HAAKSIRIKKOISET.
Ukko Halinen, konkurssintehnyt entinen liikemies, istui eräänä syyspäivänä pienen asuntonsa ainoassa suuremmassa huoneessa ja tirkisteli sanomalehteä. Hänen vaimonsa, harmaatukkainen nainen, jonka kasvoihin hiljaa kalvavat kärsimykset olivat jättäneet selvät jälkensä, istui miestään vastapäätä kuluneella sohvalla ja parsi sukkaa. Pitkät, harmaat vuodet olivat kuin huomaamatta liukuneet ohi, heidän joka iltapäivä istuessa näin vastakkain ja odottaessa postikonttorista tytärtään.
Rouva laski sukan helmaansa, huokasi hiljaa ja jäi katselemaan miestään, joka silmälasit punertavalla nenällään luki edelleen. Hänen harvatukkainen jäkäläpartainen päänsä tutisi hiljaa, mutta sen asento jyrkillä olkapäillä oli vielä pysty ja osotti, ettei vararikko ollut kyennyt hänen henkeään kokonaan lannistamaan.
Rouva tiesi liiankin hyvin, mitä hänen miehensä sanomalehdestä etsi ja ettei hän koskaan tulisi löytämään sitä mitä etsi, nimittäin uutista siitä, että heidän ainoa poikansa, Reino, olisi suorittanut insinööritutkinnon polyteknillisessä opistossa.
Reino oli ollut kolmatta vuotta ylioppilaana, kun isä joutui vararikkoon. Isä oli aikoinaan vähästä alkanut, mutta erinomaisella liikemieskyvyllään, älyllään ja tarmollaan kohonnut varsin huomattavaan asemaan. Hänen tehdaslaitoksensa edistyi nopeasti ja yhtämittaa laajensi hän liikuntapiiriään maailmassa. Mutta sitten tuli kriisi ja lisäksi sarja kaikenlaisia onnettomuuksia. Viikkokausia vaappui kaikki hiuskarvan varassa ja herra Halisen tukka harmaantui huomattavasti. Sitten luhistui vuosikausien tarmokkaalla työllä pystytetty rakennus. Tämän jälkeen seurasi tuo tavallinen näytelmä: ystävät ja kylänmiehet käänsivät selkänsä, entiset luotonantajat ja sukulaiset kylmenivät vennonvieraiksi, ja paikkakunnan ennen huomatuin perhe sai hiipiä syrjäiseen ja tuiki vaatimattomaan asuntoon. Rahalähetykset Reinolle katkesivat kerrassaan ja vanhukset jäivät kokonaan Anna-neidin niskoille, joka pian sen jälkeen onnistui saamaan postinhoitajan toimen paikkakunnalla.
Ensi iskun jälkeen sairastui herra Halinen ankarasti ja hänelle jäi ainaiseksi vaikea sydänvika. Mutta uusia suunnitelmia alkoi liikkua hänen päässään. Itse hän ei tietysti voinut mihinkään ryhtyä, mutta olihan hänellä poika. Hän alkoi esittää suunnitelmiaan Reinolle, joka oli lahjakas ja vilkas nuorukainen. Reinon piti muuttaa polyteknilliseen opistoon ja suorittaa insinööritutkinto. Sen saatuaan hänen ei pitäisi olla vaikeata hankkia luottoa ja panna isän liike käyntiin uudella ja paremmalla onnella. Hänessä heräsi entinen vallotushimo, jolle hän tahtoi poikansa kautta hankkia tyydytystä. Hän avasi poikansa eteen laajoja näköaloja, kertoi tälle liikeperiaatteistaan ja toteutumatta jääneistä suunnitelmistaan sekä niistä menestymismahdollisuuksista, joista hän yksinään kokemustensa nojalla oli selvillä ja jotka hän nyt siirtäisi poikansa omaisuudeksi. Korkeamman teknillisen sivistyksen hankittuaan ei pojan pitäisi olla mikään mahdottomuus saattaa ensin kaikki ennalleen ja sitten toteuttaa se mikä isällä jäi vain unelmaksi.
