V.
JUTEININ MIELIPITEITÄ KASVATUKSESTA.
Mainitsimme Juteinin v. 1817 painattaneen paitsi yllämainittuja runokokoelmia vielä viisi suorasanaistakin kirjotusta: »Puhe Lapsen kaswatuksesta», »Tutkinnon Aineita», »Tutkindo kuolewaisuudesta», »Perhe-Kunda. Pila-Kirjoitus Epä-luuloista, Kolmessa osassa» ja »Pila Pahoista Hengistä, Kolmessa Kanssa-puheessa, Uskon Wahwistukseksi».[133]
Ensinmainitussa hän antaa ohjeita lapsen kasvatuksesta. Saatamme löytää sen päämäärän, johon hänen mielestään kasvatuksen on vieminen, näistä sanoista, jotka hän on pannut tämän kirjasen nimilehdelle: »Siweys ja Jumalan tundo onnen tuowat». Esitämme tässä Puheen Lapsen Kaswatuksesta pääkohdissaan 1858-vuoden painoksen mukaisesti. »Alkusanoissa» Juteini sanoo »Suurembi hywän tekiä lapselle on se, joka hänen kaswattaa ihmiseksi, kuin se, joka hänen maailmaan saattaa. Ei huone ole wielä walmis, ehkä seinät nousewat». Ihmisessä ei ole ainoastaan »ilkeyden alku», vaan myös »ehdon wapaus, josta taitaa sekä hywää että pahaa ilmestyä». »Sen tähden ei pidä ihmisen luondoa yleti moittimalla häwäistämän eikä lapsen kaswatusta laimiin lyötämän».——»Syytöinä syndyy lapsi elämään. Lapsukaiset owat wielä puhtaat esimerkiksi wiekkauden saastaisuudesta, ennen kuin he maailmalda owat tulleet turmelluiksi. Heillä hawaitaan hywän suowuutta ja taipuwaisuutta rakkauteen, ennen kuin elämän harha-tiet heitä hämmendävät.» Ensi askel vääryyteen on vaikeampi kuin seuraavat, ensi kerralla on ikäänkuin irrotuttava »rehellisyyden siteistä». Tällaista »wasta-hakoisuutta» pahaan nähden ei hänessä olisi eikä hän sitä häpeisi, »jos ei hänessä hywyyttä olisi.»
Vaikka »ihmisellä on monda hyvää omaisuutta», niin »nämät omaisuudet taidetaan wäärin käytettää.»——»Paratiisin kielletystä puusta on tehty meille ehdon waaka: meille on wapaus suostua hywään taikka ryhtyä pahaan, niin totisesti kuin hywästä on sydämen riemu ja pahasta tunnon rasitus».——»Oman hyödyn halu——liikana vaikuttaa wiheliäisyyttä: järjen johdattamata wetää se vääryyteen». Kun ei sitä hillitä, seuraa siitä kateuskin ihmisyyden häpeäksi.
Syynä kaikkeen väärinkäyttöön on »ihmisen heikko mieli». »Jolla on wähän wiisautta, ei se tunne hekuman waarallisuutta, ei se taida walita hywiä esimerkkiä seuratansa, niin kauan kuin tottumus on tullut työläästi wastaan seisottawaksi tawaksi». »Hembeys» on ihmisessä perintönä, mutta viisautta oppii ankaralla ahkeruudella ja tutkinnolla. »Ei tuhma taida ajatella itseänsä toisen tilaisuuteen; hän näkee wääryydessä ainoastansa oman hyötynsä. Ei hän tunne edellä päin, kuinga welwollisuuttensa laimiin lyöjän sydändä kerran rasitetaan lewottomuudella. Ei hän huomaitse saastaisuuden häpiällisyyttä, eikä sitä raskasta oman tunnon tuskaa, kuin syndiä wiimein seuraa; sillä jos hän tämän täydellisesti tundisi, ei luottaisi hän tehtäwään parannukseensa, eikä muihin tietämättömiin pelastuksen neuwoin; jos hän näkisi, mitä peljättäwää pimeyttä, mitä syngeää sywyyttä kohden hän pyrkii, niin riendäisi hän totisesti aiwoituksestansa ja wapisisi joka askeleella synnin tietä polkeissansa.
Järki pitää siis walistettaman, se pitää walistettaman johdatus-tähdeksi tunnolle ja tahdolle ihmisen waelluksessa, että ei kukaan eläisi paatuneena luondo-kappaleen wertaisesti, oikeuden unhotuksessa ja huolimatoina hywyydestä; sillä oikeus on ihmisen arwo ja hywyys, sulana sydämessä, hänen kunniansa.»
