VI.
Jos olet mun,
Tuo syyskin kevähäksi käy.
Erkko.
Pekka ei tiennyt, kuinka kauan hän makasi tainnuksissa, mutta au'aistuaan silmänsä huomasi hän olevansa pienessä huoneessa, jossa kaikki oli hänelle outoa. Nähtyään nuoren kauniin neitosen istuvan päänsä alaisissa, punehtui Pekka suuresti ja koetti muistella, oliko hän ennen nähnyt tätä impeä, mutta Elsan kasvonpiirteet, joihin hän oli taistellessaan Ivanoffin kanssa vilaissut vaan hätä-hätää, olivat jo haihtuneet hänen sielustaan. Vaan ensi silmäys, jonka hoidokas ja hoitaja, pelastaja ja pelastettu loivat toinen toiseensa, osoitti kummaltakin puolen niin syvintä kiitollisuutta kuin hellintä ystävyyden tunnetta.
Pekka oli sangen heikko; kuume vaivasi häntä. Hänen kätensä ja oikea kylkensä olivat siteissä, ja jakulla, lavitsan vieressä, oli lääkejuomaa. Melkeen kaikki ne tärkeät tapaukset, joihin hän oli ollut kiedottu, kuten talonpoikain miehuullinen taistelu, tulipalo ja Elsan pelastus, juohtuivat hänen mieleensä, vaikka sangen himmeästi, mutta isänsä kuolemaa hän ei muistanut eikä mitä hän sittemmin teki.
Hän sai maata tainnuksissaan tappelu-tanterella, kunnes Tiainen ja
Antti kantoivat hänet Maijan pirttiin, samalla kertaa kuin Mikko kahden
talonpojan avulla talutti sinne tointuneet omaisensa, Annan ja Elsan,
Kodin poroksi palettua päätti Erolan perhe ruveta asumaan siellä.
Elsa tunsi oitis haavoitetun olevan saman nuorukaisen, joka oli pelastanut hänet ilkeän venäläisen käsistä, häpeästä ja vankeudesta; — kiitollinen tyttö sitoi Pekan haavat ja hoiti häntä hellästi ja uskollisesti, väistymättä hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä.
Näinä hetkinä syntyi hänessä kummallisia tunteita, joista hän tätä ennen ei tiennyt mitään.
Hän oli rakastunut.
Sykkivin sydämin katsoi hän lemmittyynsä, toivoen hartaasti hänen paranemistaan.
Mutta Pekan tila oli semmoinen, että hän tarvitsi lepoa; sentähden tahtoi Elsa välttää kaikkia tunteiden puhkeamisia niin paljon kuin mahdollista.
Ilta-aurinko loi viime säteitään pienestä mökin ikkunasta sisään, valaisi sairaan kasvoja ja kultasi hänen hiuskiehkuroitaan.
"Ah missä olen?" oli hänen ensimmäiset sanansa. "Kuka olet, sä ihana impi? Enhän ansaitse, että istut vierelläni hoitamassa minua!"
Punehtuen käänsi Elsa päänsä ikkunaan ja sanoi päästäen ilohuudon, jota
Pekka ei kuullut:
"Jumalan kiitos, hän virkoaa eloon, hän paranee!"
"Mutta sano, missä olen?" jatkoi sairas vienolla äänellä, "äänettömyytesi vaan tekee minut levottomaksi."
"Mönninvaaralla, Erolan pirtissä; olet joutunut hyviin käsiin."
Sairas hymyili vienosti, nauttien lempeätä auringon valoa.
"Kauanko olen maannut?" kysyi hän.
"Eilis-aamusta saakka", vastasi Elsa, nostaen jakkaran syrjään ja juoma-kupin puoli ympyräiselle, ikkunan edessä olevalle pöydälle. "Olet houraillut koko ajan. Mutta rauhoitu nyt, haavasi ovat vaaralliset", jatkoi neitonen luoden hoidokkaasensa suuret sini-silmänsä; "Ainoastaan rauhallisuus ja lepo voivat pelastaa sinut."
