IV.
Vihoissaan kulki Juhani herttua kiirein askelin edestakaisin työhuoneensa lattiaa. Vaasa-suvun kuuma veri oli alkanut kuohahdella.
"Onko sinulla vielä muuta lisättävää", kysyi hän Rebekalta, jonka silmät säihkyivät kostonhimosta. "Kuka takaa, että puhut totta?"
"Sanani", vastasi Rebekka rohkeasti. "Mistäs olisin ennättänyt saada tietää ritarin ja hovineiden lähtevän Puolaan?"
Juhani oli ääneti hetkisen.
"Olet oikeassa, tyttöseni! Haa, konnamaisuutta! He tulevat jo."
De Montaigne ja Jadviga astuivat huoneesen upseerin ja parin vartian seurassa. Rebekka loi kilpailijattareensa karsaan silmäyksen.
De Montaigne kirosi itsekseen.
"Mitäs juonia teillä on? Miksi käytätte väärin herranne luottamusta? Tunnustakaa kaikki, minä tiedän kuitenkin miten asiat ovat! En olisi koskaan voinut uskoa teistä semmoista, de Montaigne; myydä ketjut, mitkä puolisoni urhoollisuuden merkiksi ripusti kaulaanne. Semmoinen käytös ei sovi ritarille! Paitsi sitä oli aikomuksenne ennaltaan karata neidon kanssa ja kenties vielä hyötyä kirjeistäni. Tässä seisoo päällekantajanne! Mitä voitte vastata?"
Herttua viittasi Rebekkaan.
De Montaigne ja Jadviga lankesivat polvilleen. Edellinen lausui:
"Herttua, tahdoin päästä lähettilääksenne voidakseni samalla matkalla vihkiytyä Jadvigan kanssa hänen kotilinnansa kirkossa, jossa saisimme hänen vanhempainsa siunauksen. Toimitettuani tehtäväni hänen majesteettinsa Puolan kuninkaan luona olisin puolisoni kanssa palannut teidän ylhäisyytenne palvelukseen. Mitä kultaketjuihin tulee, olisin vaan jättänyt ne pantiksi rahalainasta, jonka olisin maksanut tänne palattuani, eräälle Aron-nimiselle kultasepälle, koronkiskurille ja juutalaiselle, joka salaten heimoansa on tänne teidän pääkaupunkiinne asettunut."
"Mutta annoinhan minä teille kylliksi matkarahaa", tiuskasi Juhani herttua yhä vielä vihoissaan. "Asia on selville saatava, tuokaa tänne Aron kultaseppä."
Yksi vartia poistui.
"Puhelin juutalaisen kanssa ennenkuin teidän ylhäisyytenne kutsui minua!"
Herttua alkoi vähitellen leppyä.
"Nouskaa ylös, te molemmat!" virkkoi hän hetkisen mietittyään. "Ottakaa takaisin miekkanne, de Montaigne! Nyt käsitän, miten olette rikkoneet: rakkaus viehätti teitä liiaksi. Tämä neito sattui kuuntelemaan puhettanne eilen ehtoolla linnan puistossa; olitteko tahtoneet tavata häntä siellä?"
"En; päinvastoin lähetti hän luokseni vanhan palvelija-ämmän, ilmoittaen tahtovansa sanoa minulle siellä jotain tärkeää. Jadvigakin tahtoi tavata minua puistossa samaan aikaan. Kun tuo nainen näki meidät puistossa, piilousi hän kuuntelemaan puhettamme."
Herttua kääntyi Rebekkaan, joka vaaleni.
"Onko sinulla mitään puolustukseksesi sanottavaa?" kysyi herttua katsoen häneen karsaasti.
"Teidän ylhäisyytenne, hän on Aron-juutalaisen tytär", virkkoi de
Montaigne huomattuaan ilokseen, mihin suuntaan asia kääntyi.
"Ahaa! Nyt ymmärrän; isäsi käyttää sinua välikappaleenaan, saadaksensa pauloihinsa aatelismiehiä ja voidakseen kiskoa heitä mielin määrin!" jatkoi herttua.
Rebekan silmät säkenöivät vihasta.
"Se ei ole tosi!" virkkoi hän vakavalla äänellä. "Teidän armonne, tämä ritari on jo kauan teeskennellyt rakastavansa minua ja — —."
"Elä koettelekkaan valhetella!" keskeytti herttua. "Se ei auta vähintäkään!"
Samassa toivat vartijat sisään Aronin, joka vapisi kuin haavan lehti.
"Polvillesi!" huusi herttua.
Vahdit nauroivat juutalaisen kurjalle näölle.
"Onko tämä tyttäresi?" jatkoi herttua.
"On!" änkytti juutalainen.
"Hyvä! Teidän tulee lähteä maasta vielä tänä päivänä; muuten joutuu omaisuutenne takavarikkoon ja te itse joudutte vankeuteen. Oletko ostanut tältä herralta mitään."
"Olen, teidän armonne", vastasi Aron peloissaan. "Ostin häneltä eilen sormuksen sadasta Unkarin kultarahasta."
"Jätä se hänelle niin pian kuin voit. Rangaistukseksi luvattomasta koronkiskomisesta et saa siitä mitään palkkiota. Viekää heidät pois!"
"Sormuksen möin tänään eräälle ritarille, joka läksi matkalle", änkytti
Aron, nousematta polviltaan. "Armoa, herra herttua, armoa!"
"Saat sakkoa kaksisataa kultarahaa, ja sitten pois maasta; sormuksen hinnasta sovimme ritarin kanssa! Vahdit, viekää nämät juutalaiset hökkeliinsä ja tuokaa sieltä tullessanne 200 kultarahaa!"
Aron ja Rebekka seurasivat trapantteja.
"Pitkittäkää nyt matkaanne, minä annan teille anteeksi", virkkoi herttua lempeästi, ojentaen kätensä de Montaignelle ja Jadvigalle suudeltavaksi. "Hyvästi, palatkaa linnaani onnellisina!"
Puolen tunnin kuluttua kiikkui Haukka Airiston selällä, kantaen kaksi onnellista, jotka täten eivät tulleet näkemään niitä rauhattomia päiviä, mitkä nyt Turun linnalle koittivat.