VI.
JUTEININ KIELIOPPI JA WALITTUJA SUOMALAISTEN SANAN LASKUJA.
V. 1818 ilmestyivät Wiipurissa Juteinin tekemä Julius Krohnin mielestä vähäarvoinen[136] Suomen kielioppi ja hänen kokoomansa suomalaiset sananlaskut. Ensinmainittu on kirjotettu ruotsinkielellä eikä näy tahtovankaan käydä täydellisestä kieliopista, koska Juteini on antanut sille nimeksi: »Försök till utredande af Finska Språkets Grammatik» (Suomen kieliopin selittämisen koe).
Vaikkei sillä tietysti nykyään enää ole suurtakaan arvoa, niin siinä kuitenkin on moniaita omituisuuksia, joiden tähden tässä kannattaa kertoa sen pääpiirteet ja erittäinkin omituisuudet, koska ne saattavat huvittaa nähdessämme, kuinka alkuperäisellä kannalla kielitutkimus vielä Juteinin kieliopissa on.
Juteini puhuu mainitun kirjan esipuheessa siitä, miten välttämättömän tarpeellista on, että suomenkielen eri murteet yhdistetään yhdeksi kirjakieleksi, jota on puheessakin noudatettava. Kirjakieli on muodostettava niiden sääntöjen mukaan, jotka ovat yleisiä suomenkielelle, ja se, joka on säännöllisintä ja parasta eri murteissa, on kirjakieleen otettava.
Kielioppinsa Juteini alkaa vokaaliopilla ja jakaa siinä vokaalit kolmeen ryhmään:
1:o. vocales majores = a, o, u. 2:o. » minores = ä, ö, y. 3:o. » mediae = e, i.
Toisessa kappaleessa hän selittää konsonanttien vaihtelut (»muutokset») ja määrää niille neljäneljättä sääntöä.
Sitten hän puhuu deklinatsiooneista ja sanoo, että on syytä olettaa suomenkielessä kolme deklinatsioonia, joiden mukaan kaikki sekä substantiiviset että adjektiiviset sanat helposti taivutetaan.
I:seen dekiinatsiooniin hän lukee kaikki ne sanat, joihin pääte lisätään vartalon »muuntumatta»: esim. »kala, kalan, kalalle; keli, kelin, kelille; tuonela, tuonelan, tuonelalle; nepaa, nepaan, nepaalle».
II:seen hän sovittaa kaikki ne kaksitavuiset vokaaliin päättyväiset sanat, jotka taivutettaissa »muuntavat» toisen tavun kerakkeen »joko pehmentämällä tai tykkänään poisheittämällä»; esim. »rako, raon; mäki, mäen; lakki, lakin; parta, parran; pöytä, pöydän».
III:teen hän taas latoo kaikki muut sanat. Näille sanoille on se omituista, että niillä yksikön »Accusativus Partialis» sijassa on joku päätteistä ta, tä, da, dä, sekä ett'eivät ne koskaan »Genetivissä» vähennä äänteiden lukumäärää, vaan päinvastoin usein lisäävät; esim. »käsi, käden, kättä; warras, wartaan, warrasta; side, siteen, sidettä; wiikate, wiikatten, wiikatetta; kuusi, kuusen, kuusta; ihminen, ihmisen, ihmistä; hirsi, hirren, hirttä; sydän, sydämen, sydändä; kysymys, kysymyksen, kysymystä».
Paitsi kaikkien deklinatsioonien monikon datiivi ja siitä muodostuvat sijat, jotka »muuntavat» nominatiivin viimeisen a:n oi:ksi eli i:ksi, o:n oi:ksi, u:n ui:ksi, (i pysyy muuntumatta), ö:n öi:ksi eli i:ksi, ö:n öi:ksi, y:n i:ksi, ja genitiivin aa:n ai:ksi, e:n i:ksi, ee:n ei:ksi, muodostetaan kaikki sijat _ensimäisessä deklinatsioonissa nominatiivista, toisessa joko nominatiivista taikka genitiivista ja kolmannessa nominatiivista, genitiivista ja partitiivista (»Accusativus Partialis»).
Juteini on kieliopissaan määrännyt suomenkielelle seuraavat seitsemäntoista sijaa:
»Nominativus» vastaa Genetz'in nominatiivia.
»Genetivus», » » genttiiviä.
»Dativus», » » allatiivia.
»Accusativus Partialis » partitiivia.
» Totalis » akkusatiivia.
»Vocativus vastaa » nominatiivia.
»Ablativus», » » elatiivia.
»Locativus Inesse » inessiiviä.
» Superesse » adessiivia.
»Possessivus» vastaa » »
»Mediativus», » » »
»Privativus», » ablatiivia.
»Negativus»,[137] » abessiivia.
Mutativus», » » translatiivia.
