VII.
Kuolemantuomio synnytti Pekan sielussa kummallisia tunteita. Ensin vaivasi häntä levottomuus ja synkkämielisyys, joka iltaa myöten väistyi sisällisen rauhan edestä. Taistelu oli loppunut; hän halusi lepoa.
Kuuma kyynel kirposi hänen silmästään.
"Tapahtukoon Herran tahto… onnettomuutta tulee kantaa kärsivällisyydellä… nurkuminen on syntiä."
Hän heittäysi penkille pitkälleen.
"Minun on mahdoton paeta… mutta, paha on jättäytyä toivottomaksi! Omin neuvoin en pääse täältä. Ikkunaa suojelee rautaristikko ja kangilla varustetun oven takaa kuuluvat vartijan tasaiset askeleet."
Hän vaipui syvään, virkistävään uneen, josta hän heräsi vasta myöhään.
Tuvassa oli pilkkopimeä; oven raosta ainoastaan tunkeusi kynttilän säde sisään.
"Kaiketi on tämä viimeinen iltani", mutisi Pekka katkerasti, mennen ikkunan ääreen; "huomenna näillä ajoin olen jo varmaankin isäni luona, jonne pääsen näin monen kärsimyksen kautta. Oi, miksi en saanut kaatua kunnian tanterella ase kädessä, voittohuutojen kaikuessa enkä saanut hautaani toverieni vieressä…"
Pihalta kuuluvat askeleet vetivät puoleensa hänen huomionsa.
"Luultavasti venäläisiä", jatkoi hän. "Saanenko kumppalin vai tulevatko vaihtamaan vahteja… mutta suuri Jumala!… mitä miehiä nuo ovat? Univormua heillä ei ole, mutta seinälyhdyn valossa näen aseita. Mitä! onko se kangastus vai näenkö todellakin Aadun ja Tiaisen?… muita en tunne… mutta voihan olla mahdollista että he ovat tulleet pelastamaan minua täältä… Nyt menevät he kartanon porstuaan… Ah Herra!… he eivät huomaa minua!"
Raivoissaan löi hän ristikon läpi ikkunaa niin, että se särkyi, ja ruutu putosi helisten pihalle.
Hän aikoi juuri huutaa Tiaiselle ja Aadulle, kun vahtituvasta kuului huuto ja aseiden kalske, joka taukosi pian.
Pekka kuuli puhuttavan Suomea.
"Sido ryssän kädet kovemmin!" sanoi eräs paasi-ääni; "muutoin voi se piru päästä karkuun!"
Pekka huudahti ilosta.
"Tuota ääntä olen kuullut ennen, mutt'en muista missä… ovatko suomalaiset todellakin tulleet pelastamaan minua — —?"
"Katsokaamme, mitä tuolla säilytetään, koska ovi on suljettu ja sotamies piti vahtia tässä!" jatkoi paasi-ääni.
Pekka tuskin voi uskoakkaan, mitä hän kuuli. Oitis kohosi hänen sydämmestään harras rukous; sitten koputti hän ovea huutaen:
"Avatkaa, avatkaa!"
Pelastajat ottivat salvan ovelta.
Nähtyään heidät, joutui Pekka niin liikutuksiinsa, että hän oli langeta jokaiselle kaulaan. Vapisevalla äänellä kysyi hän:
"Kuka saattoi teidät pelastamaan minua kurjasta kuolemasta?"
"Ken olet, sä onneton?" kysyi muuan talonpoika. "Kuinka olet joutunut tänne? Varmaankin olet sama mies, jonka Aatu Tirronen sanoi olevan venäläisten vankina…?"
"Ah, nyt ymmärrän kaikki! Aatu siis pääsi pakoon ja tuli nyt pelastamaan minua… mutta missä on hän? Onko Tiainenkin täällä?"
"Tiainen tuli vangitsemaan kuvernööriä ja hänen lähimäisiä virkamiehiään", vastasi paasi-ääninen mies. "Aatu seuraa häntä."
Pekka säpsähti hämmästyksestä.
"Menkäämme sitten heidän luokseen", sanoi hän, "kiiruhtaen vahtitupaan, ottamaan molempain vangittujen sotamiesten aseita. Aika on kallis ja yritys on vaarallinen. Tulkaa!"
Etupäässä syöksi hän pihalle ja sitten Backmanin talon porstuaan.
* * * * *
Ivanoffin huutaessa: "Pyhä Yrjänä, suomalaiset!" hämmästyivät Fürstenberg ja Cedervald suuresti, mutta edellinen sai pian entisen kylmäverisyytensä ja tempasi seinältä pistooli-parin.
"Mitä!… Aiotteko, herra kuvernööri, yksin taistella ylivoimaa vastaan?" kysyi Cedervald, vetäytyen pöytänsä taa.
"Minä yksin?" toisti Fürstenberg verkalleen. "Onhan täällä Ivanoff — — — ja entäs te! Tulkaa ottamaan minulta toinen pistooli, sillä nyt täytyy meidän puolustaida, kunnes saamme apua."
"En, en, en; heitä on liian monta!" vaikeroi Cedervald.
Hänestä huolimatta syöksi kuvernööri auttamaan katteinia, joka oitis oli vetänyt miekkansa ja alkanut hurjan kaksintaistelun Tiaisen kanssa, jonka iskut hän väisti taitavasti. Mutta taistelu ei kestänyt kahta minuuttiakaan, sillä tuo kostonhimoinen Aatu syöksi esiin ja iski puukon Ivanoffin rintaan, huutaen: "Tuosta saat kaikista ilkitöistäsi!"