Vilkkaana ja vastaanottavaisena, kuten aina, innostui Reino isän tuumiin ja siirtyi seuraavana syksynä polyteknikumiin. Ensi kurssin suoritti hän hyvin ja pääsi kesäksi praktiseeraamaan erääseen tehtaaseen. Isä oli tyytyväinen ja voitonvarma ja odotti lujalla luottamuksella sitä hetkeä, jolloin hänen entinen tehtaansa rupeaa pojan johdolla käymään. Silloin saavat selkänsä kääntäneet ystävät ja ne, jotka kielsivät apunsa silloin kun kaikki riippui hiuskarvasta, hämmästyksekseen nähdä, että vanha kanto onkin ruvennut vesomaan.
Mutta äiti ja Anna sisko tiesivät, että tämä isän viimeinen unelma oli ainiaaksi sammunut. Ensimäisinä ylioppilasvuosina oli Reino viettänyt iloista toverielämää ja polyteknikumin toisella kurssilla se oli uudelleen niellyt hänet pyörteisiinsä. Anna sisko siitä oli ensin erään Helsingissä olevan ystävättärensä välityksellä saanut vihiä ja kertonut äidille. Mutta isälle he olivat siitä vaienneet. Sitten viime talvena, jolloin ukon laskujen mukaan Reinon olisi pitänyt alkaa erotutkintoon valmistautua, oli tullut onneton viesti: Reino oli tehnyt muutamia väärennyksiä ja tuomittu vankeuteen.
Anna oli postikonttorissa ensiksi nähnyt uutisen sanomalehdessä ja pahimmasta typerryksestä toinnuttuaan päättänyt lujasti tehdä kaikkensa, ettei asia tulisi vanhusten tietoon. Hän raappi nimen sanomalehdestä epäselväksi ja koetti kotona miten kuten näytellä rauhallista mieltä. Mutta pian huomasi hän mahdottomaksi kauemmin molemmilta asiaa salata. Hän paljasti onnettoman tietonsa vähitellen äidille ja yhdessä päättivät he kaikin keinoin varjella isää tuolta tiedolta, sillä he olivat varmoja, että sen tiedoksi tuleminen olisi yhtä kuin sydänvikaisen isän kuolema. Heillä ei käynyt juuri ketään vieraita ja isä puolestaan ei käynyt missään ja jos silloin tällöin jouduttiinkin vieraiden ihmisten kanssa tekemisiin, oli äiti aina isän parissa ja saattoi ehkäistä keskustelun heidän poikaansa luiskahtamasta. Anna taas sensuroitsi postikonttorissa isälle tulevat harvat kirjeet ja sanomalehdet.
Reinolta tuli kohta sen jälkeen pitkä, itseään syyttävä, kyyneleinen, anteeksianova ja elämänparannusta lupaava kirje. Sitä ei annettu isälle, äiti ja tytär sen eräänä yön hetkenä kahden lukivat, itkien ja toisiaan syleillen kuin kaksi vilussa värjöttävää lasta. Mutta isä alkoi pian käydä rauhattomaksi, kun Reinosta ei kuulunut mitään. Ja niin täytyi isän petkuttamisessa mennä askelta pitemmälle. Eräänä päivänä pani Anna postikonttorissa, jäljitellen tarkoin veljensä käsialaa, kokoon kirjeen, missä Reino muka kertoi, että hänen tutkintonsa siirtyykin syksyyn, ja hyvä jos hän silloinkaan valmistuu, ja että kesäksi hän menee taas samalle tehtaalle joutamatta ollenkaan kotona käymään jne. Kirjeen varusti hän leimauksilla ja vanhoilla postimerkeillä sekä toi isälle. Ja samaa temppua oli sitten pakko uudistaa pitkin kesää.
