IV.
"Olemme jo istuneet täällä kylliksi", sanoi Aatu hetkisen keskusteltua, "meidän täytyy paeta tänä yönä!"
"Mutta kuinkas, Aatu, luulet meidän pääsevän täältä, ett'eivät ne valppaat revot huomaa meitä ja anna hätämerkkiä?"
"Jätä se minun huolekseni! Odotahan, kunnes vanginvartija tulee — silloin koetamme. Jos kerran pääsemme Karsikon metsään, olemme pelastetut."
"Siis ensi yönä!"
Pekka koetteli syödä, mutta kaali oli liian kehnoa ja leipäkyrsä homehtunut; hän sysäsi kummankin luotaan.
"Olisitko ollut Taipaleella, söisit kyllä tätä!" virkkoi Aatu murtaen kyrsän; "meillä ei ollut muonavaroja, jokainen sai hankkia suurimman osan. Kalaretkellä minäkin jouduin ryssäin käsiin."
"Alussa sai täällä jotenkin kelvollista ruokaa; nyt he pitävät meitä koirinaan", mutisi Pekka.
Yhdeksän paikoilla tuli vanginvartija, tuoden ruokaa.
Katsottuaan varovasti ympärilleen, pani hän ruuan ikkunalle, otti entiset astiat ja aikoi poistua. Mutta yhtaikaa karkasivat Aatu ja Pekka hänen kimppuunsa. Hän ei ehtinyt liikahtaakaan, kuin hän jo kaatui tunnotonna lattialle. Aatu oli lyönyt häntä lavitsasta irroittamallaan laudan kappaleella päähän.
Nyt otti Aatu venäläisen vaatteet ja aseet.
"Nyt, Pekka, nopeasti ulos! Pistä takki päällesi; kas tässä pistooli!
Mies voi pian tointua pyörryksistä."
He kiiruhtivat ulos,
Toisen vahtisotamiehen kulkeissa mökin ympäri, seisoi toinen oven edessä.
Aatu syöksi vanginvartijan miekan hänen rintaansa… Sotamies kaatui parkaisten.
"Tuhat tulimaista!… Se voi kuulua!" kuiskasi hän, "Eteenpäin!"
Oli jo pilkkopimeä.
Vaikka kaatuneen toveri ei nähnyt mitään, arvasi hän kuitenkin huudon kuultuaan, mitä oli tekeillä, ja laukasi kivärinsä sinnepäin, mistä pakenijain askeleet kuuluivat. Luoti lentää sujahti Pekan korvan ohitse.
Laukauksen kuultuaan syöksi lähitalosta mökin eteen kolmattakymmentä venäläistä, jotka alkoivat ajaa karkulaisia takaa.
"Nyt olemme hukassa!" huusi Pekka, joka alkoi jäädä Aadusta jäljelle; "ryssät ovat kintereillämme!"
Nyt alkoi hurja jahti. Pakenijat juoksivat henkensä edestä ja olivat jo päässeet paljoa edelle vainoojistaan, kun he äkkiä kohtasivat pisto-aidan. Onnettomuudekseen loukkasi Pekka itsensä ylimennessä seipääsen, eikä voinut seurata Aatua, joka pääsi Karsikon metsään.
Pekka joutui vangiksi. Antaen karkurille lukemattomia potkuja ja sivalluksia, veivät venäläiset hänet kuvernöörin taloon.
Saatuaan kuulla tapauksen, käski Ivanoff viskata Pekan — kellariin, jossa hän sai olla koko yön mitä kauheimmassa tilassa. Kellariin oli paisunut sadetulvista kyynärän syvältä vettä; Pekka löysi kivipenkin, jolla hän seisoi aamuun saakka. Yö oli sanomattoman pitkä; se tuntui ijankaikkisuudelta.
