LAKKI.
— No, lapset, olkaapas nyt… Huomenaamulla sitten saatte jokainen pullan. Huomennahan se vasta juhannus on, sitä ennen pitää vielä yksi yö nukkua… Antti, etkö sinä saa pidetyksi siitä käsiäsi erillään vai pitääkö äidin ottaa vitsa!
Miina nosteli juuri uunista pieniä nisupullia, joita karttui pöydälle hyvä joukko toistakymmentä kappaletta. Uteliaina ja mieloilevina kiehtoili hänen ympärillään kokonaista kaksitoista pienokaista, joiden keskellä äiti hääri leivoksineen kuin huolehtiva ja kaakerteleva kana. Kun lapsista oli kolme paria kaksosia, oli vanhin, Heino niminen poika, ehtinyt vasta kymmenen vuoden ikään. Mitä pöydältä ja kahdelta leveältä sängyltä jäi tilaa Rinteen torpan matalaan tupaan, sen täytti visusti tuo lapsiliuta, niin että isä Ulrikki sopi nipin napin sivuikkunan pieleen, mihin hän oli asettunut partaansa ajamaan,
Ulrikki oli kaksi viikkoa sitten palannut Amerikasta, jonne hän nuorimman lapsensa synnyttyä oli lähtenyt. Vaikka hän olikin viipynyt siellä vain parisen vuotta, oli hän ehtinyt sentään ansaita kaikki velkansa kuitiksi ja pienoisen summan säästöönkin. Hän oli tullut aivan odottamatta kotiin ja siitä johtunut tavaton ilo piti vielä nytkin, kahden viikon kuluttua, vallassaan Miinaa ja lapsia.
Tänään, juhannusaattona, piti hänen Miinan kanssa lähteä kyläretkelle jälkimäisen kotimökkiin, joka oli naapuripitäjän rajalla kaukana sydänmaalla. Kodinkaitsijaksi odottivat he erästä lähiseudulla asuvaa kehruumuoria. Ulrikki sovitti pienen, samealasisen peilin ikkunasta tulevan valon mukaan, pingotti oikean poskensa ja alkoi raaputtaa sillä vihottavaa karkeata parransänkeä. Lapset peuhasivat äidin ympärillä ja Heino kiipesi omia aikojaan sängyn päälaudan varaan ja otti naulasta sinisen, kiiltolippaisen pyhälakkinsa, jonka isä oli hänelle Amerikasta palatessaan tuonut. Hän oli saanut pitää sitä päässään vain isän tulopäivänä sekä viime sunnuntaisella kirkkoretkellä. Muulloin se oli saanut olla naulassa siellä lähellä katonrajaa. Tuoksuvat nisupullat ja lähellä oleva juhannusjuhla huumasivat vilkkaan Heino-pojan niin, että hän kiipesi omin lupinsa lakkia kurkottamaan, vaikka hänen olikin määrä saada se vasta huomenna päähänsä.
Tuo korea lakki oli kaikkien sisarusten ihailun esine ja uteliaina pysähtyivät he seuraamaan vanhimman veljensä yritystä. Silloin tarttui Anttiinkin, Heinoa nuorempaan, vallaton juhannustuuli, ja kun Heino laskeusi saaliineen alas, tempasi Antti häneltä lakin, asetti sen omaan päähänsä ja lähti livistämään ulos. Vihaisesti huudahtaen karkasi Heino hänen jälkeensä, mutta kaatoi samalla nurin nuorimman siskonsa, joka alkoi täyttä kurkkua parkua. Hämmästyneenä ja neuvotonna pysähtyi Heino ovelle, ja isä, joka juuri raapusteli korvalehden alla olevaa sänkeä, säpsähti ja sai poskeensa pienen haavan.
— Häts s-siinä! — äsähti hän ja alkoi suuttumistaan suuttua. Hän laski partaveitsen ikkunalle ja läheni uhkaavana Heinoa, joka hätäisesti pälyi ympärilleen.
