KOVA KOVAA VASTAAN.
Lähinnä haudanparrasta oleva sukupolvi Nivalassa muistaa vielä hämärästi sen ajan, jolloin mainitulla paikkakunnalla "pantiin kova kovaa vastaan".
Nivalaiset — hämäläs-savolais-kainulainen villi sekarotu — olivat tulleet laajalti kuuluisiksi hurjuudestaan. Heidän avara saviperäinen lakeutensa olisi voinut olla pienoispohjalainen Niilinlaakso, sillä sitä kostuttivat vuosittain Kalajoen mahtavat tulvat, mutta kaikki sai heillä olla ennallaan ja rappeutua. Sillä vaimot keittivät viinaa ja miehet joivat, tappelivat ja tekivät partioretkiä. Kirkolliset juhlat muuttuivat suuriksi, kyläkuntain välisiksi tappeluiksi, joissa miesjoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan seipäin ja puukoin, kietoen toisinaan vaimot ja vanhuksetkin samaan temmellykseen. Miesmurhat seurasivat toisiaan yhtä täsmällisesti kuin eri vuodenajat ja sellaiset pikku tapaukset kuin puukotukset, hammasten kurkkuperään lyömiset ja kylkiluiden katkomiset eivät antaneet mitään pitempiä puheenaiheita.
Puukkojokelaisiksi ja Nivalan metsärosvoiksi heitä kutsuttiin Oulua ja Kajaania myöten. Sillä vuosittain, ennen niitynaikaa, muodostivat isännät renkineen ja mökkiläiset poikineen partiojoukkoja, jotka kiertelivät rosvoilemassa ympäristöllä. He saattoivat piirittää yksinäisen metsätalon tai kylännurkan, pitää asukkaita koko kesäisen päivän kauhun vallassa ammuskelemalla pensaikosta seiniin ja räystäisiin sekä sitten yön tullen puhdistaa ruoka- ja vaateaitat. Ja mukanaan heillä oli näillä retkillä pitäjän irtolaisnaisia keitonkeittäjinä ja viinanjakajina.
Heidän sielunpaimenensa eli samassa tasossa laumansa kanssa. Kun hän ennen jumalanpalvelusta siunasi viikolla kuolleiden hautoja, oli hänen kummallakin sivullaan mies varomassa, ettei hän suistuisi alas hautaan, sillä siksi täyteen oli hän jo sunnuntaiaamusella ehtinyt itsensä naukkailla. Häistä ja kinkerikesteistä kotiin tuotaessa oli hänet sidottava kärrynistuimeen. Ja kun hän jonkun tutun isäntämiehen kanssa ryypiskeli pappilassa myöhään yöhön, saattoi hän innostua muinaissuomalaiseen vieraanvaraisuuteen tyrkyttämällä viinaveikkoaan yöksi vaimonsa viereen.
Sellainen oli seurakunnan tila, kun 1830-luvulla tuli papinapulaiseksi Nivalaan kuusikolmattavuotias Niilo Kustaa Malmberg. Pitkä, hoikka, tuimaliikkeinen ja sotilasryhtinen mies, joka valtavalla äänellään ja mehevällä kansankielellään "puhui täydestä sydämestä niinkuin omaisilleen". Kesken ylioppilaselämäänsä oli hän joutunut välisaarnaajaksi Pietarin suomalais-ruotsalaiseen seurakuntaan, tullut siellä kosketuksiin saksalaisen pietismin kanssa ja tehnyt elämässään täyden käänteen. Valtavilla saarnoillaan oli hän Pietarin lutherilaisessa seurakunnassa saanut aikaan sellaisen liikkeen ja kuohunnan, että se oli herättänyt epäluuloa vallanpitäjissä ja hänen oli täytynyt neljänkolmatta tunnin sisässä poistua Pietarista.
Nyt oli hän tullut Nivalaan ja alotti heti taistelun, valtuutenaan Jeremiaalle, Hilkiaan pojalle, kerran lausutut sanat: "Katso, minä panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntain päälle: repimään, särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan."
Alussa seisoi hän yksin seurakuntaa vastassa, mutta päivä päivältä rupesi hänen joukkonsa kasvamaan itse vihollisleiristä vallotetuilla liittolaisilla. Seurakunta jakaantui heränneisiin ja suruttomiin. Kaikkialla oli kuohuntaa ja taistelua, yksinpä saman perheen jäsenetkin saattoivat kuulua eri rintamiin, aivankuin tuo nuori pappi olisi itsestään julistanut nuo vanhat sanat: "Minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan, ja miniätä anoppiansa vastaan."
