VI.
Aatu tunkeusi metsään ja pääsi onnellisesti takaa-ajajain käsistä. Juostuaan puolen tuntia huomasi hän äkkiä puiden välistä nuotiotulen tuikkivan. Samassa tarttui kaksi vahvaa kättä pakolaiseen… hänet vietiin tulen ääreen, jossa virui joukko aseellisia talonpoikia.
"Kuka olet?"
Aatu tunsi äänestä kysyjän.
"Ah Tiainen…" enempää hän ei voinut sanoa ilosta.
"Kuka olet? vastaa, tahi — —"
"Ettekö muista Aatu Tirrosta?"
"Ah sinäkö se oletkin! Mutta kuinka olet tullut tänne! Kuulinhan sinun palanneen sotaväkeen. Kerro, miten sinun on käynyt."
Aatu kertoi kaikki säntilleen.
"Nyt virkistä itseäsi… kas tästä saat!"
Tiainen otti esiin viinapullon.
"Varromme kuormastoa, jonka olen kuullut tulevan Sortavalasta
Joensuuhun — —"
"Mutta olettekos koskaan aikonut vangita venäläisten uutta kuvernööriä?"
"En!"
"Panen pääni pantiksi, että voitte tehdä sen. Kuta pikemmin, sen parempi. Pekka on pelastettava ja paitsi sitä löytyy Joensuussa suuri saalis…"
Tiainen säpsähti.
"Sitä en ole ajatellutkaan! Tuosta kepposesta olisi meille sangen suurta hyötyä. Minun täytyy vangita kuvernööri, mutta vasta ensi yönä, sillä huomenna menemme Muloon, vartomaan kuormastoa… Tule nyt syömään ja lepäämään. Sinulta ei puutu mitään muuta, kuin ystäväsi Pekka."
"Mutta pelastammehan hänet huomenna kuolemasta?" kysyi Aatu hajamielisenä.
"Vieläkö aprikoit? Niin totta kuin nimeni on Olli Tiainen!"
* * * * *
Oli pilkkopimeä. Vinhakka pohjatuuli heilutti Niinivaaran suuria honkia, joista pöllön rääkyminen sekoittui tuulen ulvontaan. Pieni härmäsade lioitti maan.
Yksinäinen mies, aseissa kiireestä kantapäihin, kulki lähellä Backmanin taloa maantien poikki, luoden vakoilevat silmänsä joka haaralle, etenkin venäläisten pääkortteerista tuikkiviin tuliin.
Hän hiipi kappaleen matkaa sitä peltoakin, joka eroittaa maantien talosta. Tarkasteltuaan kylliksi sen ympäristöä palasi hän metsän reunassa olevaan tiheään viidakkoon.
Kuljettuaan sitä noin kymmenen syltä, saapui hän aukealle paikalle,
jossa seisoi joukko aseellisia miehiä. Nämät olivat, paitse vakoilijaa
Aatua, Tiainen, joka tietysti johti retkikuntaa, Mikko ja Antti Eronen,
Simo ja 30 valittua urhoa.'
"Sanonpa vieläkin", virkkoi Aatu, "ett'ei sopivampaa tilaisuutta löydy yrityksemme toimeen panemiseen. Kenenkään huomaamatta voimme pimeässä piirittää talon."
"Tänä iltana täytyy onnettaren korvata meille, mitä menetimme aamupuoleen", lausui Tiainen, tarkastaen miekkansa terää; "hitto sentään, ett'emme saaneet kuormastoa!"
"Mutta voipa se olla hyväkin", sanoi Aatu, "sillä jos olisimme saaneet kuormaston, olisi kuvernööri miten hyvänsä saanut tiedon siitä, arvannut meidän olevan likitienoilla ja ryhtynyt varokeinoihin."
"Olet oikeassa, ystäväiseni. Kuvernööri on kuitenkin paljoa tärkeämpi saalis, kuin kymmenenkään kuormastoa…"
"Sitä paitse voimmehan pelastaa Pekan", lisäsi Aatu. "Ellemme löydä hänen vankilaansa, pakoitamme vankejamme opastamaan meitä sinne."
"Kenties on hän jo saanut surmansa", virkkoi Simo.
"Sitten saavatkin meiltä samalla mitalla", keskeytti Tiainen. "He eivät näy tietävänkään, miten meikäläiset kohtelevat sotavankejaan… Ottakaa aseenne pojat ja seuratkaa minua varovasti!"
Joukko pääsi pellon yli kenenkään huomaamatta ja piiritti talon. Pantuaan joka kulmaan vahteja, ettei kukaan vieras pääsisi ulos eikä sisään, lähetti Tiainen kymmenen miestä vahtitupaan, vangitsemaan sisällä olijoita. Muiden kanssa meni hän päärakennukseen. Porstuassa seisova vahtisotamies ei ennättänyt antaa hätämerkkiä, kuin hän jo oli siteissä.
"Menkää nyt te kolme kyökkiin ja vangitkaa siellä joka henki", kuiskasi Tiainen, "mutta välttäkää verenvuodatusta niin paljon kuin mahdollista… Antti, mene sinä Kantosen ja Puhakan kanssa tuonne…"
"Mikä kilahti…?" kysyi Aatu äkkiä; "oli kuin ruutu olisi särkynyt jossain —"
"Ole joutavia", keskeytti Tiainen. "Olisinhan minäkin sen kuullut. Voihan se särkyä vahtituvassa taistellessa… Hiljaa! salista kuuluu askelia."
Hän pani korvansa oveen ja kuunteli. Joku läheni ovea ja avasi sen.
Mutta Tiainen oli häntä vastassa.