Onni saavutetaan sitä mukaa kuin lähestytään täydellisyyttä; kuta aikaisemmin ruvetaan siihen pyrkimään, sitä pitemmälle ehditään. Viisautta, joka ei ihmisessä ole synnynnäistä, on etsittävä. Ja sen vuoksi lapsen kasvatuksesta seuraavat neuvot: Lapselle on jo varhain annettava tieto Jumalasta ja hänen hyvistä töistänsä, jotta aikaisin tottuisi Jumalan kasvoin edessä vaeltamaan. Mitä ruumiillisiin tarpeisiin ja terveyteen tulee, niin järjellinen ymmärtää, että »puutosten poistaminen ja puhtaus kaikista»——»owat ruumiin terweys ja sielun wirwoitus; että ylen-paldisuus ihmisen turmelee ja kohtuus kaikista kaikki woittaa. Mutta lasten wiattomuuden wartioitsemisessa, tapain taiwuttamisessa ja järjen walistuksessa tarwitaan suurembi tarkkaus ja wäsymätön huolen pito». Hyvä on, että vanhemmat valvovat lastensa parasta, mutta vielä tärkeämpi on, ett'eivät omalla käytöksellään »waiwaansa tyhjäksi tekisi ja täytyisi wiimein omia wikojansa lasten wirheinä witsalla parandaa.»
Ensimäisiä tehtäviä hyvässä kasvatuksessa on, »että lapset taiwutetaan kuuliaisuuteen ja siiwolliseen nöyryyteen, ilman orjallista mieldä. Joka ei ole tottunut näihin lapsuudesta, se on onneton olendo.» Kuuliaisuutta ei ole sellaisessa, joka on saanut »irtaisuudessa ja käskiänä» kasvaa. Sellaisesta tulee muille rasitus ja häntä tulee maailmassa kohtaamaan »wastaisuutta» joka askeleella.
Kun lapsi siivosti eikä röyhkeydellä jotakin pyytää, niin sen »mieldä mahdetaan noudettaa». Jos kuitenkaan ei lasten toivomusta, täytetä, niin »ei heidän kiiwaan walituksensa pidä ikänänsä liikuttaman wanhemman sydändä turmelewaiseen helleyteen». Lapselle ei sovi antaa järjettömiä käskyjä, sillä »ne tuottawat siemenen tottelemattomuuteen». »Irtaisuus pitää estettämän, vaan ei kuitengan kaikkea wapautta heildä kiellettämän; he ovat ihmisiä, heidän luondonsa waatii vapautta; he etsiwät sitä kuitengin salaisuudessa, joka andaisi alun ulkokuldaisuuteen ja silmäin palwelukseen. Ei heildä pidä waadittaman ylellisyyttä, ei mahdottumuutta.(!) Mutta mitä myös, kungin lapsen käsityksen ja voiman mukaan tehtäwäksi määrätään, siinä ei mahda wiekkaus eikä uppiniskaisuus estää käskyn wilpitöndä täyttämistä.»
Lapset ovat myös kasvatettavat totuudessa ja »oikeudessa.——Jokaisen pitää estämän wiattomia sydämiä wiekkauden ja petoksen, valheen ja vääryyden myrkystä, joka on ihmisyyden häwäistys ja elämän kirous.»
»Sen jälkeen pitää siitä wisu vaari otettaman, että lasten sydämissä löytyy laupius ja hywänsuomuus kaikkia kohtaan. Heille pitää annettaman wahwa tieto siitä, että ei ihminen luonnostansa ole ihmistä ylembi, waan että heidän alkunsa ja loppunsa owat yhtäläiset maan päällä, että elämän wirwoitus kuohuu heille yhteisestä armo-lähteestä. Eroitus heidän wälillänsä on ainoastansa ulkonaisessa elämässä, säädyissä, wiroissa ja toimituksissa, mutta oikea arwo sydämen siweydessä. Ei pidä sallittaman lapsen huonoakan ylenkatseella kohtaawan, ei käskewän kowuudella, ennen kuin hän itse on tottunut kuuliaisuuteen; vaan sen siaan neuwottoman(!) toisen apu ja hywät työt aina kiitollisuudella muistamaan.»
Tässäkin suhteessa on kuitenkin kasvattajan oma hyvä esimerkki tehoisin.