Mutta tuo tulinen ja rohkea mies, joka järvenjäällä oli kerran luistinjalassa hypännyt heinähäkin yli ja joka sunnuntaisin saarnasi kirkossa sellaisella voimalla, että kuudennusmiehet saivat yhtämittaa kantaa pyörtyneitä ulos, osasi tarvittaessa olla myöskin "taitava kuin käärme".
Se näkyy seuraavastakin.
Harjulan perheestä oli ensimäisenä kääntynyt vanhin poika, joka oli ollut Malmbergin oppilaana rippikoulussa. Häntä vastaan asettui koko muu perhe. Ainoastaan viekkaudella saattoi hän toisinaan päästä hartausseuroihin. Eräänä päivänä ajoi Harjulan pihalle Malmberg, kiinnitti hevosensa tallinseinään ja tuli tupaan. Häntä kohdeltiin kylmästi ja ynseästi, ja vanhin poika liikkui kuin tulisilla hiilillä. Pastori pyysi häntä juottamaan hevostaan.
"Sille ei saisi antaa aivan jääkylmää vettä", — mutisi hän ja kiiruhti pojan jälestä ulos.
Hevosen juodessa oikoi hän valjaita, niin että tuvasta katsojista näytti kuin olisi hän niistä puhunut pojalle. Mutta itse asiassa käytti hän tuon lyhyen hetken lohduttaakseen, neuvoakseen ja rohkaistakseen oppilastaan, joka sankoa hevosen edessä pitäen kätki opettajansa sanat visusti mieleensä.
* * * * *
Harjulan nuorin poika, seitsenvuotias Kusti, ei muistanut tätä tapausta paremmin kuin sitäkään, kun koko Harjulan perhe, isä viimeiseksi, kääntyi ja liittyi heränneisiin. Eikä hän selvästi muistanut itse Malmbergiakaan, kun tämä oli ollut jo kaksi vuotta pois Nivalasta. Mutta nyt, kesällä 1840, oli Malmberg Lapualta saakka tullut tervehtimään keskipohjalaisia ystäviään ja hänen tiedettiin saarnaavan Nivalan kirkossa toisena sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä.
Vanhempain ihmisten kertomuksista oli Kusti muodostanut oman mielikuvan Malmbergista ja nyt tahtoi hän päästä näkemään tuota ihmeellistä. Lauantai-iltana ilmotti hän äidille, että hänkin lähtee huomenna kirkkoon. Mutta äiti ei tuntunut oikein myöntyväiseltä, hän puhui jotakin hänen huonoista kengistään ja että jonkun pitäisi kotimieheksikin jäädä, kun kaikki aikuiset menevät kirkkoon. Mutta Kusti päätti itsekseen olla huomenna mukana kirkossa.
Aamulla heräsi hän kirkonkellojen hyminään.
Hän nukkui vanhemman veljensä kanssa pienessä tuohikattoisessa aitassa, mutta hänen herätessään oli veli jo jättänyt vuoteen. Katossa hiilui tuolla ja täällä punertavia täpliä, kun päivänsäteet koettivat kuluneimmista kohdista pyrkiä pimeään aittaan. Kuului pääskysten liverrystä, kun ne ruuanhakumatkallaan pysähtyivät levähtämään aitan päädyssä olevan tuuliviirin päälle. Ja pehmeänä hyminänä tunkeusi seinänrakosista kirkonkellojen ääni.
Kusti kavahti vuoteelta ja yritti ulos. Mutta ovi ei ottanutkaan auetakseen, se oli ulkopuolelta teljetty. Nyt aavisti hän pahinta ja alkoi neuvotonna haroa pitkää tukkaansa. Mutta kiirehtivinä virtasivat aitan pimentoon huomenkellojen säveleet ja Kusti näki elävästi, kuinka parasta aikaa kaikista kirkon ovista soluu ihmisiä sisälle ja jokaisen kasvoilla on totinen ja jännittynyt odotus.
