen lähettämät miehet hankkivat lisää veneitä ylimenoa varten. Ilohuudolla läksivät talonpojat eteenpäin, tietäen nyt tapaavan vihollisensa.
Viimeisen veneen lähteissä rannasta, hyppäsi siihen kaksi aseellista miestä, joista edellinen oli noin 50 vuotias, pieni ja jokseenkin lihava. Hänen leveät harteensa ja jäntterät jäsenensä osoittivat voimaa ja tanakkuutta, olallaan kantoi hän n.k. "Sprengtportenin tussaria."
Nuorempi oli valkoverinen ja punakka poika, tuskin kahdenkaankymmenen vuotias, laiha ja solakkavartaloinen.
Tultuaan maalle, meni edellinen suoraan Tiaisen luo ja tervehti, lyöden häntä olkapäähän.
"Hyvää päivää Olli! Kuinka olet voinut? Mitä kuuluu Nurmekseen?"
Tiainen kääntyi äkkiä ja huudahti huomattuaan tulokkaat, joiden käsiä hän hellästi pudisteli:
"Tervetultuanne joukkoomme! Tunsin sinut, Juhana, äänestäsi. Mutta kuinka tiesit meidän olevan täällä?"
"Huhu kiertää ympäri maata linnun siivillä. Olemme kulkeneet yhtä mittaa Jakokoskelta ja päälle päätteeksi näin kovassa helteessä. Venäläiset ovat tulleet Niinivaaralle ja hankitsevat ylimenoa, kuljettaen jokeen hirsiä, joista he kaiketi tekevät puomi-sillan. Arvaathan, mitä seuraa, jos ne hirtehiset pääsevät yli. Brandenburg ja Brunow läksivät sieltä jo viime pyhänä Liperiin, kehoittamaan senkin pitäjään asukkaita ryhtymään aseihin. Lähtekää Joensuuhun niin pian kuin mahdollista."
Tiainen mietti hetkisen.
"Ei, ystäväni, se ei käy laatuun paikalla, kun äsken saimme tietää venäläisten jo tulleen Mönninvaaralle."
"Mönninvaaralle! No, — sitten seuraan minä ja Pekka teitä. Minua haluttaa vielä vanhoillanikin taistella samaa vihollista vastaan, kuin ennen muinoin Savon jääkärinä ollessani? Tämän pyssyn sain itse Stedingk'iltä, sillä minähän haavoitin Porrassalmella entisen päällikkömme Sprengtportenin, joka on myynyt itsensä venäläisille. Sitä kyllä oma koira puri!"
"Kuka on tuo mies?" kysyi Stenius syrjässä Tiaiselta.
"Entinen sotilas Juhana Sallinen Joensuusta poikineen", vastasi tämä. "Hän asuu siellä kosken saarella, jossa hänellä, on mökki, minkä hän eukkovainajansa perintöä sai apeltaan."
Miesten järjestyttyä läksi joukko matkaan. Etupäässä kulki Tiainen,
Stenius ja Salliset puhellen vilkkaasti keskenänsä.
* * * * *
Rakuunain juodessa, tanssiessa ja laulaessa pistäysi Ivanoff katsomaan kaunista vankiaan, joka istui lavitsalla itkusta punaisin silmin ja näytti kärsineen kovaa sisällistä taistelua.
"No, neitoseni, miltä tuntuu olla täällä? Oletteko jo miettineet kyllin, mitä vastata?"
Ivanoff, joka oli luullut voivansa musertaa Elsan itsekkään luonteen, hämmästyi suuresti, kun tyttö vastasi:
"Pois, konna! En koskaan voi rakastaa sinua!"
"Mutta — —"
Luutnantti ei ehtinytkään lopettaa lausettaan, sillä samalla kuului pihalta pistoolin laukaus, joka sai hänet syöksemään ulos.
"Suomalaiset ovat täällä!" kajahti venäläisten kesken. He tointuivat pian juomingistaan, mutta pakenivat talosta suoraa päätä. Talonpojat ampuivat heidän jälkeensä, mutt'ei yksikään luoti kantanut enää heihin.
Vangit tulivat itse esiin ja kohtasivat toisensa pihalla. Elsa syöksi vanhempainsa syliin. Ilo oli sanomaton.
V.
Seuraavana aamuna päivän koittaessa lähestyi Scheenen joukko Mönninvaaraa. Tiainen miehineen odotti häntä ruispellossa kahden puolen tietä. Näkymättömät vastustajat kaatoivat tarkoilla laukauksillaan joukon rakuunoita. Scheene aikoi jo peräytyä.
"Meidän täytyy saada heidät ruispellosta millä hinnalla hyvänsä!" virkkoi hän vieressään ratsastavalle Ivanoffille.
Tämä mietti hetkisen.
"Se maksaa meille monen miehen veret — hm! — ahah, nytpä tiedän sopivan keinon. Antakaa minun 40 miehellä kiertää metsän kautta tuon talon luo, joka näkyy vaaralta. Minä sytytän sen tuleen — suomalaiset peräytyvät sammuttamaan — hyökkäämme heidän kimppuunsa kahdelta puolen, ja voitto on meidän!"
