IV.
JUTEINI KÄÄNTYY AIKANSA SIVISTYNEIDEN PUOLEEN RUOTSINKIELELLÄ.
Jo edellä mainittuna vuonna (1816) Juteini toimitti painosta vielä kaksi suorasanaista kirjotelmaa ruotsinkielellä: »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten» (Muistutuksia suomalaiseen runotaitoon) ja »Kritik öfver Lån-Bokstäfverna uti Finska Språket»[119] (Arvostelua lainakirjaimista suomenkielessä). Näillä hän nähtävästi tahtoi herättää harrastusta maamme sivistyneissä suomenkielen hyväksi. Edellinen kirjanen on vähäarvoinen eikä mitenkään ansaitse runousopin nimeä. Kun Juteini ei ollut taipeeksi perehtynyt runousoppiin, niin hän ei kyennyt laatimaan mitään täydellistä runousoppiakaan. Parissa kohdin hän »Muistutuksissaan» suorastaan erehtyykin. Hän m.m. ei hyväksy taiteen kaunistuskeinojen käyttämistä muuta kuin aniharvoin, sillä »kauneus paraiten säilyttää arvonsa ihmisten silmissä harvinaisuudellaan.» Sen takia hän ei sanottavasti suosi esim. kertoa. Mutta vastoin suomalaisen runon luontoa hän sen sijaan sallii kahdeksantavuisen sanan muodostaa runosäkeen ja painattaa runousoppiinsa näytteeksi hyvästä säkeestä sanan; »tytymättömyydessänsä.» Suomen vanha runomitta ei kuitenkaan siedä tätä, vaan rakentaa säkeen joko 2:sta taikka useammasta sanasta.[120] Liian vähän kauneutta tuottaa myös kuusimitalle Juteinin mielestä tavallinen suomalainen sointu (nähtävästi hän tässä tarkottaa alkusointua), »ell'ei tahdota käyttää ainakin kolme samoin alkavaa sanaa tahi kaksi »apaarttisointua» samassa säkeessä, sillä sointujen tavallinen lukumäärä ei saata riittää heksametrin monitavuisiin säkeisiin.»[121] Juteini käyttääkin itse kuusimitassa liiallisesti alkusointua, kuten esim. seuraava säe hänen runostaan »Nuija-sota Suomessa 1597» osottaa:
»Kuin kovat koivut ja korwes'a korkeat karsikko-kuuset.»[122]
Jälkimäisessä kirjasessaan Kritik öfver Lån-bokstäfverna uti Finska Språket Juteini tarkastaa, mitkä kirjaimet suomenkielessä ovat lainattuja muukalaiskielistä. Hän tulee siihen johtopäätökseen, että b, c, d, f, g, x ja z ovat lainakirjaimia. Mottona tähän kirjaseen hän käyttää lausetta: »Bruket är heligt, men missbruket bör rättas.» (Käyttö on pyhä, mutta väärinkäyttö on korjattava.) Ensiksikin hän huomauttaa siinä, kuinka kirjaimia äännetään eri tavalla suomen- ja ruotsinkielissä. Ruotsalainen ääntää esim. p:n toisen konsonantin jäljessä yhtä kimeästi kuin suomalainen pp:nsä. Verratkaamme sanoja harpa ja harppu, joista edellinen on ruotsalainen ja jälkimäinen suomalainen. Juteinin tarkka korva on vielä huomannut, että suomalainen ääntää p:n, kun m sitä edeltää, melkein yhtä pehmeästi kuin ruotsalainen b:nsä; esim. wampa-sanan ruotsalainen kirjottaisi wamba, kun hän kuulisi suomalaisen ääntävän sen huolimatta siitä, voiko suomalainen ensinkään ääntää b-äännettä yksinään. Sama on d:n laita l:n ja n:n jäljessä sekä g:n n:n jäljessä. »On, näet, luultu, että d ruotsalaisen ääntämisen mukaan olisi paremmassa sopusoinnussa