Vihdoinkin pilkisti päivä sisään kellarin luukusta. Ainoastaan Pekan erinomaisen hyvä terveys voi kestää siellä olevaa ilmaa ja paitsi sitä kärsi hän nälkää, janoa ja vilua.
Äkkiä narisi avain ovessa, se aukeni ja lyhdyn valo tunki sisään.
"Tule ulos!" huusi vahdin alaupseeri. "Kuolemantuomiotasi ei täytetä tänään: meillä on suuri juhla."
"Mitä enää kiusaatte minua!" huusi Pekka syvyydestä, kaalaten sitten ovelle. "Paras näkyy olevan päästä rauhaan niin pian kuin mahdollista!"
Hänet vietiin pieneen huoneesen, joka sijaitsi vahtituvan takana.
Pöydällä oli kunnollinen atria ja ryyppy.
Pekka ei käsittänyt, mikä oli saattanut kiusaajan tuohon laupeuden työhön. Kaiketi se, että Ivanoff tiesi voivansa nyt kostaa Pekalle kaiken häväistyksensä, kostaa julmasti ja varmasti.
Niin luuli ainakin Pekka, istuen pöytään, sillä kauhea nälkä vaivasi häntä.
Mutta lukija saa pian nähdä, ettei asian laita ollutkaan semmoinen.
V.
Kollegia-asessori Otto von Fürstenberg kulki saman päivän iltana edestakaisin työhuoneessaan, Backmanin talon salissa, vaipuneena syviin mietteihin pysähtyen välistä alas lasketun kattolampun valaiseman pöydän eteen, joka oli täynnä karttoja ja papereja. Lähinnä suurta nojatuolia, Fürstenbergin istumapaikkaa, oli pöydällä Pietarista äsken tulleet käskyt, joista hänelle nyt oli miettimistä, uutta työtä ja vaivaa.
Malmin karkoitettua Taipaleelta, pitivät venäläiset Karjalaa omanaan, mutta siinä luulossa he erehtyivätkin. Fürstenberg sai vaikean toimen. Luoksepääsemättömistä piilopaikoistaan teki Tiainen rohkeita partioretkiä, anasti venäläis-kuormastoja ja levitti kauhua vihollisten kesken. Pienimmistäkin huhuista saivat venäläiset monesti marssia peninkulmia turhaan, sillä Tiaista ei näkynyt eikä kuulunut; hän oli jo toisaalla tekemässä tuhoa ja kepposiaan.
Kuvernööri mietti nyt, kuinka hän voisi karkoittaa Tiaisen Enosta, johon tämän huhuttiin sijoittuneen. Estäen valppaudellaan kaikkia Gerngrossin liikkeitä pitkitti hän sissisotaansa.
"Mahdotonta!" mutisi Fürstenberg; "min'en voi uskoa hänen siepanneen niitä 20 kuormaa, jotka lähetin Iisalmelle. Minun täytyy saada käsiini se pää-yllyttäjä, millä hinnalla hyvänsä…"
Samassa tulivat sisään lääninsihteri Cedervald ja katteini Ivanoff.
"Mitä nyt?" kysyi Fürstenberg, koettaen salata levottomuuttaan.
"Entisiä huolettavia sanomia!" vastasi Cedervald. "Luultavasti aikoo
Tiainen hätyyttää vielä meitäkin…"
"Luuletteko sitä?" kysäsi Fürstenberg vaaleten.
Ensi kerran oli tämä seikka johtunut hänelle mieleen.
"Nyt tulee teidän kirjoittaa vastaus sotaministerin viime käskyyn; huomenna aion lähettää Pietariin ylimääräisen kuriirin… mutta odottakaa hetkinen, minä kuulustelen herra katteinia!"
Cedervald meni pöytänsä ääreen.
"Tuotteko tekin minulle Jobin postin?" kysyi Fürstenberg istuutuen nojatuoliinsa ja viitaten katteinia istumaan vastapäätä; "vai kuinka?"