Pekka katsoi häneen pitkään.
"Mutta missä on isäni ja kuinka voi hän; eikös hänkin muistaakseni haavoittunut?… Onhan tuo kiväri hänen?"
"Isäsi voi sangen hyvin", vastasi Elsa kiireesti, sillä hän pelkäsi kuolon sanoman pahentavan hänen tilansa.
"Se ei ole tosi!" huudahti sairas nousten kyynärpäilleen; — hän muisti nyt kaikki; "se ei ole tosi! Hän kaatui viereeni."
"Rauhoitu", sanoi Elsa tuskallisesti, painaen hänet varovasti alas; "muutoin menen pois, sillä läsnäoloni voi olla sinulle vaarallinen."
"Oi suojelus-enkelini?" huudahti Pekka rukoilevalla äänellä; "Jää luokseni, elä luovu minusta tuskan hetkellä! Teen mitä tahdot; — tottelen sinua!"
Elsa loi häneen kiitolliset silmänsä.
Nyt aukesi ovi ja Anna, Maija ja Simo tulivat sisään. Edellisellä oli pyssy selässä ja ammuttu teeri kädessä.
Nähtyään heidät hiipi Elsa ovelle vastaan ja kuiskasi jotain Maijalle korvaan, jonka jälkeen leski otti pojaltaan linnun ja meni ulos.
"Hyvinpä sinulle onnistuikin", sanoi Elsa Simolle hiljaa; "mutta elä häiritse sairasta."
"Onkos hän nyt pahempi tai parempi?" kysyi Simo vielä hiljemmin, ettei
Pekka voisi kuulla heidän keskusteluaan.
"Paljoa parempi, sillä hän on jo lakannut hourailemasta", vastasi Elsa. "Hän puhelee jo selvään ja hänen kuumeensa vähenee nähtävästi. Voithan mennä häntä puhuttelemaan."
Sillaikaa kuin Simo läheni Pekkaa, kääntyi tyttö äitiinsä, alkaen keskustella hänen kanssaan matalalla äänellä.
"Kuinka voit?" kysyi Simo potilaalta.
"Hyvin vaan", vastasi tämä tarttuen hänen käteensä, "paitse että kylkeäni varistaa enkä voi liikuttaa oikeata kättäni."
"Minä toin sinulle vahvistavaa ruokaa, sillä vast'ikään ammuin ison teeren."
"Kiitoksia, Simo", sanoi Pekka vetäen peitettä päälleen; "hyväntekoasi en unhota koskaan!… Mutta onhan tuo lukoton kiväri, joka seisoo tuolla nurkassa, isäni kallis ase? Siitä ei luoti lentänyt harhaan hänen ampuessaan! Mutta kuinka joutui se tänne? Sille, joka toi sen, olen sanomattomassa kiitollisuuden velassa."
"Tiainen sen teki, sillä hän tiesi ken sen perii", vastasi Simo totisena.
Sairaan veret alkoivat kuohua.
"Ah Tiainen, missä on hän, tuo isävainajani uskollinen ystävä?
Saisinkohan tavata häntä? Onko hän vielä Mönninvaaralla?"
"Ei", vastasi Simo pannen pyssynsä seinälle. "Hän läksi täältä joukkoineen jo eilen."
"Väisty syrjään, Simo", lausui Elsa lähestyen häntä. "Sairas tarvitsee lepoa, Juo tästä, Pekka, se vahvistaa sinua ja kirkastaa sielusi."
Näin sanoen ojensi hän Pekalle juomakupin.
Tämä nosti sen huulilleen ja tyhjensi sen kerrassaan.
Hymyillen loi hän silmänsä Elsaan, joka istuutui hänen päänalaisiinsa, ja vaipui virkistävään uneen.