l:n ja n:n kanssa kuin t sekä g n:n kanssa kuin k; mutta niinkuin jo on viitattu, l, m ja n jo itsestään vaikuttavat pehmennystä seuraavan kerakkeen ääntämisessä, jos tämä on yksinkertainen ja kuuluu seuraavaan tavuuseen, kun sitävastoin l, m ja n kuuluvat edelliseen; esim lampaan, valta, kanto ja lanka. Toisin käy, jos jälkimäiset konsonantit ovat kaksinkertaiset, niinkuin sanoissa: lamppu, waltti, wantti ja lenkku, sillä silloin ne aina ovat kovia sekä äännetäänkin silloin kovemmin, kuin jos toinen tavuun sulkemisen takia on poisheitetty: esim. lampun, valtin, wantin ja lenkun.»[123]
Että Juteinin väitteellä todellisuudessa on johonkin määrin perää, sen huomaamme kohta, mutta saatamme toiselta puolen kysyä, tokkohan suomalainen ääntää p:tä, t:tä ja k:ta edellä mainittujen kerakkeiden jäljessä kuitenkaan siten, että olisi syytä ruveta kirjakielessä käyttämään vastaavia b:tä, d:tä ja g:tä, joita Juteini koki saada kirjakielessä käytäntöön.[124] Tähän kysymykseen on meidän vastaaminen: ei; sillä, niinkuin nykyajan kehittynyt kirjakieli ja äänneoppikin todistavat, oli Juteinin kritiikki tässä kohdin vienyt hänen askeleen taaksepäin. Hänen aikalaisensa G. Renvallkin pani tähän jyrkän vastalauseen ja teki päteviä muistutuksia tällaista oikeinkirjotustapaa vastaan.[125] Mutta sitävastoin on eräs toinen huomautus hänen Kritiikissään oikeutettu, vaikk'ei hänen parannusehdotuksensa olekaan hyväksyttävä. Siihen aikaan, näet, kun Juteini kirjotti tämän Kritiikkinsä, käytti moni kahden (samallaisen)[126] vokaalin heikossa asteessa k:n vastineena g:tä, niin että saatiin esim. sanasta suku genitiivissä sugun. Juteini sitävastoin huomautti, ett'ei g:tä koskaan kuulu Suomen kielessä kahden vokaalin välissä. Hän vaati sentähden, että tuosta väärästä tavasta luovuttaisiin. G:n asemesta hän suosi tavumerkin käyttämistä, mutta ei sekään hänestä olisi välttämättömän tarpeellinen, saattaisipa vielä senkin jättää pois.
Samoin hän väittää d:nkin kahden vokaalin välissä kuuluvan puheessa ainoastaan niissä Suomen maakunnissa, joissa kieli jo on ehtinyt pilaantua. »Niin esim. kuuluu d monessa pitäjässä Hämeenlinnasta itäänpäin joko r:ltä, t:ltä taikka l:ltäkin. Mutta osaksi Pohjanmaalla, Pohjois-Hämeessä, koko Savossa, Karjalassa ja Inkerissä ei koko tätä äännettä tunnetakaan jokapäiväisessä puheessa. Kirjotuksessakin on d viimemainittujen maakuntien murteen mukaan luettava t:ksi, joka tapa olisikin hyväksyttävä niin puheessa kuin kirjotuksessa, joll'ei d:tä kahden vokaalin välissä tykkönään poisteta.[127] Niinmuodoin saataisiin meidän ja pöydän asemesta, ei meiän ja pöyän, vaan meitän ja pöytän.»
C-merkkiä Juteini pitää aivan tarpeettomana niissä kielissä, joissa k:n ja s:n avulla saattaa merkitä c:n näitä vastaavia äänteitä.
F:n Juteini poistaa siitä syystä, että suomalaisen on vaikea sitä ääntää, sekä että sen äänteen asemesta saattaa hyvällä menestyksellä käyttää joko v-keraketta taikka hv-kerakkeita yhdessä.