Mikä tuska vihloikaan molempia naisia nähdessään isän tyytyväisyyden, kun hän sai noita valhekirjeitä! Jos kukaan, niin kyllä he itse käsittivät aseman vaaranalaisuuden ja luonnottomuuden ja tuskassaan monestikin katuivat, etteivät heti ilmaisseet isälle asian oikeata laitaa. Sillä eihän mitenkään voinut ajatella sen säilyvän salassa isän kuolemaan saakka. Toiselta puolen pitivät he aivan varmana, että totuuden kuuleminen tappaisi raihnaisen isän ja tietoisuus siitä esti heitä salaisuuttaan paljastamasta, jota paitsi se kävi yhä vaikeammaksi mitä vanhemmaksi asia ehti. Ja niin kalvoi heitä lakkaamaton tuska ja he tunsivat elävänsä kuin joka hetki räjähtämään valmiin ruutimiinan päällä.
Reino, joka oli koko kesän ollut vankilassa, ei tiennyt kotona vallitsevasta asemasta mitään. Mitä painavammaksi elämä kotona kävi, sitä enemmän juurtui Annaan katkeruus ennen ihailemaansa veljeä kohtaan ja niin häneltä oli jäänyt kirjottamatta riviäkään veljelleen.
— Merkillisen kauan se Reinon tutkinto viipyy, — lausui Halinen, hieno tyytymättömyyden väre äänessään, ja laski sanomalehden pöydälle sekä riisui silmälasit nenältään.
Rouva, joka tuska sydämessään oli tarkannut odottavaa ilmettä miehensä kasvoilla, ei voinut pidättyä kuuluvasti huokaamasta. Hän oli usein tuosta huokailemisestaan saanut kiivaita moitteita mieheltään, joita ne omituisesti kiusasivat, ja nytkin tämä loi tuikean katseen vaimoonsa, mutta ei ehtinyt mitään sanoa, kun etehisestä kuului askelia ja Anna astui sisään.
Puolisoiden kasvoilla kuvastui tyttären tullessa aivan vastakkaiset ilmeet: isän toivovaa odotusta ja äidin pelonsekaista jännitystä.
Anna pudisti päätään ja koetti välttää isän katsetta. Äitiin hän pikimmältään silmäsi ja tämä luki tyttärensä katseesta, että jokin uusi onneton käänne oli taas uhkaamassa.
— Mikä poikaa vaivaa, kun ei edes kirjotakaan? — murahti isä.
Kun illallinen oli melkein ääneti syöty, virkkoi isä makuuhuoneeseen mennessään iloisesti kuin olisi päässyt selville jostakin rasittavasta arvotuksesta:
— Kunhan poika veitikka ei vain olisikin päättänyt yllättää meidät. Suorittaa tutkinnon ja putoaa sitten kuin taivaasta eteemme. Hm, hm, jotain sellaista se tuo äänettömyys tietää.
Tyytyväisenä mennä köpitti hän makuuhuoneeseen ja vasta kun hän oli ehtinyt uneen, uskalsivat naiset käydä käsiksi tuohon kipeään perhevammaan.
— Sieltä on siis taas kuulunut jotain? — kuiskasi äiti jännityksestä kalpeana.
Anna purskahti itkuun.
— Hän kirjottaa tulevansa kotiin. Hän on vasta päässyt vankilasta ja ilmottaa joidenkin entisten toverien avulla saaneensa matkarahat Amerikaan.
— Amerikaan! — keskeytti äiti tuskaisesti.
— Niin, ja eikö se hänelle parasta olekin… Hän ihmettelee vain, ettei täältä ole hänen kirjeisiinsä sanaakaan vastattu. Ei sano voivansa lähteä tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, saamatta rohkeutta meidän anteeksiannostamme.