Hän huutaa huikahutti pari kertaa ja rynkytti ovea. Mutta mitään ei kuulunut. Silloin alkoi hän täydessä vihan vimmassa potkia ja ryskyttää ovea. Vihdoin antoi telki perään ja hän pujahti kuin kärppä ovenraosta ulos. Paitasillaan juoksi hän tupaan, mutta siellä ei hän tavannut muuta elävää olentoa kuin kissan, joka velttona lojui päiväpaisteessa lattialla ja hänen sisälle hyökätessään avasi puolitiehen silmänsä. Kamareihin vievät ovet olivat lukitut ja avaimet kätketyt. Ja siellä, isän ja äidin kamarissa, riippuivat naulassa Kustin pyhähousut ja takki! Ettei hän ollutkin tullut niitä illalla kulettaneeksi makuusuojaansa!
Hän juoksi takaisin aittaan ja alkoi käännellä hurstisia arkihousujaan, jotka hän illalla oli viskannut sängynpäähän. Ainakaan kolmeen viikkoon ei niitä oltu pesty. Ne olivat tuolla ajalla seuranneet uskollisesti hänen mukanaan kaikilla linnunpesäretkillä niinhyvin korkeiden petäjien latvoihin kuin ahtaisiin riihenalustoihinkin. Siksi ne olivat pihkan ja muran tahraamat ja niin kankeiksi piintyneet, että ne melkein kykenivät yksinäänkin seisomaan. Mutta kirkonkellojen ääni oli jo vaiennut ja päättävästi veti Kusti housut jalkaansa ja kiinnitti ne toisen olkapään yli vinosti kulkevalla sarkaviilekkeellä. Kengät olivat aivan kuluina ja nekin siellä lukon takana. Täytyi siis lähteä ilman niitä, vaikka jalat olivatkin mustat ja monien varessaappaiden karheuttamat, niin ettei saunakaan ollut kyennyt niiden alkuperäistä muotoa palauttamaan.
Hän juoksi kaivolle ja virutti sangossa silmiään, kuivaten enimmän veden pellavapaitansa hihalla. Sitten sijotti hän päähänsä sarkanaapukan, jonka pääasiallisin tehtävä oli vannehtia hänen pitkä tukkansa paikalleen ja estää sitä silmille hulmuamasta. Ja nyt lähti hän suorimpia oiospolkuja noudattaen juosta kipasemaan kirkolle, jonne Harjulasta oli neljännespenikulman matka.
Kun hän hengästyneenä saapui kylälle, ei ihmisiä näkynyt missään. Kaikki olivat sulloutuneet kirkkoon, jonka avonaisista ovista tulvehti seurakunnan raskas veisuu. Kusti pysähtyi läntisille portaille, josta suruttomat tavallisesti kulkivat kirkkoon. Hän katsoi näet parhaaksi välttää eteläristiä, sillä siellä olivat isä ja vanhemmat veljet muiden heränneiden joukossa.
Portaille pysähtyessään vilkasi hän housujaan ja jalkateriään ja hänestä tuntui, että jos hän astuu kirkkoon, kääntyvät kaikki naurusuin häntä katsomaan. Varovasti kurkisti hän ovenpielestä sisälle. Kaikki penkit olivat kuin sullotut täyteen ja käytävillä istuivat polvet koukussa ne, jotka eivät olleet ehtineet penkeissä sijaa saada. Kaikki olivat selin oveen ja veisasivat saarnavirttä.
Kusti pujahti sisälle ja kyyrähti istumaan käytävän lattialle vähän matkaa kynnyksestä. Hänen edessään istui pari sarkatakkista ikämiestä ja heidän leveät selkänsä tarjosivat hänelle riittävän suojan.
Alas kyykähtäessään sovitti hän jalkansa ristiin allensa, niin että varessaappaat jäivät piiloon. Tuokion istui hän liikahtamatta, tuijottaen eteensä lattiaan ja napuloiden oikealla kädellään viilekkeenpäätä. Epäluuloisesti ja kyräten silmäsi hän sitten tukkansa suojasta sivuille, mutta kun kukaan ei näkynyt kiinnittäneen häneen vähintäkään huomiota, vapautui hän heti ja alkoi tehdä huomioita.
Vaikka ovet ja muutamat suurista akkunoista olivat auki, oli kirkossa tukehuttavan raskas ilma. Kaikki näyttivät olevan jännittyneen odotuksen vallassa ja nostaen katseensa virsikirjasta silmäsivät ehtimiseen ja levottomina sakariston ovea kohti. Pitkin käytäviä seisoi tuolla ja täällä penkinkorvaan nojaten tukevia, körttipukuisia miehiä. Kusti tunsi niistä useimmat ja tiesi, että ne olivat kirkonkuudennusmiehiä.