— Peuhaatte siinä, ettei tässä saa partaansa … — murahti hän käheästi, pyöräytti Heinoa tukasta ja löi sitten korvalle, niin että pää kolahti ovenpieleen.
— Ja mitä sinä sillä lakilla! — tiuskasi hän Antille, joka oli nolona palannut ovelle ja peloissaan katsoi veljensä kuritusta.
Hän otti lakin Antilta, käänteli sitä hetken käsissään ja murisi:
— Tuommoiset miehet eivät lakkia tarvitse! Panen sen niin, ettei…
Hän vaikeni ja etsi paikkaa, mihin kätkisi lakin. Huomattuaan korkealla katonrajassa olevan nurkkakaapin, pisti hän sen sinne, lukitsi oven ja palasi parranajoa jatkamaan.
Kun Ulrikki ja Miina olivat pukeutumistoimessa, saapui Maija-muori, ja Miina rupesi antamaan hänelle ohjeita. Lopuksi lapsista puhuessaan sanoi hän:
— Kun noita mukuloita on niin paljon ja kaikki melkein saman kokoisia, niin ei kaikiste satu pitkään aikaan huomaamaan, jos niistä joku olisi poissakin. Siitä asti kun tuo Antti-poika Rikun Amerikassa ollessa eksyi metsään, on minulla ollut tapana joka ilta lukea ne, kun asetan niitä makuulle.
Hän kertoi sen hymyillen ja muorikin naurahti, että kylläpähän sen tuollaisen lauman saa hyvinkin lukea, jos mieli saada se koossa pysymään.
Kun Ulrikki ja Miina olivat jo ulkona taipaleelle lähdössä, kuului nurkan takaa Heinon ääni surkeana:
— Isä-ä, antakaa se lakki! Minä vain huomenna pitäisin sitä päässäni.
Ulrikki pysähtyi ja katsahti taaksensa, mutta sanoi sitten matkaansa jatkaen:
— Joutaapa olla siellä lukon takana, että opit ihmisiksi olemaan.
— Isä-ä, antakaa nyt! — kuului vielä Heinon itkuksi hiukeneva ääni, kun Ulrikki ja Miina katosivat jo puiden taakse.
Mutta kun Maija-muori hoputteli vanhempia lapsia hakemaan metsästä koivun ja pihlajan lehviä, joilla koristettaisiin tuvan seinät juhannukseksi, tempasi Heinon juhannustuuli uudelleen valtoihinsa ja hän unohti lakkihuolensa.
Ennen lehvien seinille ripustamista rupesi muori pesemään tuvan lattiaa ja siksi aikaa hääti hän lapset pihalle. Siellä telmiessään osuivat he navetan luona olevalle kaivolle ja silloin pälkähti Heinon päähän ruveta kaivon syvyyttä mittaamaan. Hän nousi kannelle, työnsi luukun syrjään ja painoi alas vesikiulun, joka oli kiinnitetty pitkän varren päähän. Kun kiulu kohtisuoraa alas painuessaan äkkiä täyttyi vedellä, tempautui se alaspäin aivankuin joku siellä veden alla olisi sitä nykäissyt. Heino uudisti useita kertoja saman tempun ja se oli hänestä kovin hauskaa ja jännittävää.
Anttikin tahtoi koettaa samaa, mutta hän oli varomattomampi ja päästi varren kädestään. Se painui kannen alle ja kallistui sitte nojalleen kaivonpuitetta vasten. Samalla tuli muori vettä hakemaan, ajoi lapset pois ja huomatessaan kuinka kiulun oli käynyt, pauhasi ja paapatti hän kovin, sillä nyt täytyi hänen lähteä talon kaivosta vettä hakemaan.
Kun tupa oli juhannusasussa: lattia pestynä, lehvät seinillä ja ikkunain pielissä, ja kun aurinko paistoi jo hyvin vinosti, niin että soikulaiseksi venynyt peräikkunan kuva ulottui halki lattian aina kynnykseen saakka, silloin alkoi muori hätistellä yölevolle huostaansa uskottua levotonta lapsilaumaa. Ovinurkassa oli laaja, seinään kiinni tehty sänky, jossa kaikki kaksitoista lasta nukkuivat yhdessä rivissä, jalat lattiaan päin.