Anna oli sillä välin ottanut taskustaan pieneksi taitetun kirjeen ja kehiteltyään sen auki rupesi, kyyneleet kuivattuaan, sitä lukemaan. Vaikka Anna olikin kertonut jo kirjeen sisällön, tahtoi äiti sen silti kuulla. Näillä öisillä kirjeenlukemisilla oli noille kahdelle naiselle samantapainen viehätys kuin salaisilla ja vaaranalaisilla hartauskokouksilla. Vaikka ne pusertivatkin yhä uusia kyynelvirtoja heidän silmistään, luettiin ne aina siitä huolimatta, jopa toisinaan kahteenkin kertaan. Nuo hetket olivat kuin suruinen muistojäännös niiltä ajoin, jolloin Reinolta saapuneet kirjeet valmistivat koko perheelle pienen juhlahetken.
— Voi hyvä Jumala! — huokasi äiti, kun Anna oli lukemisen päättänyt —, miten isän käy, sillä nyt sitä ei enää voi välttää?
Anna istui hetken ääneti ja sanoi sitten alakuloisesti:
— En minä ymmärrä muuta kuin että meidän täytyy valmistaa isää siihen. Olisin kirjottanut Reinolle ja ilmottanut miten täällä on asiat, mutta hän ei mainitse mitään osotetta, jotapaitsi hän voi olla jo matkalla.
Äiti huokasi ja sanaa vaihtamatta kumpikin ymmärsi, mihin tukalaan umpikujaan he olivat joutuneet salatessaan isältä totuuden. Valmistaa häntä siihen oli nyt kahta vaikeampaa kuin alussa. Mutta se täytyi sittenkin tehdä, ja uudelleen huoaten nousi äiti ja lähti makuuhuoneeseen, luvaten aamulla ryhtyä isän kanssa puheisiin.
* * * * *
Reino oli kirjeen lähetettyään lähtenyt heti seuraavassa junassa matkalle. Seuraava päivä sen jälkeen kun äiti ja Anna olivat hänen kirjeensä johdosta neuvotelleet, oli sunnuntai, ja silloin ani varhain aamulla saapui Reino kotiasemalle. Hän oli vartavasten jouduttaunut täksi päiväksi, sillä sunnuntaina nukkuivat ihmiset myöhempään ja hän saattoi kenellekään näyttäytymättä tulla omaistensa luo. Kun hän saapui kotiin, nukkuivat molemmat naiset vielä, ainoastaan isä, joka aamuyöt tavallisesti valvoi, oli jo ylhäällä ja käveli Reinon saapuessa pihalla. Nähdessään poikansa odottamatta edessään, pysähtyi hän iloisesti hämmästyneenä, siristi silmiään ja virkkoi näppiä lyöden:
— No tuotahan minä juuri illalla sanoin, — ja hän levitti sylinsä pojalleen.
Reino joutui hämilleen tästä isän iloisuudesta ja läheni häntä epäröiden. Mutta isä ei huomannut pojassaan ilmenevää arkuutta paremmin kuin hänen vaiteliaisuuttaankaan. Taputtaen hartioille työnsi hän häntä edellään sisälle ja puhui iloisesti:
— Juuri illalla makuulle mennessämme oli sinusta puhetta ja minä sanoin, että nähdäänpä vain, niin mies ilmestyy kuin taivaasta pudoten eteemme. He, he, oikeassapa olin, niinkuin ainakin. — No, käyhän sisään, äitisi ja Anna vielä nukkuvat, mutta antaa heidän saada suuret silmät, tarinoidaan me sillä aikaa…
* * * * *
Sisälle tultuaan katsoi Reino pitkistään isäänsä, hänen silmänsä kostuivat ja hän kysyi aralla äänellä:
— Te olette siis antanut minulle anteeksi, isä?
Isän tuuheat, harmaat kulmakarvat kohosivat ylös ja hänen katseensa jäykistyi tuijotukseksi.