Huudahtaen vaipui Ivanoff polvilleen, miekka putosi hänen kädestään.
"Ah — Pekka — miksi tahdot — — tappaa — — — minut — — — anna — — anteek—si — — olen — — se-se-serkkusi — — — Säämin-in-gistä — — — —", ähkyi hän vienolla äänellä, puristaen kädellään haavaansa.
Enempää hän ei jaksanut sanoa, sillä veri tulvasi hänen suustaan. Hän kaatui maahan ja heitti henkensä.
Aatu katsoa tuijotti häneen, voimatta virkkaa sanaakaan.
Nähtyään Ivanoffin kaatuvan, peräytyi Fürstenberg keskelle lattiaa, eikä kyennyt enää puolustamaan itseään.
"Ketä olette, ryövärit, murhaajat?" kysyi hän kolkolla äänellä.
Tiainen astui esiin ja lausui:
"Vastustus on turhaa; antautukaa, tahi — —"
"Suus kiini, sä rohkea mies", keskeytti Fürstenberg, kohottaen pistooliaan. "Elä lähene minua! En koskaan antaudu partiokävijöille ja sisseille… Min'en pelkää teitä yksinänikään. Elkää kajotko minuun, minä olen kuvernöri Fürstenberg!"
Nähtyään hänen uhkaavan asentonsa, aikoivat Suomalaiset karata hänen päälleen, mutta pysyivät kuitenkin alallaan.
"Herra kuvernööri", sanoi Tiainen hiukan ivallisesti; "suokaa anteeksi julkeuteni, mutta meidän ja Suomenmaan etu vaatii, että teidän täytyy seurata minua. Minä olen raja-katteini Tiainen!"
Fürstenberg peräysi pari askelta.
"Vai niin! Koska teidän nyt on onnistunut karata päälleni äkkiarvaamatta, olen vankinne — mutta kuitenkin toivon arvoani vastaavaa kunnioitusta, jos tahdotte, että edes pidänkään teitä upseerina!"
"Koetan täyttää vaatimuksenne niin paljon kuin mahdollista", vastasi Tiainen, ottaen vastaan hänen miekkansa ja pistoolinsa. "Mutta meillä on kiire!"
Samassa veti pari miestä Cedervaldin pöydän alta.
"Meidän täytyy tyytyä kohtaloomme!" sanoi Fürstenberg hänelle saksaksi.
"Mutta kostoa vaatii tämä häväistys."
Vangit edellä kiiruhtivat talonpojat ulos. Sivuhuoneista tuotiin kolmas vanki, kielenkääntäjä Granfelt.
Samassa tuli Pekka Aadulle vastaan.
"Kas… Pekka! Ken pelasti sinut; mistä tulet?"
"Haudan partaalta!" vastasi tämä kolkosti; "mutta sinäkö, Aatu, toit tänne Tiaisen ja hänen miehensä", jatkoi hän syleillen ystäväänsä, "olen sanomattoman onnellinen, kun vielä kohtaan sinut."
"Samoin minäkin, nyt voimme taaskin vaikuttaa isänmaan edestä, nyt voimme taaskin puolustaa kotiseutuamme! Onnellinen olisin minäkin perin pohjin, ellei kauhea salaisuus vaivaisi minua…"
"Kiiruhtakaamme täältä", lausui samassa Tiainen. "Venäläiset voisivat pian tulla apuun."
Aatu meni hänen luokseen ja kuiskasi hänelle korvaan: "Tehkää hyvin ja odottakaa hiukan… jälkeenpäin teen kaikki selväksi."
Katteini suostui siihen vaikka vastahakoisesti.
Aatu kertoi muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut ja mitä Ivanoff oli sanonut kuollessaan.
"Voitko uskoa, että hän oli serkkusi Säämingistä, josta kerran juttelit minulle."
"Sen verran kuin sain tietää isältäni… Tule! menkäämme viimeisen kerran katsomaan häntä. Eläessään oli hän viholliseni, mutta tahtoi sopia kuollessaan: siis tulee minunkin antaa hänelle anteeksi…"
"Hitto vie!" huusi Tiainen heille; "tahdotteko vielä kerran joutua ryssän kynsiin. — Ell'ette tule nyt, jätämme teidät!"
"Minuutti vielä!" huudahti Aatu, seuraten Pekkaa saliin, jossa Ivanoff ui verissään.
"Minua kummastuttaa, mitä heillä nyt on", mutisi Tiainen malttamatonna.
"Mutta uteliaisuuteni saan kyllä sammuttaa."
Sisään mentyään lankesi Pekka polvilleen kaatuneen viereen, sanoen liikutuksissaan: "Lepää rauhassa! Jumala olkoon sielullesi armollinen. Minä puolestani annan sinulle anteeksi kaikki, kaikki! Olisinko tiennyt ennen — —"
Samassa huusi Tiainen etehisestä:
"Tulkaa jo! Muutoin lähdemme!"
Nousten seisalleen jatkoi Pekka:
"Nyt tiedän, miksi Kaikkivaltias saattoi meidät yhteen noin ihmeellisellä tavalla. Aatu! sinua en voi vihata sentähden, että hän kaatui iskustasi… Se oli Jumalan tuomio!"
Hän syöksi ulos, nosti silmänsä taivasta kohti ja mutisi:
"Ah, isäni!… hauta sovittaa kaikki!"