— No, yöpuulle siinä joka sorkka … kyllä se on jo aikakin! — komenteli muori ja auttoi vaatteita nuorempien päältä.
Niin sai hän heidät vihdoin riviin asetetuksi ja levitti yhteisen peitteen heidän ylleen. Itse rupesi hän laittamaan tulelle juustokeittoa, jonka tuli kiehua koko yö ja olla aamulla valmis. Mutta tuon tuostakin vaati hänen huomiotaan puoleensa vuoteessa vallitseva vilkas elämä, kuiskutus, telmeily ja häädetyt naurunpurkaukset.
— So, siunatkaapas nyt koreasti ja nukkukaa hyvän sään aikana, taikka minä … — ja uhkaustaan julki lausumatta kävi muori oikomaan peitettä, joka siinä pienten jalkain vilskeessä liikehti ja poimuili kuin levoton vedenpinta.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin lapset rivin nuoremmasta päästä lukien alkoivat toinen toisensa jälkeen haukotella pitkään ja syvästi sekä tavotella punaposkiselle päälleen mieluisata nukkuma-asentoa hiestä lämminneellä tyynyllä. Viimeksi olivat valveella rivin viimeiset, Antti ja Heino. Nenään saakka vedetyn peitteen reunan alta seurasivat he nauravin silmin lihavan ja kankeajalkaisen kaitsijansa kömpelöitä liikkeitä ja vetäen peitettä silmilleen purskahtivat tuon tuostakin vallattomaan yhteisnauruun.
— Vai te siinä koko yöksi rupeatte kuhertelemaan! Kyllä minä teidät … — ja muori haki loukosta koivunoksan, riipi siitä lehdet pois ja pisti sen muurin rakoon antamaan suurempaa pontta hänen uhkauksilleen.
Mutta se oli pikku veljeksistä kovin jännittävää ja peitteen alta kuuluva hihitys todisti, etteivät he muorin uhkaavia varusteluja ottaneet kovinkaan vakavalta kannalta. Silloin rupesi muori jo sydäntymään.
— Sepä nyt … herätätte siinä vielä ne pienemmätkin! Malttakaahan, huomenna ette saa kumpikaan nisupullaa. Sen kiulunkin toimititte sinne kaivoon, vallattomat! Vielä näille sitten nisupullat, ehei, siitä ei tule mitään!
Muori oli epäilemättä osunut oikeaan kohtaan, sillä molemmat pojat vaikenivat heti ikäänkuin koettaen värähtämättömällä äänettömyydellä pelastaa edes heikonkaan mahdollisuuden nisupullien saantiin. Tuo jännittynyt hiljaisuus uuvutti Antin pian uneen, mutta Heino valvoi vielä ja mietti sitä surullista seikkaa, että hänen juhannusilonsa uhkasivat toinen toisensa jälkeen kaikki raueta tyhjiin. Surumielisesti silmäsi hän puisevaa ja mustunutta nurkkakaappia, joka tylysti kätki itseensä hänen ylpeytensä esineen. Ja tuo lieden luona kuukkaileva vieras muori uhkasi olla nisupullaa antamatta!
Seinille sovitetut lehvät levittivät tupaan tuoretta, kesäistä tuoksua. Aurinko oli jo laskemaisillaan, viimeinen haikeamielinen punerrus, peräikkunasta tullen, viivähti vielä oviseinällä, sängyn yläpuolella. Auki olevasta ovesta virtasi sisään illan raikas viileys ja takassa juustokeittopadan alla räiskyi tuli tasaisesti ja kodikkaasti.