— Anteeksi … mitä anteeksi? — änkytti hän ja vasta nyt huomasi hän poikansa arkuuden ja riutuneen kalpeuden.
Kipeä ilme silmissään tuijotti poika isäänsä.
— Ettekö sitte tiedäkään…?
— Mitä tiedä … etkö ole tutkintoa suorittanutkaan? — ja isän ääni värisi.
— Tutkintoa?… Kuinka, ettekö tiedä? … minähän olen ollut väärennyk…
Hänen äänensä kävi yhä ontommaksi ikäänkuin sanat eivät olisi päässeet kuivien huulten yli. Viimeinen sana sammui kesken ja hän tuijotti isää suoraa silmiin. Tuo hänen katseensa ikäänkuin syöpyi isän aivoihin ja palautti kuin äkillisen valaistuksen selventäminä tämän mieleen äidin ja tyttären huokaukset, salaiset silmäykset ja kyynelilmeet, joita he eivät aina olleet onnistuneet häneltä salaamaan. Vaikkei hän täydellisesti käsittänytkään asian oikeata laitaa, tunsi hän kuitenkin jonkun musertavan pettymyksen yllättäneen itsensä. Hän liikutti huuliaan, mutta mitään sanoja ei kuulunut, ainoastaan joitakin epämääräisiä ääniä, teki kädellään kuin torjuvan liikkeen, horjahti ja tarttuen tuolin selkään kaatui sen kanssa lattiaan.
Makuuhuoneesta kuului vihlova parkaus. Äiti oli herännyt isän ja pojan sisälle tullessa ja kauhusta jäykistyneenä seurannut heidän keskusteluaan, tuntien jotakin hirveää olevan kuin päälle romahtamassa. Hänellä ei ollut kuitenkaan voimaa liikkua sängystä ja vasta kun hän kuuli isän romahtaen kaatuvan lattiaan, karkasi hän ylös ja riensi paikalle. Myöskin Anna heräsi äidin huudosta ja syöksähti huoneeseen, käsittäen ensi silmäyksellä mitä täällä oli tapahtunut.
Reino seisoi entisellä paikallaan ja hänen silmissään oli ilme kuin ei hän olisi mitään nähnyt. Hän tajusi hämärästi, että äiti ja sisko olivat salanneet isältä hänen tilansa ja vasta nyt selveni hänelle täydelleen, minkä arvoisena häntä ja hänen menestystään haaksirikkoutunut isä oli pitänyt.
Nähdessään molemmat yöpukuiset naiset hajalla hiuksin isän jäykistyvän ruumiin ääressä polvillaan valittavan, laskeusi hänen päälleen hirveä paino ikäänkuin maa olisi tahtonut hänetkin vetää tuonne isän rinnalle. Konemaisesti painui hän istumaan lähimmälle tuolille, nojasi kyynärpäät polviin ja painoi päänsä käsiin.
— Se on minun syyni, kun en ajoissa siihen isää valmistanut, — vaikeroi äiti.
— Minähän sen salaamistuuman alkuun panin, — nyyhkytti Anna.
Hekö siis syyllisiä, nuo avuttomat naispoloiset! Kuin tulinen rauta vihloivat heidän sanansa pojan sydäntä. Sinä hetkenä tunsi hän olevansa äärettömän kaukana entisistä tovereistaan ja vallattomasta pääkaupungin elämästä, aivankuin toisella taivaankappaleella. Nopeina unelmasarjoina kulkivat hänen sielunsilmäinsä ohi remuiset juomingit, varieteet ja bordellit. Vankikopin yksinäisyydessä mietiskellessään hän oli luullut jo tulleensa niin alas kuin myötämäkeä liukujalle saattoi mahdollista olla. Mutta ei, tämä seikka riippui vielä siinä syiden ja seurausten ketjussa, joka siellä vankilassa oli alkanut hänelle selvitä. Nyt vasta hän täydelleen tunsi elämän raudankovat lait. Vai tunsiko nytkään, sillä olihan vielä ylämäki nousematta, sama josta hän oli niin kevytmielisesti alas laskenut.