Toinen Kustin edessä istuvista miehistä katsahti sivulleen, kumartui sitten vieruskumppaninsa puoleen ja Kusti kuuli hänen kuiskaavan:
"Siinäpä ne näkyvät Sarjan Matti ja Toppilan Juusokin istuvan entisellä paikallaan. Saapa nähdä, kuinka niiden niskat tänä päivänä kestävät."
Toinenkin kääntyi vilkaisemaan lähellä olevaan penkkiin ja hänen silmiään seuraten osui Kustin katse miehiin, joiden nimiä hän oli kuullut aina Malmbergin saarnojen yhteydessä mainittavan. Ne olivat suuria tappelijoita, juomareita ja hevoshuijareita. Ja järkähtämättömästi suruttomia. Heidän päänsä eivät olleet ankarimmankaan herätyssaarnan aikana itkusta tärähdelleet. Eräänä Viimeisen Tuomion sunnuntaina, jolloin Temperin ylpeät sisaruksetkin olivat herätyksen saaneet, oli koko kirkkoväki hyrissyt itkussa ja kaikki päät painuneet yhtenä luokona alas. Mutta noiden kahden paatuneen päät oli silloinkin nähty pystyssä. Kuin uhalla olivat he aina tulleet kuulemaan Malmbergin saarnaa, kehuen että heidän kaulansa kyllä jaksavat kantaa omat päänsä.
Sarjan Matti, luiseva ja mustakulmainen mies, istui Kustin kohdalla lähellä penkinkorvaa ja hänen takaansa näkyi Toppilan Juuson karhea niskatukka. He näyttivät nauttivan siitä huomiosta, joka heihin kohdistui, ja pilkallinen hymy karehti Matin suupielissä, kun hän hiljalleen pyöritteli tupakkimälliä poskessaan. Katsellessaan häntä syrjäsilmällä, tunsi Kusti mielessään kammon sekaista kunnioitusta.
Saarnavirren viimeinen värssy oli jo puolivälissä. Silloin aukeni sakariston ovi selkosen selälleen ja Malmbergin ryhdikäs sotilasvartalo näkyi oviaukossa. Kautta kirkkoväen kulki värähdyksen tapainen liike. Jokaisen silmät olivat häneen suunnattuina ja toiset kohosivat puolittain paikaltaan nähdäkseen hänet paremmin. Nopeita, joustavia, liikkeitä tehden luovi hän saarnastuolia kohti kuorinlattialle sijottuneen naisjoukon halki. Ne olivat enimmäkseen vanhoja mummoja ja heidän kasvojensa rypyt alkoivat värähdellä, kun he kääntyivät häntä kohti ja seurasivat katseillaan, kuinka hän kiiruusti harppasi ylös saarnastuoliin, koskettaen jaloillaan vain joka toiseen porrasastimeen.
Siellä seisoi hän nyt ylhäällä kaikkien näkyvissä. Virren sävelet vaikenivat ja kun hän nosti päänsä rukouksesta, seisoen siinä suorana, kädet saarnastuolin reunalla ristissä, oli täpö täydessä kirkossa niin hiljaista, että ulkoa alkoi yhtäkkiä selvästi kuulua pääskysen liverrys. Kusti ei voinut irrottaa katsettaan hänen kalvakoista, teräväpiirteisistä kasvoistaan ja hänen sydäntään puserti omituinen tunne, että nyt, ihan siinä paikassa tapahtuu jotakin tavatonta ja yliluonnollista.
Kun Malmberg ääneti katsoi alas seurakuntaan, josta hän oli kaksi vuotta ollut erossa, näkyi hänen suupielissään ja poskipäissään hienoja mutta kiivaita hermoväreitä. Oli kuin hänen mielessään olisi pikimmältään vilahtanut, kuinka hän vuosia sitten oli tällä samalla sijalla seisonut raa'an ja uhmailevan seurakunnan edessä. Silloin oli hän alottanut saarnansa sanoilla: "Minä katson kansan päälle ja näen edessäni kivikovia sydämiä, ja tänään pitäisi minun ruveta näitä kiviä murtamaan ja näitä kylmiä kallioita särkemään. Mutta minulla ei ole siihen aseita, (kätensä ylös ojentaen:) lainaa Sinä, Herra, minulle apusi!"