Kaiketi saattoi Elsan muisto hänet valitsemaan tämän keinon.
Scheene hieroi käsiään.
"Kiitän teitä!" virkkoi hän luutnantilleen, "tepä tiesittekin, mitä tehdä! Pankaa oitis tuumanne toimeen; minä peräydyn hiukan miehineni, sillä talonpoikain pyssyn tuli on sangen tuhoova!"
Tultuaan metsän reunaan talon luo käski Ivanoff miestensä koota risuja. Päästyään pihaan tekivät venäläiset neljä suurta risukimppua, jotka he panivat talon kulmiin.
Ivanoff meni sisään Feodor mukanaan.
Naiset katselivat ikkunasta taistelua, tietämättä mitään uhkaavasta vaarasta.
Kumpikin huudahti kauhistuksesta, huomattuaan luutnantin. Elsa säikähti niin, että hän särki ruudun kyynärpäällään. Anna tahtoi viskautua Ivanoffin eteen, suojellakseen tytärtänsä, mutt'ei ennättänytkään, sillä upseeri otti tämän vyötäisistä kiini.
"Sinun täytyy seurata minua, ell'et tahdo palaa sisään", virkkoi hän
Elsalle. "Tule, minun on kiire."
"Sinuako?" kysyi tyttö hämmästyen, koettaen riuhtoa itseään irti, mutta
Ivanoff piti kiini yhä kovemmin.
"Ellet tule hyvällä, pakoitan minä sinua!"
Samassa tempasi Anna puukon ja syöksi Ivanoffin päälle, aikoen lävistää hänet, mutta sukkelasti tempasi tämä pistoolinsa ja tähtäsi äitiä päähän. Tämä säikähti siitä ja vaipui maahan.
Tuntein venäläisen ottaneen kätensä hänen lantioiltaan, karkasi Elsa äitinsä luo.
"Sinua en seuraa; ennen vaikka palan sisään!"
Ivanoff koputti ovea, sillä pillin ääni ei kuulunut nyt.
"Feodor!"
Tämä ilmestyi ovelle, tarttui Elsaan ja sitoi hänet.
Ivanoff riensi ulos kuormineen lyötyään Annalta puukon kädestä.
"Feodor, vie hänet sitten varmaan paikkaan, ett'ei kukaan näe häntä!" virkkoi hän hätä-hätää porstuassa.
Nousten ratsaille ja ottaen puolipyörtyneen tytön eteensä satulaan, käski Ivanoff miehiänsä sytyttämään risukimput.
Liekit alkoivat kasvaa tavattoman nopeasti. Kuivat seinät paloivat pian jokapaikasta ja viiden minuutin kuluttua oli talo ilmitulessa.
Nähtyään tekonsa onnistuneen, läksi Ivanoff joukkoineen pihasta.
Töin tuskin pelastui Anna varmasta kuolemasta. Luutnantin antama isku sai hänet vaipumaan uudestaan maahan. Kauhistuksella kuuli hän, kuinka liekit alkoivat roihuta ja ponnisti viimeiset voimansa päästäkseen ulos. Seinät alkoivat varistua. Töin tuskin hoiperteli Anna pihalle, jossa hän tunnotonna vaipui maahan.
Venäläiset olivat jo ratsastaneet aitan kulmaan, kun joukko talonpoikia ryntäsi esiin pirtin takaa, ampuen viisi rakuunaa. Taistelu tuli kohta yleiseksi; venäläiset sulkivat päällikkönsä ja hänen taakkansa piirin sisään, valmiina puolustamaan itseään viimeiseen saakka. Seuraavalla kuuIaruiskulla kaatui heitä parikymmentä. Ivanoffin ratsu kompastui ja hän kaatui taakkoineen, mutta nousi vihasta kuohuen, tempasi pistoolinsa ja syöksi Pekka Sallista vastaan, joka vartoi häntä.
"Konna", huusi Pekka kohottaen pyssynsä, lyödäkseen sillä luutnanttia päähän, mutta tämä ehti väistyä syrjään iskun edestä.
"Nyt olet kuoleman oma!"
Hänen kätensä vapisi vihasta niin, että hän ei osannutkaan vastustajaansa, vaan ampui sen sijaan Juhanan, joka riensi avuksi pojalleen, heittäen samalla henkensä, kaatuen Pekan jalkoihin. Samassa tekivät talonpojat Tiaisen johdolla toisen hyökkäyksen. Venäläisten täytyi peräytyä.
Huomattuaan isänsä kaatuneen, syöksi Pekka kostoa huutaen vihollisten päälle, lyöden ympäriinsä kuin vimmattu. Vihdoinkin vaipui hän veren vuodatuksesta maahan, huomaamatta suomalaisia, jotka tulivat hänelle avuksi.
Hän oli kuulevinaan hurraa huutoja, mutt'ei voinut puhua eikä liikahtaa. Hän tunsi otsallaan kylmän käden, joka oli Tiaisen.