Samoin ei koskaan välttämättömästi tarvita x:ää ja z:aa suomenkielessä, sillä edellistä vastaa täydelleen ks ja jälkimäistä ts, niinkuin jo ennen olemme maininneet. Vaikka kohta kielitieteissä pidetäänkin yleisenä sääntönä, että kaksi äännettä merkitään yhdellä merkillä, kun suinkin vaan käy laatuun, niin on kuitenkin tarpeeksi syytä jättää pois nämät kirjaimet suomenkielestä, kosk'ei mitään alkuperäistä suomalaista sanaa ole olemassa, joka alkaisi kahdella kerakkeella. Tähän Juteini vielä lisää kummastuksensa siitä, että monessa vieraassa kielessä merkitään ainoastaan ks:n ja ts:n yhtymät yhdellä ainoalla merkillä eikä samassa ole keksitty kaikille muillekin kerakeyhtymille eri merkkejä. Johdonmukaisuus olisi sen vaatinut. Hän huomauttaa vielä loppupuolella kritiikkiään, kuinka suomenkieli ainakin suureksi osaksi kadottaisi omituisuutensa, jos kahta keraketta käytettäisiin sanojen alussa. Se olisi haitallista erittäinkin runoudelle ja soinnulle, sillä vokaalien säännöllisyyshän se on, joka kielen tekee heleäksi ja sointuvaksi.
Niinkuin jo tästä esityksestämme käyneekin selväksi, on Juteini monessa kohdin Kritiikissään sattuvasti ja todenmukaisesti kuvannut äänneopillisia seikkoja. Tähän pieneen kirjaseensa hän liitti runon: »Suoneen Kielestä, elli Sana-Armeijan Kokous, Perustus-suomeksi», jossa hän pilkka suomenkielen lainakirjaimia ja jättääkin siinä ne kaikki pois. Hän huomauttaakin kohta alussa tästä, sillä hän lisää runon nimeen: »Yli-maan puheen parrella» 1856 v:n painoksessa.
»Moni sana Suomen kielen ompi Ruotsin rupulista taikka muista tarttumista.»
Näin Juteini laulaa ja antaa loppupuolella runoa suomenkielen sana-armeijan korkeana kenraalina lausua surullisesti
»Kyllä minä kokouksen olen oikean pitänyt; mutta kuka, kulta veljen', liene luja luonnostansa, joka olin apunani, joka taitais' johatella sanat jälle Suomen tielle kautta oppimme omaisen, perustella puheen parret kauan jalon kunniaksi, walistuksemme waroksi? —jo on kuollut Konaateri, pois on mennyt Porthanimme. Älä sure Suomen kieli! sanoin minä miehuueella, ehkä epäilyksen tähen murhe munkin mielessäni; joskus jalot johattajat, parantajat puheen parren, ilmestyvät Ijän maassa.»
Hänen toiveensa ovatkin sittemmin toteutuneet ja kirja-kielemme vakaantunut.
V. 1817 Juteini taas julkaisi saman määrän kirjasia, kuin edellisenakin vuotena, mutta kaikki suomeksi. Näistä sisälsi kolme runoja ja virsiä; muut viisi taas suorasanaista esitystä. Edelliset olivat: »Lausumisia, ja muita Wakaisia Runo-Kirjoituksia», »Wilpittömiä Kirjoituksia» ja »Ajan Wiete, elli Moninainen Runo-kokous.[128]
Ensinmainittu sisältää »lausumisia» muutamien vainajien muistoksi ynnä muita vakavia runoja. Näiden joukkoon Juteini pani tuon jo v. 1804 painattamansa runon Porthan'in muistoksi. Mainittakoon tästä runokokoelmasta myös eräs pitempi runo »Uusi Luominen,» joka on kirjotettu Suomen vanhalla runomitalla, sekä runovihon viimeinen hellää tunnetta ilmaiseva ja hieno runo: »Lapsen Laulu Leskelle, Isän kuoldua», johon on lukijan syytä tutustua sen kauneuden tähden:
Älä itke, äitini, älä, äiti kulda, ett' on kuollut isäni, puoliso myös sulda.
Älä muista murhetta;
tuoll' on kirkas taiwas.
Poikas torjuu puutetta,
wähendää sun waiwas.
Kätyläiset lapsella
wielä wahwistuwat,
miehuus, woima warrella
kerran kukoistuwat.
Anna ajan ehtiä, huoles minä maksan; leipä paisuu lewiä, koskan kyndää jaksan.