»Hyvän-suonnon ihanaisuutta» on lapselle kyllä sanoinkin esitettävä, mutta paraiten tätä tunnetta kehittää heissä se, että he itse saavat tutustua köyhyyden ja murheen koteihin. »Älkön (silloin) peljätkö äiti, että hänen hedelmänsä sydän tulee surkeudelda särjetyksi, että sen kyyneleet armeliaisuudesta wuotawat,——riemuitkai, vanhemmat! koska te nämät kyyneleet lastenne silmistä hawaitsette; ne owat ihmisyyden kunnia. Puettakai sanalla ja käytöksillänne kaikki julmuus luondo-kappaleitakin kohtaan kauhistuksella heidän tunnoisansa, että ei he eläwäistengän kärsimistä mitätöinä pitäisi ja paatuneilla sydämillä näiden tuskalla joskus huwitustansa perustaisi: sillä nekin owat Jumalan omaiset ja yhteisestä hengestä osalliset.»
Lapsia on saatava harjaantumaan työhön, toimekkuuteen ja järjestykseen. »Tällä lailla tulewat he (m.m.) estetyiksi hekuman turmioista, jotka nuoruuden hembeys wiettelewäisyyden haamulla puettaa.»
Jo varhain on meitä totutettava miehuullisuuteen ja siksi on meidän raskaita ja vaivalloisiakin askareita suoritettava ja vaivoja kestettävä. Jos joku pieni vahinko lastamme kohtaa, niin ei siitä pidä asiaa tehdä; sillä sen mitättömänä pitäminen huojentaa lapsen mielikarvautta. »Wähäinen wahingo on (sille) myös niin kuin waroitus suurembia karttamaan. Muistuttakai heille, että ihminen taitaa tuskastakin, sydämensä pehmitykseksi, hywyyttä oppia».
Tähän selostamaamme »Puheeseen Lapsen kaswatuksesta» on liittynyt 1858-vuoden painoksessa »Muutama tutkinnon aine lapsen kaswatuksessa», »Opettajan alkusanat lapsille koulusta» ja »Opettajan Sanat kuritusta tarwittaissa». Ensinmainitussa onkin 13 hyvää neuvoa eli »tutkinnon ainetta» kasvatusta varten. Esitämme niistä tässä muutaman: »Joka esimerkillänsä mielii lasta hyödyttää, sen pitää ensin lapsen rakkauden puoleensa wetämän. Tämä on suuri kehoitus hywässä, mutta waarallinen, jos esimerkit wäärät ovat».
»Kilwan teko opittaissa ei ole lapsille hyödyllinen; voittaja saa siitä usein siemendä ylpeyteen ja woitetulda arwon tundo häwiää. Työ tapahtukon siis waan hyödytyksensä tähden, ei muussa innossa sielua turmellen.
»Palkata lasta siweyteen, joka on hänen welwollisuudensa, on opettaa händä myymään hywät työnsä.»
Molemmat seuraavat Juteinin suorasanaisista vielä v. 1817 julkaisemista kirjoista »Tutkinnon Aineita» ja »Tutkindo Kuolewaisuudesta» ovat laadultaan myöskin opettavaisia. Ne ovat ensimäiset suomenkieliset yritykset filosoofisella (tietoviisauden) alalla, jotka ovat nähneet päivän valon.[134] Edellisessä Juteini selittää ensin sielutieteellisiä seikkoja ja rupeaa sitten tutkimaan ihmisen ominaisuuksia sekä tulee seuraavaan loppupäätelmään: »Tytywäiyys hywässä, kärsiwällisyys pahassa ja turwa Jumalassa owat wiisaan wäli-kappaleet onnelliseen elämään ja lohduiliseen kuolemaan.»
»Tutkindo Kuolewaisuudesta» on saanut nimilehdelleen »moton»: »Elämän toiwo Kuolemangin woittaa». Tässä Juteini kokee lohduttaa hyveisiin taipuvaista ihmistä ja kehottaa tällaista urheasti »katsomaan kuolemaa silmäterään». Sellaiselle ihmiselle on mitä riemuisin asunto valmistettuna »pyhien olendojen parissa armo-istuimen edessä». Mutta paheisiin taipuvaisia ihmisiä hän koettaa kaikkein kammottavimmilla kertomuksilla niistä vaivoista, jotka heitä odottavat, herättää synteinsä tuntemiseen ja parannukseen. Hän sanoo esim. näin: »synnin kirous on kerran, jos ei tässä niin toisessa elämässä loppumata liehuwaksi tuleksi wiriäwä. Silloin herää paatuneengin oma tundo ja muuttuu pimeyden hengeksi, joka wainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti onnetonda sielua, painuen rikosten raskaan kuorman alla kohden kadotusta, jonga kita on ammollansa nielemään händä sywvyyden pimeyteen».