Silmät suurina ja valppaina makasi Heino liikahtamatta paikallaan ja mietti. Lakkia hän ei nyt kerta kaikkiaan voinut huomiseksi saada, mutta eiköhän muorin sentään voisi lepyttää, ettei nisupullakin jäisi lukkojen taakse. Jos koettaisi sen kiulun onkia kaivosta ylös… Näyttihän se päivällä siltä, että varrenpäähän voisi ulottua kun hiukan kurkottaisi ja samalla varaisi toisella kädellä luukun reunaan.
Muori oli kumartunut karsinaloukkoon ja pesi siellä kuppeja. Heino siirsi peitteen syrjään ja nousi hiljaa ylös. Lyhyt paita vain kerran häilähti, kun hän laskeusi lattialle. Sirot pojanjalkansa eivät synnyttäneet mitään ääntä tukevilla lattialankuilla, kun hän liukui ääneti ja nopeasti ovesta ulos kuin unissakävijä.
Kun muori oli lopettanut kuppien pesun, nousi hän ja käsiään kuivaten katsahti lasten sänkyyn, josta huokui nukkuvien tasainen hengitys.
— No niin, kas niinhän ne kauniit lapset nukkuvat. Ja hätäkös on nukkuessa, — puheli hän itsekseen ja kävi peitettä oikomaan.
— Kaipa ne siinä nyt ovat kaikki koolla, missäpäs muualla. Mutta sietää sen vain tuollaisen lauman lukeakin, ja saatanpa sen tässä minäkin tehdä, eipähän ota jollei annakaan, — ja hän alkoi laskea lapsia, oikoen ja parannellen samalla nukkuvien asentoja.
— Yksi — kaksi — kolme — — — yksitoista. No? väärinkö minä luin, — ja hiukan hätääntyneenä alkoi hän uudelleen laskea, mutta sai tälläkin kertaa vain yksitoista.
— Hyvänen aika!… Mutta kas, missä minun silmäni ovatkaan, Heinohan siitä on poissa. Minnekäs, ulosko se poika siitä? — ja muori meni ovelle ja katsahti pihalle.
Kun siellä ei näkynyt ketään, meni hän itsekin ulos, silmäsi nurkkain taakse ja huusi: Heinoo! Mutta mitään ei kuulunut, kaiku vain läheisestä metsästä vastasi: — ii-noo!
— No jopa nyt jotakin! — voihkasi muori ahdistunein sydämin ja juoksi navettaa kohti, yhä huudellen Heinoa nimeltä. Niin tuli hän kaivolle ja raukeaksi säpsähtäen näki luukun olevan auki. Mutta hätäisesti koetti hän uskotella itselleen, että se oli häneltä päivällä unohtunut sulkematta. Nopeasti kiipesi hän kuitenkin nelinkontin kannelle ja kurkisti sisään. Sylen syvyydellä kannesta näkyi kosteiden puupuitteiden keskellä savenvärisen veden tyyni pinta. Keskellä sitä kuvastui luukun pyöreä kuvajainen ja siinä näki muori himmeänä oman päänsä.
Mutta vedenpinta värähti hiukan ja sen alta pisti näkyviin aivankuin pieni käsi. Se katosi samassa, mutta heti sen jälkeen vilahti siinä vieressä selvästi paljas jalka ja alaosa säärtä. Pian ne kuitenkin painuivat näkymättömiin, väreet tasottuivat ja savensekainen vesineliö tuijotti taas tyynenä kaivonaukkoa ja kesäöistä taivasta kohti.
— Oih, Herra Jeesus! — voihkasi muori pakahtuneesti ja laskeusi kannelta alas.
Mutta kykenemättä mitään ajattelemaan tai toimimaan jäi hän siihen kaivon viereen seisomaan, painoi molemmin käsin sydänalaansa ja supatti tolkuttomasti: Auta, Herra Jeesus! aivankuin hän olisi tahtonut väkisin pakottaa tuon taivaallisen auttajan avukseen rientämään. Mutta kaikki ympärillä oli hiljaista ja värähtämättöminä, omiin unelmiinsa vaipuneina seisoivat läheisyydessä juhlavaippoihinsa kääriytyneet koivut.