Kykenisikö hän siihen?
Hän nousi ponnistaen seisomaan. Kun elämässä joskus joutuu läpäsemättömään pimeyteen, ettei tiedä mihin päin askeleensa ohjata, aukeneekin tuossa pimeydessä yhtäkkiä pieni eteenpäinmenon mahdollisuus, tai kun raskaan painon alla tuntee olevansa avuton ja yksinäinen, kohoaa sydämeen jostakin salaisista syvyyksistä elähyttävä voima, joka antaa uskon edelleen elämisen mahdollisuuteen, uuteen kohoamiseen ja uusiin voittoihin. Jotakin sellaista tunsi Reino tuona hetkenä.
Hän läheni hiljaa äitiään ja siskoaan.
Ikäänkuin tuntien tarvetta kietoutua uuden miehisen tukipylvään ympärille, kun entinen oli kaatunut, nousi äiti ylös ja kallistui itkien poikansa syliin.
Reino liikutti kauan huuliaan ja sai vihdoin väristen kuiskatuksi:
— Te siis voitte antaa minulle anteeksi, äiti?
— Annan, annan…
Nämä äidin esiin nyyhkimät sanat pikemmin lisäsivät kuin huojensivat
Reinon taakkaa.
— Äiti, uskotteko että minä vielä voin nousta?
— Uskon, uskon…
Reino irtausi hiljaa äidin syleilystä ja läheni sisartaan. Mutta Anna ei kohottanut katsettaan isästä eikä Reino uskaltanut virkkaa hänelle mitään. Sen sijaan kokosi hän viimeiset voimansa, kumartui ja nosti isän jäykistyvän ruumiin käsivarsilleen sekä kantoi vuoteelle makuukamariin.
— Hän ei ehtinyt saada täyttä selkoa minun tilastani, ei myöskään minulle anteeksi antaa. Mutta kai sen piti niin oleman! — lausui hän hiljaa ja synkästi.
Naisten luo palattuaan seisoi hän hetken aikaa alallaan ja kädet riipuksissa tuijotti eteensä. Sitten hän vavahti ja vilkaisten äitiin ja sisareen lausui hätäisesti:
— Minä en saa viipyä! Maa polttaa jalkaini alla ja minun täytyy päästä koettamaan, kykenenkö minä nousemaan vai täytyykö minun…
Äidin katse sai hänet keskeyttämään lauseensa ja hän läheni horjuen ovea.
— Mutta minne sinä, hyvä lapsi … — hätääntyi äiti ja tarttui häntä käsivarresta.
Reino loi pikimmältään silmänsä Annaan ja tämän katseesta luki hän selvän käskyn lähteä heti kiipeämään sitä pitkää vastamäkeä, jonka päällä hän vasta täydellisen sovituksen saavuttaisi. Hän irrotti hiljaa itsensä äidistä, yritti sanomaan jotakin, mutta sanat kuoleusivat kurkkuun ja ääneti pyörähti hän ovesta ulos.
Kun he, jotka jälleen olivat kahden suruaan kantamassa, lähenivät akkunaa ja äänettömien kyyneltensä läpi katsoivat tielle, jolla syystuuli lennätteli kellastuneita lehtiä, näkivät he Reinon kumarana ja taakseen katsomatta kulkevan tietä eteenpäin kuin raskasta taakkaa kantava vaeltaja, jonka matkan määrä on vielä suunnattomien etäisyyksien takana. Äiti huokasi raskaasti ja alkoi uudelleen nyyhkiä, mutta tytär kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kumpikin he raskaan tuskansa keskellä tunsivat, että he nyt vihdoinkin olivat sivuuttaneet syvimmän kohdan siinä ristiaallokossa, jossa heidän perheonnensa oli haaksirikon kärsinyt.