»Perhe-Kunda» ja »Pila Pahoista Hengistä» sotivat sen aikuista taikauskoa ja epäluuloja vastaan, jotka suuressa määrin vallitsivat kansassa. Ne ovat ensimäisiä suomenkielisiä kokeita draamallisella alalla, vaikk'eivät tietysti täytä niitä vaatimuksia, joita dramatiikka näytelmälle asettaa. Edellinen on kolmeen »Osaan» jaettu näytelmä ja jälkimäinen puettu dialoogin (keskustelun) muotoon ja sisältää kolme »Kanssa-puhetta». Edellisessä Juteini antaa muutaman nuoren kansakoulua käyneen talollisen pojan talon rengin kanssa pilkata kahden vanhan naishenkilön taikauskoa. Renki pukeutuu naisvaatteisiin ja matkii naisen ääntä. Sitten mennään talon tupaan, missä vanhat eukot par-aikaa oleskelevat, toinen veisaten virttä ja toinen nakellen kortteja, itsekseen noituen. Nuorukaiset—toinen naispuvussa—antautuvat kiistelemään vanhojen akkain kanssa. Vanhukset väittävät aaveita olevan ja uskovat taikatemppuja tehokkaiksi apukeinoiksi hämäriä asioita selitettäissä, kun sitä vastoin nuorukaiset väittävät kaiken sellaisen valheeksi ja todistavatkin sanansa, niin ett'eivät akat saata puolustautua. Vihdoin vapauttaa renki itsensä valepuvusta ja hämmästyttää siten eukkoja, jotka luulevat häntä paholaiseksi. Tapaus päättyy kestiin, missä juodaan »walistuksen ja Suuren Ruhtinaan» malja pihaan tehdyssä lehtimajassa, johon on saapunut naapureita vieraisiin. Viimeinen »Näyttö» loppuu kauniiseen Talon-pojan Lauluun.
»Pila Pahoista Hengistä» näkyy aikanaan olleen arvossa pidetty siitä päättäen, että sitä v. 1827 ilmestyi uusi painos.[135] Tämä näytelmäntapainen esittää kahden paholaisen keskustelua ja heidän retkeänsä yhdessä ilman halki maata kohti. Tultuansa maan päälle erään pajan tienoille he pyytävät, että seppä, joka on tullut ulos katsomaan, mitä kummallista ilmassa huhuilee, antaisi heille »luwan lewätä» hänen ahjossaan »tulevaan puoli-yöhön asti,» aika kun »jo on niin kulunut». Seppä suostuu, mutta käskee paholaisten odottaa ulkopuolella, kunnes hän on tulistanut ahjonsa kuumaksi ja pannut kaikki kuntoon karvaisten herrain vastaanottamista varten. Pahat henget odottavat ulkona. Seppä sulkee sill'aikaa oven, panee naulan lukon reikään, niin ett'ei avain ota lukkoa auki, lataa pyssyn ruudilla ja huutaa paholaisia ulkopuolelta avaamaan ovea, koska sitä on mahdoton sisäpuolelta saada auki. Nämä koettavatkin aukaista ovea, mutta kokeet loppuvat siihen, että avain katkee. Silloin seppä keksii keinon. Hän lupaa polttaa raudalla reijän oveen, niin että paholaiset sen kautta pieniksi muuntuneina pääsisivät pajaan. He suostuvatkin siihen. Seppä polttaa läven, mutta pistää samassa ruudilla ladatun pyssynsä putkenaukon läven eteen ja käskee heitä kiipeämään sen kautta pajaan. He tekevätkin niin. Pyssynputkessa ollessansa paholaiset kummastelevat, kuinka reikä on niin pitkä, ja mitenkä ruudin »hajsu» heitä vastaan lemuaa. Kun seppä kuulee paholaisten olevan pyssynputkessa, niin hän laukaisee pyssyn ja paholaiset työnnetään ruudin voimalla kauas pois pajan tienoilta. Matkallaan he kiroilevat ja toivovat »murha-miesten pesään tuhannen tuhatta Paawia».