Juteinin Wilpittömät Kirjoitukset taas sisältävät koko joukon hyveisiin kehottavia virsiä, jotka hän kirjotti deistisen maailmankatsomuksen läpitunkemana.[129] Niissä löytyy monta oikein kaunista virttä, niinkuin Litteraturbladetkin[130] huomauttaa. Voimme osiksi yhtyä saman aikakauslehden mielipiteeseen, että esim. »Katumus-Wirsi» on mestariteos verrattuna moneen virteen sen aikuisessa eli vanhassa virsikirjassa. Me panisimme vaan »muutamaan»-sanan »moneen» sanan sijaan tuossa arvostelussa. Katumus-Wirsi[131] kuuluu:
»O, Herra, hurskas Waldias ei rietas riemu kestä. Ah, mutta auta, Armias! syndistä syistä estä. Me neuwos, jälkes jätimme, sielumme surmaan syöksimme, hekuman hulluudessa.
Jo muisto menon ilkeän raskaasti rasittaapi ja syillä synnin syngeän tundoja tulistaapi. Me kyyneleillä kastamme nyt rauhattoman rindamme, hawaiten halwat työmme.
Waan estä, Isä wakainen, epäilys eksyneildä; suo meille armos ainainen palata pahain teildä. Huojenna huoli hätäisen ja wiimein itkun iäisen syyt poista sydämestä.
Siis, kuin on tullut turmelus, josta on murhe musta, hywästi uusi hartaus loistakon lohdutusta, niin että lewon löydämme ja uskon kilwen käännämme, turwaksi oman tunnon.
Wirheinen waan on heikkous; nöyrille Luojan laupius awaapi armo-helman. Niin kurja kuin on paatumus tunnossa tuomiolla, niin wäärä ombi waatimus autuutta ansiolla.
Näemme jo tuostakin, samoin kuin esim. »Wirrestä Tuomarille», jos lukija ottaa vaivakseen lukea sen Jak. Juteinin kirjoista, että Juteini on usein virsissään sattunut kuvaamaan totuuden oikeassa muodossaan: mutta sen sijaan niistä ei löydä sitä palavaa rakkautta Vapahtajaan ja luottamusta hänen ansioonsa, joka käy ikäänkuin punaisena lankana kaikkien kristillisten virsien läpi.
Kolmas laji näitä Juteinin 1817 painattamia runoja: »Ajan Wiete, elli Moninainen Runo-kokous,» sisältää pilkka- ja leikkilauluja suureksi osaksi Kalevalan runomittaan puettuina. Onpa toki joku lyyrillinenkin niiden joukossa, vaikk'ei sellaisten lukumäärä ole suuri, Tässä runokokoelmassa on monta hauskaa ja kaunista runopätkää sekä erittäinkin muudan merkillinen, vaikka aivan lyhyt runo »Kiwi-piirros Häpy-patsaassa Suomen Oppineille,»[132] joka on siitä huomattava, että se ilmaisee Juteinin ajatukset suomenkielen asemasta maassamme. Hän valittaa sitä ylenkatsetta, jolla maamme oppineet ja sivistyneet kohtelivat kansan kieltä »walistuksen wahingoksi, häpiäksi kansa-kunnan.» Tätä hänen valitustaan oli jo parina vuonna aikaisemminkin kuultu.
Vaikka Juteinin runoissa ja suorasanaisissakin kirjotuksissa on niin tavattoman paljon siveellisyyteen kehottavaa ja on ankaraakin siveellisyyttä vaativaa, niin on kuitenkin kuullut jonkun väittävän, että hän muka epäsiveellisyyttä edistäisi runolla sellaisella kuin »Hulivili,» joka kuuluu juuri tähän kokoelmaan »Ajan Wiete,» ja ehkäpä jollakin muullakin, jonka aihe on mahdollisesti vähemmän onnistuneesti valittu, kuten esim. runo niin surkeasta aiheesta kuin »Kuoharista elli Salwajasta» samassa kokoelmassa. Mutta lukiessaan sanottuja runoja, huomaa heti, että näilläkin on tarkotuksena paheen vastustaminen osottamalla sitä ilkeäksi, vaikkakin esitys on realistinen ja esim. edellisessä runossa aste asteelta osotetaan miten himo syttyy ja sen kanssa leikiteltäissä johtaa syntiin. Runon loppuun onkin juuri siitä syystä liitetty varotus. Moniaita »Ajan Wietteessä» olevia kauniita runoja emme tähän painata, vaan arvelemme lukijan hankkivan itselleen tilaisuuden tutustua niihin.