"Tällä kertaa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kuulla mitään semmoista", vastasi Ivanoff kiireesti, päästäkseen asiaansa. "Väestö on jo monessa kohden vannonut uskollisuuden valan ja antaa nyt säännöllisesti muonavaroja; uppiniskaisten luku vähenee päivä päivältä, tänäänkin saimme kiinni viisi aseellista talonpoikaa…"
"Mitä sanotte! Kauan aikaa oli meillä yksi vanki, eilen tuli toinen, joka pötki pakoon huolimattomuutenne tähden."
"Miten niin?" kysyi Ivanoff vihastuen, mutta teeskennellen itseään taitavasti.
"Vahteja oli liian vähän…"
"Mutta sanoihan teidän ylhäisyytenne kahden miehen riittävän — jonka tähden tämä ei ole minun syyni", vastasi Ivanoff rohkeasti.
Fürstenberg huomasi olevansa väärässä ja puri huultaan.
"Sitä ei voi enää auttaa. Vahingosta viisastuu. Hyvä, että toinen karkuri joutui kiinni. Hän saa rangaistuksen kummankin edestä."
Ivanoff oikeenpa hypähti.
"Mutta oletteko kovalla vankeudella koettaneet pakoittaa häntä vannomaan uskollisuuden valaa?" kysyi Fürstenberg, huomaamatta Ivanoffin liikutuksia.
"Olen… itsekkäämpää suomalaista en ole tavannut. Kerran hän jo kirjoitti nimensä alle, mutta repi valapaperin…"
"Miksi ette ole ilmoittaneet sitä minulle ennemmin?" huusi kuvernööri kärsimätönnä.
"Siksi… siksi… että se tapahtui eilen ehtoolla ja tuli ilmiin vasta tänään. Eräs rakuuna löysi palaset lattialta ja toi ne minulle. Koetellakseni sommitella niitä yhteen, saadakseni selkoa nimestä huomasin eräällä kaistaleella kka Sallin… Nimi on siis kokonaisuudessaan Pekka Sallinen."
"Mutta mistä voitte sanoa kumpasenko nimi se oli?"
"Tiedän varmaan, että se on kiinni saadun nimi. Hän sai valapaperin ennen toisen tuloa ja paitsi sitä oli hän riutunut, nälistynyt ja halusi elää. Sen lisäksi kuulin edellisten vankien kutsuvan häntä Pekaksi."
"No entäs sitten? Mutta mitäs vangin nimi minuun kuuluu?" virkkoi Fürstenberg nousten ylös; "minulla on toimitettavana tärkeämpiäkin asioita kuin…"
"Teidän ylhäisyytenne, odottakaa hetkinen! Nyt vasta tulenkin itse asiaan."
"Kiireesti sitten!"
"Saadakseni tietää hänen nimensä, tulin omituisen asian perille."
"Kertokaa, mutta lyhyesti! Minun on kiire."
"Iso-isäni oli tilanomistaja Säämingissä, joka v. 1743 rupesi Venäjän alamaiseksi ja sai pitää entisen kontunsa. Hänellä oli kaksi poikaa, joista vanhempi oli isäni. Nuorempi, nimeltään Juhana kuin iso-isänikin, oli erittäin vilkasluontoinen ja kevytmielinen, eikä siis voinut kärsiä isäni totista, vakavaa ja rehellistä olentoa. Veljien väli paheni, ja kun Juhana oli isänsä lemmikki, jätti isäni kotinsa ja meni sotapalvelukseen. Kolmivuotisen sodan syttyessä katosi setäni tietymättömiin, mutta luotettavilta ystäviltään sai isäni tietää hänen menneen rajan yli Suomen armeijaan, Savon prikaatiin. Sen mokomin hänestä ei ole kuulunut muuta, kuin että hän muutti näille tienoin. Jo Mönninvaaralla, jossa Juhana kaatui, sain asukkailta kuulla Pekan olevan hänen poikansa. Isäni palasi majurina tiluksilleen Sääminkiin ja kuoli siellä pari vuotta sitten. Isoisän kuoltua kääntyi hän kreikkalais-katoliseen uskoon ja otti suku-nimekseen 'Ivanoff'-nimen, iso-isän ristimänimen mukaan. Veljeni palvelee laivastossa ja sisareni ovat pensionissa Pietarissa."