Mutta nyt oli seurakunnan ulkoasu suuresti muuttunut. Jykevänä rintamana täyttivät kirkon eteläristin heränneet miehet. Entiset tappelijat, juomarit ja avionrikkojat istuivat siinä vakaana joukkona, puettuina samanlaisiin körttitakkeihin ja pitkä, sileäksi kammattu tukka keskeltä jakauksella. Ja vastapäisen pohjoisristin täyttivät heidän tummapukuiset vaimonsa ja tyttärensä. Eivätkä vastapäätä saarnastuolia, länsiristillä, istuvat suruttomatkaan näyttäneet uhmailevin ilmein esiintyvän, pikemminkin saattoi saarnaaja yhden ja toisen katseesta lukea kysymyksen: "Miksi et kauemmin viipynyt keskellämme, että mekin olisimme ehtineet kääntyä?"
Äänettömyyttä oli kestänyt vain jonkun silmänräpäyksen. Mutta siinä oli jotakin kaameaa ja äärimmilleen pingotettua. Ja yhtäkkiä kuului naisten joukosta pohjoisristiltä väkivaltainen, tukahtuva itkuntyrskäys, joka heiastui kaikkien kasvoilla säikähtyneenä värähdyksenä. Mutta samalla kuului saarnaajan ääni, ensin matalana ja ikäänkuin raukeana, mutta sana sanalta ylenevänä ja kirkastuvana, kun hän alkusanoiksi luki virrenvärssyn:
"Mä matkamies olen vaivainen, mont' vaarallist' vaellan retkee, kun käyn isänmaatani etsien ja odotan ehtoon hetkee. Tääll' en surutonta ma majaa saa, siks täytyy mun sinne kiiruhtaa, kuss' iäinen rauha mun kätkee."
Kun hän tämän jälkeen piti pienen paussin, ryhtyäkseen päivän saarnatekstiin, kuului äskeisen naisen itku enää häädettynä nyyhkytyksenä. Mutta kun saarnaaja ryhtyi jatkamaan ja sanat alkoivat yhä hehkuvampina hänen suustaan sinkoilla, kuului hänen sanojensa lomitse äkkiä uusi, yhtä väkivaltainen itkuntyrskäys, johon ikäänkuin kaikuna vastasi toinen, kipeästi vihlaiseva naisenääni. Ne jatkuivat sitten yhtä tasaisena, hysteerisenä uikutuksena, oih-voih-ääninä ja niiskutuksena. Niihin yhtyi yhä uusia samanlaisia ääniä. Itkunhyrske levisi pohjoisristillä kuin kulovalkea puulta puulle.
Kusti oli ikäänkuin paikalleen kangistunut. Hän ei voinut irrottaa silmiään saarnaajasta ja tuo pohjoisristiltä kuuluva itsepintainen juorotus vaikutti häneen omituisen herpauttavasti. Vaikka saarnaajan ääni kaikuikin ylinnä kirkossa, kuuli hän ainoastaan tuon hyrskeen, joka ikäänkuin laineina tulvehti muihin kirkon osiin. Hän kuunteli ainoastaan sitä ja kun hän hetkeksi sulki silmänsä, tuntui hänestä kuin jossain läheisyydessä olisi ujeltanut tuhansia hylyksi heitettyjä koiranpentuja.
Mutta saarnaaja ei näyttänyt sitä kuulevan eikä huomaavan. Hänessä oli ruvennut kaikki elämään. Sanojaan vahvisti ja väritti hän puhuvilla eleillä ja kädenliikkeillä ja Kustista näyttivät hänen kasvonsa saavan joka hetki uuden muodon. Ja hänen äänensä voima oli kasvamistaan kasvanut. Itkunhyrskeeseen yhtyneenä muistutti se jättiläiskosken kohinaa tai vihaisesti alassyöksyvää raekuuroa.
Mutta yhtäkkiä, kun hänen äänensä kaikui valtavimpana ja sanansa sinkoilivat tulisimpina, pysähtyi hän kuin kantoon töksähtäneenä ja alkoi vaieten sivellä nenäliinalla otsaansa. Nyt kuului pohjoisristiltä lainehtiva itkuntyrske entistä selvempänä ja ikäänkuin yhtäkkiä paisuneena. Saarnaajakin näytti sen nyt vasta huomaavan, sillä hän ikäänkuin havahtui ja hänen kasvoillaan vilahti tuskaantunut ilme. Käskevästi, melkein vihaisesti sanoi hän:
"Hiljaa Herran pyhän sanan edessä — Herran tähden hiljaa!"
