VII.
Kaunis näkyala leviää eteemme Pielisjoen suussa. Sen keskustana on tuo suuri joki monine, rehevällä kasvullisuudella peitettyine saarineen, joista muutamat ovat niin lähellä rantaa, että ainoastaan pieni puronen eroittaa ne siitä. Itäpuolella jokea kohoaa korkea, osaksi metsäinen, osaksi viljelty Niinivaara, joka vähitellen alenee Pyhäselkään päin.
Jo aikaisin alettiin pitää Joensuuta sangen edullisena kaikille sota-hankkeille, jonka tähden se olikin Karjalaan sijoitetun sotaväen asemapaikkana 1743 vuoden rauhasta asti.
Niin suomalaiset kuin venäläisetkin tahtoivat pitää hallussaan tätä tärkeää paikkaa.
Talonpojat pidättivät venäläisiä niin paljon, ett'ei heidän ylimeno-hankkeistaan tullut mitään. He näet ampuivat läheisen viinanpolttimon suojasta useampia laukauksia, joista yksi kaatoi päällikön hevosen. Tästä hämmästyksissään ja huomattuaan aseellisen joukon, mikä oitis senjälkeen tuli näkyviin, luulivat venäläiset suomalaista sotaväkeä olevan siellä ja peräytyivät min ennättivät. Väjyksistä ampuivat muutamat Kiihtelysvaaran talonpojat kuormaston hevosia ja anastivat 80 kulia otria ja 3 rakuunaa.
Jos Aleksejeffin olisi onnistunut tulla tätä tietä karkoittamaan Sandelssia Toivalasta, olisi viides prikaati ollut suuressa vaarassa. Voitettuaan monesti vastustajansa luuli hän voivansa vähentää joukkojaan ja lähetti yhden jääkäri-komppanian ynnä 200 oululaista ja 2 kolmenaulaista tykkiä majuri Malmin johdolla Karjalaan, joka kiiruhti Liperin Mattisenlahteen ja sieltä veneillä Hammaslahteen, katkaisemaan vihollisilta palausmatkaa. Mutta nämät ennättivät päästä pakoon, ja sentähden peräysi Malm Joensuuhun, odottamaan muuta joukkoaan. Tämän retken oli hän tehnyt savolaisineen.
* * * * *
Neljän päivän kuluttua oli Pekka jo niin terve että hän voi palata kotiinsa Joensuuhun, sydän täynnä mitä hellimpiä kiitollisuuden osoitteita Elsaa kohtaan, joka koko ajan oli uskollisesti hoitanut häntä. Hän suri suuresti isänsä kuolemaa, etenkin kotona, mutta iloitsi kuitenkin maanmiestensä keralla voitosta. Kun hän tuon tuostakin joutui synkkämieliseksi, lohdutti häntä Aatu, eräs enolainen, joka oli seurannut häntä Joensuuhun mennäkseen sotilaaksi Malmin komppaniaan.
Tahtoen tavata jotakuta, joka oli ollut Mönninvaaran tappelussa, kutsui
Malm luoksensa Pekan ja Aadun.
* * * * *
Elokuun aurinko loi säteitään erääsen maanmittari Backmanin talon sivu-huoneesen, siellä olevalle mustaksi maalatulle pöydälle, jossa oli seudun kartta, muutamille samanvärisille keppi-tuoleille ja suurelle, vanhanaikuiselle sohvalle, jonka yläpuolella oli Kustaa III:en kuva.
Lattialla käveli edestakaisin keskikokoinen mies parhaassa ijässään, Savon jääkärin univormu päällä, miekkatähdistön risti rinnassa. Ohuet korvaparrat peittivät osaksi hänen vereviä kasvojaan, vaaleata tukkaa heilutteli vieno kesätuuli, joka tuli sisään avoimesta ikkunasta.
Syviin mietteihin vaipuneena laski Malm päänsä, mutta vilaistuaan ihanaan näky-alaan, jonka keskustana oli kimalteleva Pyhäselkä, kääntyi hän kahden, niinikään seisovan upserin puoleen ja sanoi heille innokkaasti:
"Herraseni, Aleksejeff kiiruhtaa rajalle min ennättää. Ellei hän olisi luikahtanut käsistämme Hammaslahdella, emme enää tarvitsisi ajaa häntä takaa. Nyt hän ehtii varustautumaan. Mitäs luulette, herraseni, lähdemmekö oitis marssimaan odottamatta apujoukkoja vai kuinka?"
"Minusta olisi paras koota niin paljon talonpoikia kuin mahdollista, antaa heille aseita sen mukaan kuin varamme riittävät ja kiiruhtaa vihollisten jälestä", vastasi toinen upseereista, luoden silmänsä karttaan.
"Mutta olenpa kuullut Aleksejeffilla olleen alkuaan 1,300 miestä, joista hän lähetti Enoon ainakin parisataa", vastasi Malm seisahtaen kuninkaan kuvan eteen, jota hän katseli hetkisen.
Sitten kääntyi hän pöydän ääreen ja alkoi tarkastaa karttaa.
"Kuinka paljon talonpoikia on jo tullut leiriimme, Vallgren?" kysyi hän mitaten välimatkan Joensuusta Ruskealaan.
"Sitä en voi tarkoin sanoa", vastasi tämä; "luullakseni parisataa."
Samassa tulivat Pekka ja Aatu sisään.
"Olen kutsunut teitä tänne", lausui Malm, "kun kuulin teidän taistelleen Mönninvaaralla vapaajoukkojen mukana. Kertokaa, miten siellä kävi?"
Aatu Tirronen täytti majurin käskyn niin huolellisesti kuin suinkin voi.
"Tahdotteko tulla komppaniaani, pojat?" kysyi Malm mitellen heitä kiireestä kantapäähän.
"Minun plutoonani etenkin on vajannainen", liitti luutnantti Rosin.
"No vieläkö kysyttekin, herra majuri. Olen entisiä Viaporin sotilaita ja tahdon hartaasti taistella isänmaani edestä."
"Sepä oikeen!" virkkoi Malm taputtaen häntä olkapäälle.
"Entäs sinä, poikaseni?"
"Minäkin suostun siihen!" vastasi Pekka. "Isäni kaatui tappotanterella, sinne haluan minäkin."
"Oikeen! Nimenne?" kysyi Malm ottaen esiin muistikirjansa.
Pekka ja Aatu vastasivat oitis
"Kas tässä saatte!" jatkoi majuuri antaen kummallekin kirkkaan täalerin. "Juokaa nyt kuninkaanne ja sen rykmentin kunniaksi, johon nyt pääsette. Mutta onkos, Sallinen, kätesi niin terve, että voit käyttää kiväriä?"
"On, herra majuri; tätä voin liikutella yhtä hyvin kuin toistakin."
"No se hyvä! Hyvästi pojat!"
"Jumala varjelkoon herra majuria!" lausui Aatu.
"Rotevia poikia!" virkkoi Malm heidän mentyään; "Vallgren, saatte kummankin plutoonaanne. Oululaisten tultua pidämme sotaneuvottelua ja kenties pääsemme lähtemään vielä tänä iltana. Nyt pitää hankkia niin paljon nahkapoikia kuin mahdollista; halukkaita siihen löytyy kyllä… Mutta nyt päivälliselle, herraseni!"
Ehtoopuolella saapuivat oululaiset ja tykit. Rientomarssista väsyneet sotilaat saivat levätä nuotiotulen ääressä, mutta upserit kokoontuivat Malmin luo ja joivat punssi-maljoja Sandelsin kunniaksi, joka taaskin oli voittanut vastustajansa Toivalassa.