Taloon, taloon apua hakemaan! selkeni viimein muorille. Mutta hänen oli vaikea päästä liikkeelle, sillä ilmankin raskaat ja kankeat jalkansa olivat nyt kuin lyijypainojen kahlehtimat. Muutamia hätäisiä yrityksiä tehtyään nojautui hän viimein eteenpäin ja silloin oli jalkojen pakko siirtyä estämään yläruumista maahan vaipumasta.
Siten hän joka hetki vaarassa nenälleen kaatua laapusti raskaasti hengittäen eteenpäin. Hän luuli yhtä menoa huutavansa: apuun, apuun, poika kaivossa! mutta mitään ääntä ei silti kuulunut, huulet ainoastaan liikkuivat ja nytkivät…
* * * * *
Kylässä nukkui Miina juhannusyön huonosti ja näki levottomia unia.
Aamulla pukeutuessaan sanoi hän Ulrikille:
— Mitenkähän siellä kotona lie asiat, kun minä koko yön näin niin pahoja unia ja muutoin on niin raskas ollakseni.
— Niistä sinun unistas … ja mikähän tuolla nyt on hätänä! — sanoi Ulrikki puolittain äreästi, sillä häntä vaivasivat aina vaimonsa juttelut onnettomista unista.
— Mitä niistä unista on taikaa, kyllähän se nyt on nähty! — vahvisti hän hetken kuluttua, mutta ei tuntenut sentään itsekään mieltään aivan rauhalliseksi.
— Olin olevinani purolla riepuja viruttamassa, — jatkoi Miina kuin yksinään puhellen, — ja virta vei käsistäni järkiään kaikki rievut, aivankuin vihanväellä tempasi ne mukaansa, ja kun minä hameenhelmat kooten hyökkäsin niitä tavottamaan, vei virta minutkin, niin että minä rupesin huutamaan ja heräsin siihen, kun sinä pukkasit minua kylkeen. Saman tapaista unta minä näin silloinkin kun Antti poika metsään eksyi, eikä se nytkään ollut hyvän edellä.
— Ym-mym! — mumisi Ulrikki, — jotakinhan se unekainen kuvattelee, aikapa niitä sitten ruveta mielessään seulomaan.
Mutta Ulrikin ja sukulaisten tyynnyttelyistä huolimatta kävi Miina yhä rauhattomammaksi. Hänelle ei maistunut ruoka ja levotonna liikkui hän paikasta toiseen, pysähtyen aina välissä miettimään, mitä kotona olisi mahdollisesti saattanut tapahtua.
Vaikka heidän aikomuksensa oli ollut viipyä kylässä vähintäänkin ensimäiseen arkipäivään saakka, rupesi hän jo ennen puoltapäivää kivenkovaan vaatimaan Ulrikkia paluumatkalle. Ja äreänä siihen Ulrikki vihdoin suostuikin.
He eivät olleet vielä ehtineet puolitaipaleellekaan, kun heitä vastaan alkoi tulla juhannuskirkosta palailevia metsäkulmalaisia. Muuan tuttu mies pysähtyi heidän kohdalleen ja katsoi heihin omituisen kysyvästi, niin ainakin Miinasta näytti. He pysähtyivät myöskin ja Ulrikki kysyi:
— Kirkostako sitä…?
— Sieltähän minä … — ja kun hän yhä katseli heitä, kysyi Miina hätäisesti:
— Kuuluuko sinne kirkolle päin erinomaisempaa?
— Ette taida vielä tietääkään… Siellä teillähän se on onnettomuus käynyt…
Miinan laihat ja päivettyneet kasvot alkoivat väristä ja kaikki sielunvoimat näyttivät sinä hetkenä keskittyvän silmiin, jotka rävähtämättä tuijottivat puhujaan. Avuttomasti ja tuskin kuuluvasti lausui hän vain:
— No!
— Heino poika kuuluu siellä…
Mies viivytteli vastaustaan ja katseli neuvotonna maahan. Miina liikutti heikosti käsiään kuin nukkuva, joka torjuu painajaista luotaan.