»Nuncupativus», » » essiiviä.
»Penetrativus», » » illatiivia,
»Descriptivus», » » instruktiivia.
Ainoastaan kolmelle sijalle on Juteini muodostanut sääntöjä, jotka kuuluvat näin:
»Locativus Superesse'ä saattaa käyttää ainoastaan sellaisista sanoista, jotka merkitsevät jotakin esinettä, jonka pinnalla jotakin voi olla.»
»Sanoja taivutettaissa huomataan selvästi, että Descriptivus muodostuu monikosta, mutta käytetään myöskin yksikössä. Tätä sijaa ei myöskään saa käyttää mistä sanasta tahansa, niinkuin peldo, seinä j.n.e., jotka ovat joko mahdottomia saada liikkeelle taikka muutoin sopimattomia pidellä.»
»Kaikilla niillä sanoilla, joilla on Genetivus-sijassa viimeinen tavu pitkä, on -seen päätteenä Penetratiivissa».[138]
Tuossa kaikki, mitä hän määrä sijoista!
Päästyään substantiiveista Juteini tulee pronomineihin. Hän taivuttaa erikseen nämä kaikki, kosk'ei, niinkuin hän sanoo, niitä käy taivuttaminen samojen sääntöjen ja kaavojen mukaan kuin substantiiveja.
Lukusanojen taivutuksessa on huomattava, että kardinaaliset taipuvat sen deklinatsioonin sanojen tapaan, jonka sanojen muotoisia ne ovat, mutta kaikki ordinaaliset taipuvat kolmannen luokan sääntöjen mukaan.
Merkittävä on myöskin, että hän käyttää yksitoista kymmenes pro yhdestoista j.n.e., kaksi kymmenes pro kahdeskymmenes j.n.e. (esim. viisi kymmenes).
Juteini panee merkille vielä senkin, että seitsemän, kahdeksan, yhdeksän ja kymmenen eivät ole nominatiivimuotoja.
Lukusanojen jälkeen hän selittää adjektiivin taivutuksen. Positiivi taipuu niinkuin substantiivikin joko I, II taikka III deklinatsioonin mukaan. Mutta komparatiivi ainoastaan II deklinatsioonin sanain taivutusta noudattaen (»kun vaan m ja b tavallaan vaihtelevat») ja superlatiivilla on samallainen taivutus kuin III deklinatsioonin sanoilla »paitsi sanasta paras, joka on irregulare». Samalla Juteini muistuttaa, että superlatiivin nominatiivi on aina päätteensä puolesta samallainen kuin positiivin »Descriptivus», sekä että komparatiivi aina säännöllisissä adjektiiveissa muodostetaan positiivin yksikön genitiivistä.
Seuraa sitten verbi. Juteini sanoo jokaisella täydellisellä verbillä suomenkielessä olevan neljä pääluokkaa; jokainen näistä luokista on jaettu aktiiviin ja passiiviin. Ne sanat, jotka kuuluvat näihin luokkiin, taivutetaan kaikki pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta niiden sanain mukaan, jotka kuuluvat ensimäiseen luokkaan.
Luokat ovat: 1:o. »Verbum Primitivum»; 2:o. »Verbum
Fregventativum»; 3:o. »Verbum Mediativum»; 4:o. »Verbum
Freqventative s. Diminutive Mediativum».
Verbien konjugatsioonin esittäminen on jokseenkin sekava Juteinin kieliopissa. Verbinaikamuodot eli tempporit ovat harvalukuisia, sillä niitä ei finiitti-verbissä ole muuta kuin kaksi: preesens ja imperfekti.—Moodeja on oikeastaan myöskin vaan kaksi: indikatiivi ja konjunktiivi.—Infinitiivi ja partisiippi ovat jonkinlaisia moodin tapaisia muotoja, vaikk'ei Juteinin esityksestä saa oikein selvää käsitystä, minä hän niitä pitää.—Imperatiivin asema on varsinkin epävakava, sillä vaikka hän asettaa sen preesensin ja imperfektin jälkeen, ikäänkuin se olisi kolmas temppori, niin hän ei kuitenkaan näy lukevan sitä verbin-aikamuotojen joukkoon, koska hän sanoo suomenkielessä olevan ainoastaan kaksi sellaista, eikä imperatiivi myöskään näy olevan moodi, koska hän jakaa sen kahteen moodiin, »Indicative» ja »Conjunctive».—Infinitiivin hän jakaa seitsemään muotoon: »Praesens», »Imperfectum» »Praeteritum», »Futurum», »Supinum» ja »Gerundium», jonka hän myöskin jakaa seitsemään muotoon.— Partisiipille hän taas saa kuusi muotoa: »Praesens», jota on kaksi muotoa, »Participium commune», »Praeteritum», jota myöskin on kaksi muotoa, ja »Futurum».
