III.
"Kuolo on raskas, mutta välistä on elo raskaampi."
Ibsen.
Pohjoispuolella Joensuun kylää sijaitsi pieni mökki, jota vartioi kaksi sotilasta.
Käykäämme sisään. Mustuneella lavitsalla istuu nuori kalvakka mies, nojaten päänsä käsiin. Hänen jääkäri-pukunsa on jo likaantunut ja paikoin revennytkin, hiukset karhoittavat, ja kolkosti tuijottaa hän lattiaan, luoden välistä silmänsä kehnoon atriaan, joka seisoo ikkunan laudalla.
Kolme viikkoa oli Pekka jo ollut suljettuna tuohon kurjaan hökkeliin. Alussa lievitti hänen vankeuttaan pari onnettomuuden toveria, seudun asukasta, jotka venäläiset olivat tavanneet aseissa ja sentähden vanginneet. Heille kaikille luvattiin anteeksi-antamus, jos he vannoisivat uskollisuuden valan Keisarille. Kova vankeus pakoittikin kaikkia muita paitsi Pekkaa tekemään sitä, ja niin pian kuin he vannoivat, pääsivät he vapaiksi. Pekka jäi siis yksin. Huomattuaan hänen uppiniskaisuutensa, kovensivat venäläiset vähitellen hänen vankeuttaan, luullen siten saavansa hänetkin seuraamaan toisten esimerkkiä.
Ivanoff, joka oli hankkinut itselleen vankein komennon, raivosi etenkin häntä vastaan, mutta Pekka oli järkähtämätön. Hän teki kyllä tuhansia pako-suunnitelmia, mutt'ei voinut panna niitä toimeen. Sentähden päätti hän odottaa toveria.
"Tämä elanto muuttuu päivä päivältä yhä pahemmaksi", mutisi hän. "Mutta min'en ole luotu riutumaan tässä kurjuudessa… minun täytyy päästä täältä… sotilas-valaani en tahdo rikkoa kuitenkaan. Kinnunen ja hänen kumppalinsa vannoivat kyllä päästäkseen täältä, mutta se on heidän asiansa…" Hän nousi ylös ja katsoa tuijotti saarille. "Ah isäni… isäni… minun täytyy kostaa… kotini katto näkyy puiden välistä… Ansaitsenko todellakin tämmöisen koetuksen, saadakseni Elsan… Kärsinyt olet sinäkin! Kirottu olkoon se konna, se — —" Pekka istuutui lavitsalle niin kovasti, että lahonnut lauta meni poikki ja hän kaatui lattialle. Hämmästyksissään hän ei huomannut Ivanoffia, joka tuli sisään iso paperi kädessä. Nähdessään Pekan noin kummallisessa asemassa, täytyi hänen nauraa. Pekka huomasi sen ja raivostui.
"Ohoh, näytpä täällä itseksesi mellastelleen!" sanoi katteini ivallisesti. "Suomalaisten lavitsat ovat huonot ja kelpaavat heille. Tiedätkö, mitä varten olen tullut?"
"Paremmin kuin luuletkaan!" tiuskasi Pekka. "Tuo paperi joutaa sytykkeeksi."
"Vaiti, mies! Noin ei sovi puhua Keisarin asetuksista. Muista, että olen katteini, etkä saa sinutella minua. Jos vaan viittaan, voit päästä hengiltä."
"Sitäkö pelkäisin!" huudahti Pekka. "Olenpa jo ennenkin katsonut kuolemaa silmiin — —."
"Tukitse suusi ja kuule mitä sanon, mies! Olen tullut tänne viimeisen kerran. Ell'et vielä tän'iltana kirjoita paperin alle, roikut huomenna hirressä. Minulla on todistajia että olet seurannut pää-yllyttäjää Tiaista, ennenkuin menit sotaväkeen, ja sentähden saatkin vaan ansaitun palkkasi. Mutta jos lupaat mennä kotiisi Keisarimme alamaisena, ryhtymättä aseihin, saat anteeksi ja pääset vapaaksi! Huomen-aamuna tulen noutamaan paperia."
Näin sanottuaan meni katteini.
Pekka vaipui syviin mietteihin, huomaamatta illan tuloa.
Nähtyään venäläisten valppaudellaan estävän kaikkia pakenemisyrityksiä, päätti Pekka lopuksi kuitenkin kirjoittaa alle, päästäkseen vaan pois. Muutoin odotti häntä varma kuolema — joko vankeudessa riutuminen tahi hirsipuu. Rakkaus Elsaa kohtaan piti hänet vielä elämässä kiini.
Horjuvin askelin lähestyi hän ikkunan lautaa ja tarttui paperin viereen jätettyyn kynään. Kummallinen tunne täytti hänen sydämensä, hätäisen näköisenä katseli hän ympärilleen, väliin viskaten kynän kädestään, väliin ryhtyen siihen uudestaan…
Hän oli jo kirjoittanut nimensä tuon paperin alle, joka oli jätettävä kuvernörille, kun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät lähenemistään… Ovi aukeni ja eräs mies sysättiin sisään.
Kynä putosi Pekan kädestä lattialle; avosuin tuijotti hän tulokkaasen, joka syöksi hänen luokseen, huutaen:
"Pekka, Pekka! Nyt ei vankeuteni rasita minua… mutta mikäs sinun on? Miksi näytät noin hajamieliseltä? Mikä paperi tuolla?… on niin pimeä, että tuskin näkee lukeakkaan — —"
"Elä lähesty minua, Aatu", keskeytti Pekka peräytyen; "olen rikkonut sotilasvalani…"
Hän vaipui nurkkaan.
Ääneti katsoi Aatu häneen, aluksi ymmärtämättä hänen sanojaan… äkkiä selveni kaikki — nuolen nopeudella tarttui hän paperiin, repi sen, lankesi polvilleen ystävänsä viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Jumalan kiitos, että tulin oikeaan aikaan…! valaasi et ole rikkonut!"