IX.
Ei voi kertoa, millä ilolla Pekka ja Elsa omistivat toisensa. Heidän häänsä vietettiin niin komeasti kuin Mikon varat riittivät, ja tuskinpa tarvinnee mainittakkaan, että totinen rakkaus ja Jumalan siunaus valmistivat heille oman, onnellisen kodin.
Pari päivää häiden jälkeen palasivat Pekka ja Aatu Tiaisen joukkoon ja taistelivat siinä kunnes vedet ja salmet alkoivat jäätyä, jolloin Gerngross läksi pohjoiseen päin, ja Tiaisen täytyi päästää miehensä kotiseuduilleen.
Fürstenberg, Cedenvald ja Granfelt tulivat viedyksi Enosta Pieliseen, jossa heidät rovastin välityksestä päästettiin vapaaksi, sillä yllämainittuun pitäjään marssivia venäläisiä piti lepyttää. Kaiketi aikoi Tiainen lähettää vankinsa Sandelsille. Muutamat kertovat hänen kohdelleen heitä pahasti, mutta varmaankin paljoa paremmin kuin Fürstenberg olisi menetellyt Tiaisen kanssa, jos tämä olisi joutunut hänen käsiinsä.
Huomattuaan vastustelemisen olevan turhan, palasivat Pekka ja Aatu Enoon ja vannoivat uskollisuuden valan Venäjän keisarille. Tämä tapahtui joulupäivänä.
Koska heidän nyt enää ei tarvinnut pelätä venäläisten väkivaltaa, asettuivat he kumpikin asumaan Erolan uuteen taloon ja olivat kaiken ikänsä mitä paraimmat ystävykset.
Mutta Tiainen ei voinut taipua vihollisen alle. Uskollisuudestaan isänmaataan ja synnyinseutuaan kohtaan sai hän paeta ja olla alinomaa vaarassa. Monesti oli hän joutumaisillaan venäläisten käsiin, mutta pelastui joka kerta; hänelle onnistui päästä Puolangon ja Pudasjärven erämaiden läpi Tornioon, jossa hän kohtasi Suomen sotajoukon jäännökset. Vapaa-ehtoisena hän sitten seurasi maanmiehiään ottaen osaa muun muassa Uumajan, Hörnefors'in, Säfvar'in ja Ratanin tappeluihin. Tukholmassa hän tuli esitetyksi Kaarlo XIII:lle, joka antoi hänelle uskollisuudesta Ruotsin valtakuntaa kohtaan mitalin "urhoollisuudesta sodassa", kannettavaksi kaulassa Miekkatähdistön ritarikunnan nauhassa. Paitsi sitä sai hän jonkun toimituksen sotaväessä ja viipyi sentähden Ruotsissa kolme vuotta. Hän palasi kotiseuduilleen vallan toisena miehenä kuin hän oli sieltä lähteissään, käyttäen itseään kuin katteinin tulee. Kun hän tuli toimeen sillä eläke-rahalla, joka vuosittain lähetettiin hänelle Ruotsista, jätti hän talonsa vävylleen.
Onnellisena ja tyytyväisenä pysyi hän omaistensa keskellä, käyden monesti tervehtimässä entisiä sotatovereitaan, Pekkaa ja Aatua, jotka aina ottivat häntä vastaan ihastuksella ja kunnioituksella; silloin taas palasivat nuo kolme urhoa entisille ajoille, muistelivat niin myötä- kuin vastoinkäymisiään, muistelivat sitä kunniarikasta, vaikka onnetonta sotaretkeä, joka päätti maamme kohtalon.
Tiainen ei vannonut koskaan uskollisuuden valaa Venäjän keisarille, vaan uudisti joka vuosi Ruotsista saamansa passin, kunnes kuolema korjasi hänet v:na 1833.
Nuorempi sukupolvi unhottaa unhottamistaan esi-isäinsä taistelut ja kärsimykset; aika himmentää kaikki. Tiainenkin alkaa jo kansan suussa muuttua satujen sankariksi, mutta hänen nimensä on saanut pysyvän sijan maamme historiassa.
"Ei unhojärveen huku hän
Vaan lailla luodon vihriän
Kohoopi alta laineen —
Kuoleepi, eikä kuole hän."