"Mutta tuoko olikin asianne, herra katteini…?"
"Kärsimystä, kun tunnette elämäkertani, käsitätte asiani."
"No, jatkakaa sitten!"
"Viime kesänä komennettiin minut Mitaun rakuunarykmenttiin, jossa tulin Suomeen. Retkemme kävi Enon talonpoikia vastaan. Silloin saimme taistella monenlaisissa vaiheissa… Sallimus asetti niin, että kohtasin serkkuni monesti, mutta aina eli hän tielläni ja esteli minua. Kumpikin vannoi toisilleen veristä kostoa. Meidän suhteesta tulisi pitkä juttu… Sen lisäksi rakastimme kumpikin samaa neitosta… ihanata lemmen kukkaa, jonka kuvaa en voi karkoittaa sydämmestäni. Kun pelastin tämän tulipalosta, ryösti Pekka hänet käsistäni, luullen minua…. kun löysin hänet eräästä mökistä, karkasi Pekka, jonka sallimus oli ohjannut taaskin tielleni, palvelijani kimppuun; minä riensin apuun ja naiset hävisivät tuvasta taistelun aikaan. Sitten on hän saanut kitua vankeudessa, jonka päällikkö olen. Huono vankeus ei näy auttavan hänen suhteensa, minä koetan omin neuvoin menetellä päinvastoin, kentiesi muuttaa parempikin kohtelu hänen mielensä. Juuri semmoisia poikia tarvitsemme vaikeassa tilassamme…"
"Hyväksyn kyllä menettelytapanne, jos hän vaan vannoo; ell'ei hän tee sitä, tulee minun menetellä sotalakien mukaan…."
"Mutta…"
"Siinä vastaukseni, katteini! Sukulaisuus ei tule kysymykseen. Tuumanne on kyllä hyvä, että hän voisi hyödyttää meitä. Kun olisi tarjota hänelle rahaa…"
"Siitä en luule hänen huolivan, mutta… tehkää kuin tahdotte: tarkoitus pyhittää välikappaleen! Mitä Tiaiseen tulee, voi hänet kukistaa ainoastaan siten, että lähettää hänen joukkoonsa venäläismielisiä, viekoittelemaan talonpoikia palaamaan kotiinsa…"
"Sepä oivaa!" huudahti Fürstenberg. "Olette oikeassa; viekkaudella pääsee paljoa pitemmälle kuin väkivallalla. Muutamat suomalaiset sotamiehemme voivat pukeutua talonpojiksi."
Fürstenbergin huolet olivat kadonneet.
"Nyt, herraseni, nyt ryhdymme viivyttelemättä kukin toimiimme. Sotaministeri on luvannut minulle palkinnon, jos saan Tiaisen elävänä tai kuolleena. Olen kuuluuttanut antavani kapallisen hopea-ruplia sille, joka tuo hänet tänne… Menkää herra katteini, kutsumaan tänne Scheeneä ja Stepanoffia .. sillaikaa valmistamme kiertokirjeen läänin nimismiehille, että he kaikin mokomin estävät asukkaita suosimasta ja seuraamasta Tiaista — —"
Omituinen melu porstuasta keskeytti hänen puheensa. Ivanoff kiiruhti ovelle, mutta juuri kuin hän tarttui lukkoon, kimposi ovi auki, ja kaksi vahvaa kättä työnsi hänet takaisin.
"Pyhä Yrjänä!" huusi hän; "suomalaiset!"