— … kuuluu kaivoon pudonneen, — lopetti mies ja mulautti hätäisesti kumpaakin silmiin.
Kipeästi parkasten lyyhistyi Miina istualleen tien vierustalle, veti huivin silmilleen ja ruumistaan edestakaisin huojutellen toisteli hän kuin synnytystuskissa oleva nainen: voi, voi, voi!
Ulrikki ei puhunut mitään, mutta hän alkoi kautta ruumiin vapista ja hänen kurkussaan jutkahteli tyhjiä nielauksia. Uutisen kertoja katseli heitä neuvotonna, mutisi jotakin kotiin kiirehtämisestä ja lähti totisena jatkamaan matkaansa.
— Mutta pitäähän tästä kotiin päästä. Jaksatko sinä kävellä? — lausui
Ulrikki pitkän tovin kuluttua.
— Voi sentäänkin, — vaikeroitsi katkonaisella äänellä Miina, joka vihdoinkin oli päässyt itkun alkuun, — enkös minä sitä samaa jo pelännyt, ja siinä se nyt oli.
Vaivaloisesti nousi hän ylös, niisti nenänsä, kokosi helmansa ylös ja lähti Ulrikin perään, joka oli jo kääntynyt menemään. Puolipäivän korkeudesta paahtoi aurinko kuumasti ja hellittämättä ja hiekka poltti jalkoja, sillä kumpikin oli riisunut kengät pois ja kantoi niitä kädessään. Santa vain sirahteli paljasten jalkojen alla, kun he peräkkäin astelivat, viimeisenä Miina, joka yhä itki ja välistä ääneensä voihkasi. Kirkkomiehiä tuli yhä vastaan, mutta kukaan ei heitä enää pysähyttänyt, sillä kaikki näkivät uutisen olevan heillä jo tietona.
Ulrikin ajatukset liikkuivat raskaasti ja helteisesti. Tuo onnettomuus iski hänen eteensä kuin ukonvaaja selkeältä taivaalta. Kaikki siinä näytti hänestä pimeältä ja järjettömältä. Pahimmasta köyhyydestä päästyään oli hänestä alkanut näyttää jo hiukan valoisammalta: kohta joutuisi vanhin poika auttamaan häntä työssä ja sitten voisi ajatella jo omankin maan hankkimista. Silloin yhtäkkiä — poika kaivoon! Ja mieltä myllertävän onnettomuuden tunteen ohella valtasi hänet siinä kävellessään toisinaan hampaita kiristävä, epämääräinen viha.
Kun hän muisteli tarkemmin vilkassilmäistä ja rasavilliä vanhinta poikaansa, muistui mieleen eilinen kotoalähtökin ja silloin vääntyivät hänen kasvonsa kuin sisällisistä pistoksista. Mutta samalla tunsi hän kaiken suunnattoman tuskansa pohjalla jotakin tyytyväisyyden kaltaista, jommoista ihminen aina tuntee, luullessaan löytäneensä järjelliseltä näyttävän selityksen johonkin tuskalliseen ongelmaan. Vakuuttavalla voimalla iski hänen mieleensä, että tuo onnettomuus tapahtui juuri sen vuoksi, että hän oli niin kovakouraisesti Heinoa kurittanut. Vihlovan selvästi oli hän vieläkin kuulevinaan Heinon itkevän huudon: isää, antakaa se lakki!
— Kun sinäkin sitä eilen niin kovasti kuritit … ja sen lakinkin kätkit! — kuului Miina siellä jälessä alakuloisesti sanovan.
— Häh! — pääsi Ulrikilta töykeästi, mutta se johtui hämmästyksestä, että Miinakin oli pysähtynyt samaa asiaa harkitsemaan. Se ikäänkuin Ulrikissa vahvisti oman syyllisyyden tuntoa. Samalla häipyi hänen mielestään viha ja sijalle laskeutui pimeä ja mykkä murhe. Hän näytti ikäänkuin kutistuvan pienemmäksi tuon painon alla ja asteli eteenpäin raskaasti ja kumarana.
Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin. Muori oli lapsijoukon kanssa siirtynyt taloon ja jättänyt torpantuvan Heinon haltuun, joka makasi siellä yksinään valkean lakanan alla. Taloon pysähtyivät Ulrikki ja Miinakin. Lapset olivat jo nukkumassa tuvanlattialla, mutta muori valvoi vielä. Voihkaillen ja itkun katkomalla äänellä alkoi hän yksityiskohtaisesti tehdä selkoa onnettomuudesta, pelastustoimista ja virvotusyrityksistä.
Ulrikki ja Miina istuivat kokoon vaipuneina penkillä. Unettavasti kaikui hämyisessä ja raskasilmaisessa tuvassa muorin ääni, johon sekaantui Miinan hiljainen itku. Kun edellinen oli lopettanut kertomuksensa, kuivannut vyöliinalla silmänsä ja nenänsä, syntyi pitempi äänettömyys, jolloin alkoi huomattavan selvästi kuulua kärpästen surina ja lasten hengitys.
Lopulta nousi Miina huoaten penkiltä, kumartui lasten vuoteen ääreen ja alkoi hiljaa laskea heitä kuin vanhasta tottumuksesta. Kun hän ehti yhteentoista, vihlasi hänen sydäntään kipeästi, ikäänkuin hän olisi vaakasuorassa olevia tikapuita kävellessään yhtäkkiä astunut tyhjään kohtaan ja pudonnut alas huimaavaan kuiluun. Hän tyrskähti huutavaan itkuun ja painausi lattiaa vasten, kädet otsan alla.
Ulrikki asetti takkinsa pään alle ja laskeusi penkille pitkälleen. Kun Miinan itku kuului valittavana, vetäysi hän käppyrään ja koetti kädellä suojata vapaata korvaansa. Mutta silloin kuuli hän tuon valittavan äänen kuin etäämpää tullen ja se erottui hänen korvissaan sanoiksi: isää, antakaa se lakki!
Lakki, lakki! Miksi se pitikin sinne kaappiin kätkeä! Ja Ulrikin väsyneissä aivoissa tuntui hetkisen siltä kuin kaikki tämä tuska olisikin johtunut siitä, että se kiiltolippainen lakki oli kaapissa lukon takana ja että kaikki kirpoaisi niin pian kuin se sieltä vapautettaisiin. Hetkisen hän heittelehti kyleltä toiselle, mutta kun Miinan itku ei lakannut kuulumasta, nousi hän ylös ja lähti hiljaa ulos.
Hän asteli kotimökille, meni tupaan ja pysähtyi ovensuuhun. Hän ei varsinaisesti katsahtanut ovisänkyyn, mutta näki kuitenkin siellä valkean lakanan, jonka alta erottuivat pienen ruumiin ääriviivat. Avaran sängyn kolkassa näytti tuo äänetön lepääjä niin pieneltä, yksinäiseltä ja avuttomalta. Ulrikin sydäntä kouristi ja varpaillaan astellen, kuin varoen nukkuvaa häiritsemästä, meni hän nurkkakaapin luo, avasi oven ja otti lakin esiin. Pitäen sitä kädessään pysähtyi hän keskilattialle.
— Mitäpäs se siellä lukon takana tekee, — sanoi hän hiljaa kuin antaen itselleen jonkunlaisen selityksen, pyhkäsi hihallaan kiiltävää lippaa ja laski sitten lakin sänkyyn ruumiin viereen.
— Panenpa hänen vaikka tuohon, — kuiskasi hän ja lähti ulos yhtä varovin askelin kuin oli tullutkin.
Pihalle tultuaan pääsi häneltä ensi kerran sinä päivänä vapauttava itku. Taloon palattuaan paneusi hän uudelleen penkille maata, mutta kohotti hetkisen perästä päätään ja sanoi Miinalle, joka yhä oli samassa asennossa lattialla:
— Pane sinäkin, Miina, jo levolle. Kylläpähän sinun jalkasi lepoa tarvitsevatkin.