VIII.
Fürstenbergin ja yllämainittujen herrain vangitseminen on peräti historiallinen tapaus. Siitä löytyy monta eri kertomusta, mutta kaikista pistää esiin Tiaisen nero ja rohkeus. Kun vahdit ja palvelijat olivat tulleet sidotuiksi, sai Scheene vasta seuraavana aamuna tiedon tästä odottamattomasta yrityksestä; mutta mahdotonta oli enää ajaa Tiaista takaa, kun ei tiedetty mihin hän oli kadonnut.
Sillä aikaa kuljetti tuo rohkea partiokävijä vankejaan salomaita ja syrjäteitä (muun muassa Iikasen suon yli) Kaltimonniskalle, johon hän saapui aamuhämärässä.
Pekka oli ollut koko matkan sangen alakuloinen. Tiainen ja muut retkikunnan jäsenet kysyivät monesti häneltä syytä siihen, mutta hän vaan vastasi kierrellen. Aadun kanssa hän puheli tuntimääriä matalalla äänellä, välttäen kuitenkin virkkaa sanaakaan eilisyön kauheasta tapahtumasta, joka vieläkin painoi hänen sydäntään. Ei kukaan muu kuin Aatu tiennyt mitä katteini oli sanonut kuolinhetkellään; mutta kaikkia kummastutti, miksi Pekka palasi saliin.
Lähteissään joukkoineen Joensuuhun päin, oli Tiainen karkoittanut Kaltimonniskalta ne viisi rakuunaa, jotka Scheene oli jättänyt vahtiin sinne ja pannut heidän sijaansa kolmekymmentä omaa miestään. Tämä joukko majaili suomalaisten entisessä varustuksessa.
Tultuaan sinne, lähetti Tiainen vangit lautturin mökkiin, käskien vartioida heitä sangen tarkasti, mutta samalla pitää huolta siitä, ett'ei heiltä puuttuisi mitään.
Miehiensä asetuttua lepäämään roihuavien nuotiotulien ääreen, pyysi Tiainen Pekkaa kertomaan kaikkein kuulta elämän-vaiheensa siitä asti kuin hän läksi Mönninvaaralta.
Pekka täytti hänen pyyntönsä parhaan mukaan. Jokainen kuunteli häntä uteliaisuudella, ja kun hän lopetti pitkän kertomuksensa, sai hän kaikilta hartaita kiitoksia.
Samassa juoksi paikalle kaksi naista, joista toinen syöksi hänen syliinsä, huudahtaen: "Pekka, Pekka!… Jumalan kiitos, että vielä näen sinut elävänä, sä lemmittyni, sä elämäni toivon tähti! Nyt ei voi mikään eroittaa meitä!"
Ihastuksissaan sulki Pekka neitosen syliinsä, vuodattaen ilokyyneliä.
Kaikki katsoivat heihin ääneti kauan aikaa. Vihdoinkin sanoi Eronen ottaen Pekkaa kädestä kiini:
"Sä kelpo poika, paremmin en voi palkita kaikkia hyväntekojasi meitä kohtaan, kuin että täytän hartaimman toiveesi, joka elähytti sinua niin taistelussa kuin vankikomerossakin… Jumala siunatkoon teitä, lapseni!"
"Niin, olkoon Hän aina teille armollinen", virkkoi Anna liikutuksissaan.
Elsa irtausi sulhonsa sylistä ja painoi itkien päänsä äidin rintaan.
"Nyt olet löytänyt sen kalliin aarteen, jonka omistaminen tekee sinut onnelliseksi", sanoi Tiainen puristaen hellästi Pekan kättä.
Samassa tuli aurinko näkyviin itärannalla olevan vaaran harjun takaa, ja sen kultaiset säteet himmensivät nuotion loiston, osoittaen että uusi päivä koitti tuoden uusia toivehia ylen onnelliselle pariskunnalle ja niille urhoille, jotka vielä taistelivat rakkaan isänmaansa edestä, valmiina vuodattamaan verensä sen kunnahille.