Selvyyden vuoksi liitämme tähän taulun, josta lukija saa käsityksen hänen kielioppinsa konjugatsioonista. Juteinin kieliopin ja Genetz'in kieliopin II:n painoksen muodot panemme rinnakkain:
Juteinin Genetz'in
Praesens indic. vastaa praesens indic.
» conj. » » konjunkt.
Impergfectum ind. » impf. ind.
» conj. » » conj.
Imperativus ind:ve & conj:ve » praesens imperat.
Infinitivus praes. vastaa » I inf. lyhyempää muotoa.
» impf. » I partis. genit.
» praet. » II » »
» futur. » III infin.
» supin. » I » pitempää muotoa.
» gerund. 1. » III » illat.
» » 2. » » » elat.
» » 3. » » » iness.
» » 4. » » » adess.
» » 5. » » » ablat.
» » 6. » » » abess.
» » 7. » I partis. essiiv.
Participium praes 1. » II inf. instrukt.
» » 2. » » » iness.
» commune » » » partis. part. pass.
(esim. hakattua).
» praeter. 1. » » » partis. part. aktiv.
» » 2. » III inf. nomin.
» futurum » I partis. nomin.
»Verbum auxiliare» taivutetaan samoin kuin yleensä muutkin verbit.
»Verbum negativum»ia Juteini kommenteeraa seuraavasti; eivät-muotoa ei käytetä, siis ei myöskään pidä käyttää emme- ja ette-muotoja, vaikka en ja me vierekkäin hätäisessä puheessa kuuluvat kuin »emme», niinkuin »en minä»kin kuuluu »emminä»ltä.
Partisiipit ovat sukua adjektiivien kanssa ja niitä käytetäänkin niinkuin adjektiiveja. »Participium praesens» ja »commune» tekevät kuitenkin tässä suhteessa poikkeuksen.
Sitten hän eri kappaleessa selvittää, mitä hän tarkottaa affikseilla. »Ne ovat enkliitikan tapaisia partikkeleja—niitä sanotaan myöskin suffikseiksi—, joilla yksinään seisovina ei ole mitään merkitystä, mutta liitettyinä sanain loppuun ne merkitsevät persoonia, konjunktsiooneja, kysymyksiä y.m.» Tämän jälkeen hän luettelee erilaisia affikseja. Näistä ovat seuraavat »persoonaa merkkiviä affikseja»: -n, -s (-si), -nsa t. -nsä, jotka ilmaisevat yksikköä, -me, -ne, -nsa t. -nsä, jotka viittaavat monikossa olevaan sanaan. Tähän hän lisää sen huomautuksen, ett'eivät persoona-affiksit vaikuta »konsonantin pehmennystä», mutta kuitenkin hän kirjotuksissaan niiden edessä aina käyttää t:n sijalla d:tä, kun t on kahden vokaalin välillä, joista edellinen on pitkä (-uu-, -yy-, -au-, -ey-, -ou- j.n.e.) ja jälkimäinen on lyhyt (-e-): esim. »welwollisuudeni», »kirkkaudes», »tytywäisyydensä», »kiitollisuudemme», »welwollisuudenne», »siweydensä» j.n.e.
Muut affiksit ovat:
-kin t. -gin, -kan t. -gan, -kän t. -gin -ka t. -gä, -ko t. -go, -kö t. -gö; -han t. -hän; -pa t. -ba, -pä t. -bä; -pi; -ma t. -mä; -n ja -s.
Muoto-oppinsa lopetettuaan hän lisää siihen osaksi sääntöjä, osaksi muitakin havaintoja ja kutsuu tätä kielioppinsa toista osaa näin: »Utredningar i blandade ämnen» (Sekalaisten aineiden selityksiä).
Siinä osassa hän mainitsee, kuinka ja mitkä sanat ensinnä ovat syntyneet kieleen. Ensimäiset ovat interjektsioonit, sitten seuraa joku osa verbejä, sittemmin taas substantiiveja ja adjektiiveja— onomatopoieettiset näistä tietysti ensin.
Seuraa sitten muutamia havaintoja ja oikaisuja kielenkäyttöön.
Juteini esim. pitää oikeampana sanan »aiwoitus kuin »aikoitus», ja sen johdosta hän vaatii myöskin kirjottamaan »aiwoa, aiwon» eikä »aikoa».
»Niin myöskin on aihetta kirjottaa sydämen sydänsanasta, ei sydämmen, samoinkuin kirjotetaan kuusan, kuusamen: särwin, särpimen j.n.e. eikä kuusammen, särpimmen.»
»Weljen-sanan nominatiivi on tavallisten muodostuslakien mukaan oleva welji, ei veli t. welii.»
»Elli-sanasta (sama kuin nykyisen kirjakielen eli) ja negatsiooneista en, et, ei muodostetaan sanat ellen, ellet, ellei, jotka merkitsevät samaa kuin jos en, jos et, jos ei.»
»Nurjin, Descriptivus nurja-sanasta, on parempi kuin nurin ja nuriin, joilla ei ole mitään derivatsiooni-perustetta.»
Jo näistäkin muutamista säännöistä huomaamme, että Juteini koki perustaa kirjakieltä vankalle ja säännölliselle pohjalle, mutta useat hänen muodostamistaan sanoista ovat sittemmin kuitenkin kirjakielessä muuntuneet, kun niitä kansankieli ei käyttänyt.
Juteini jakaa kielioppinsa vielä kolmanteenkin osaan, joka on selvittävinään lauseopillisia seikkoja, ja jolle hän on pannut nimeksi »Några reglor till syntaxen» (Muutamia lauseopillisia sääntöjä).
Tässä lauseopillisessa osassa on sääntöjä tähän suuntaan: »Koska meidä ja teidä ovat todellisia substantiiveja, sekä voidaan kääntää ruotsiksi: »vårt hem» ja »edert hem» (kotomme ja kotonne), vaikka ne johtuvat pronomineista meidän ja teidän, niin ei kuitenkaan saa koskaan liittää persoona-affiksia niiden »kanssasubstantiiveihin» (s.o. pääsanaan), muulloin kuin meidän ja teidän pronomineina ollessa. Meidän isändä on siis ihan toista kuin meidän isändämme».
Kanssa-postpositsioonin Juteini sanoo vaativan totaaliakkusatiivia ja kirjottaa sen hyvin usein yhdellä s:llä.
»Olla-apuverbin »persoona», samoin kuin tavallisten aktiivisten verbienkin, on nominatiivi, esim. hän on tehnyt, hän on luvannut tehdä. Mutta kaikki muut apuverbit (»Auxiliaria») vaativat persoonan totaaliakkusatiiviin, esim. minun tarvitsee tulla, miehen sopii mennä, hänen sanotaan tekevän,[139] sinun pitää tekemän».
Viittaamme tässä vielä kolmanteenkin sääntöön, jotta lukija saattaisi nähdä, millainen käsitys Juteinilla oli partisiipi-järjestelmästä. Hän sanoo, näet, näin: »verbin, joko finitum'in taikka infinitum'in, ja infinitiivin imperfektin keralla on ensinmainitun verbin »persoona» nominatiivissa ja imperfektin »persoona» taas totaaliakkusatiivissa, mutta niiden »kasus» on tavallisuuden mukaan partsiaaliakkusatiivi, esim. minä luulin hänen puhuvan pahaa».
Mainittakoon vielä, että Juteini sanoo postpositsioonien ja prepositsioonien vaativan joko partsiaali- taikka totaaliakkusatiivia.
Juteinin kielioppi on tietysti kaikkina aikoina saava tunnustusta siitä syystä, että se oli ensimäisiä suomenkieltä käsitteleviä uusia yrityksiä. Ennen häntä olivat, näet, ainoastaan E. Petraeus, M. Martinius, B. Vhaël ja J. Strahlmann raivanneet tietä tällä alalla.
Että Juteinin kielioppia aikanaan pidettiin tutkijalle arvokkaana lähteenä, todistaa jo muuan arvostelukin, jonka lukija on löytävä »Kallavedestä» v:lta 1846. Se, näet, kuuluu: »myöskin Juteinin——— teos (tässä tarkotetaan hänen kielioppiaan) sisältää tutkijalle arvokkaita tietoja ja tutkimuksia».
Jo aikaisemmin mainitsimme, että Juteini v. 1818 painatti myöskin kokoelman »Walittuja Suomalaisten Sananlaskuja, Jotka on kokoillut ja ulos andanut Jak. Juteini». Niitä on kaikkiaan 1140. Näiden sananlaskujen joukossa on tietysti paljon sellaisia, joita löytää Lönnrotinkin sananlaskukokoelmasta, mutta myöskin moni Lönnrotin kokoelmalle tuntematon.[140]
Sananlaskujensa jälkipuheessa Juteini kehotti isänmaallismielisiä kansalaisia kokoilemaan sananlaskuja ja lähettämään hänelle keräilynsä tulokset uutta lisättyä laitosta varten. Hänen kehotustaan noudatettiinkin[141] ja hän saikin lisiä sananlaskuihinsa. Parannettu ja lisätty kokoelma näkyy olleen valmiina painatusta varten jo v. 1842 toisen painoksen jälkipuheesta päättäen, mutta tämä »Toinen painando, parannettuna ja runsaasti lisättynä», ei ilmestynytkään, ennenkun v. 1858 yhteydessä »Jak. Juteinin Kirjain» kanssa.