Tyrske vaimentui paikalla ja sieltä ja täältä alkoi kuulua turistelevaa nenän niistämistä. Samalla ryhtyi saarnaaja taas jatkamaan, aluksi matalalla mutta sana sanalta paisuvalla äänellä ja yhä elostuvammin kääntein. Mutta yhtä rintaa saarnan kanssa rupesi taas itkunhyrskekin paisumaan, kunnes kuului kimeä ja vihlova hihkaus, joka samalla vaikeni kuin poikki leikattuna. Kusti näki kahden kuudennusmiehen raivautuvan täpötäyden käytävän halki pohjoisristille. Ne menivät korjaamaan ensimäistä pyörtynyttä.
Levoton liikehtiminen ja kohina kulki nyt kautta kirkon. Melkein kaikki naiset suruttomain ristilläkin olivat painaneet jo päänsä alas, hyrskähdellen itkun aallokossa. Miesten puolelta kuului raskaita kohauksia, ähkinää ja vaikeita puuskahduksia. Vilahteli nyrkkiin kouristuneita käsiä ja tuolla ja täällä painui karheatukkainen pää alas, niin että leveä otsa kolahti penkin kirjalautaan.
Kusti oli yhä omituisen kangistuneisuuden vallassa ja hänen ympäriltään tuntuivat hävinneen kaikki ajan ja paikallisuuden rajat. Hän tuijotti saarnaajaan, mutta siitä huolimatta näki hän, kuinka hänen edessään istuvan vanhan miehen hartiat äkkiä alkoivat tärähdellä. Sen pää vaipui yhä alemmas ja alemmas ja vetäen tavattoman syvään henkeään puuskahti se itkuun. Silloin tunsi Kustikin kulkevan väristyksen ruumiinsa läpi, hänen kurkussaan oli omituinen kaiherrus ja rinnassa tuntui kuin pistos. Ja kun hän katsoi tuon edessään istuvan vanhuksen köyristyneitä hartioita, jotka sarkatakin alla niin avuttomasti tärähtelivät, kaihersi ja kuristi hänen kurkkuaan yhä kovemmin, kunnes hän vapautui rajuun nyyhkytykseen. Silmät herahtivat kyyneliä täyteen ja silloin särkyivät ja himmenivät kaikki ääriviivat hänen edessään. Hän ei nähnyt enää mitään, kuuli vain aaltomaisen kohinan korvissaan ja tunsi itsensä turvalliseksi nyyhkyttäessään muiden mukana. Hän oli kuin vähäinen solu, joka tuhansien muiden samanlaisten solujen kanssa jossakin aaltoilevassa liemessä keinahteli sokeasti ylös ja alas, ylös ja alas…
Kusti havahtui siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ja että hänen korviinsa tunkeusi hätäisesti astuvain pieksukenkäin sihahtelua. Hän kuivasi silmänsä paidanhihaan ja näki, kuinka kaksi kuudennusmiestä kantoi hänen ohitseen nuorta naista. Se oli aivan hervoton ja kuolon kalpea. Silmät olivat ummessa, mutta poskilla näkyi kyynelten jälkiä. Kukaan ei kääntänyt päätään heitä kohti ja kantajat katosivat taakkoineen kirkon oven taakse.
Kustia ei enää itkettänyt ja hän alkoi katsella varovasti ympärilleen. Kaikki päät niin miesten kuin naistenkin puolella olivat nyt painuneet alas — lukuun ottamatta kahta. Sarjan Matti ja Toppilan Juuso istuivat suorana ja nytkähteleväin hartiain yli näkyivät heidän päänsä yli kirkon. Mutta kukaan ei nyt pannut heihin huomiotaan. Ainoastaan Kusti kiintyi varkain katselemaan Sarjan Mattia. Sen suupielistä oli hävinnyt pilkallinen piirre ja kasvoilla kuvastui jonkunlainen hätääntynyt uhma. Tupakkimälli hänen poskessaan näytti ruvenneen elämään. Se tuntui omin valtoinsa hyppivän poskesta toiseen, niin että hänen leuoillaan oli täysi työ koettaessaan saada sitä alallaan pysymään. Välistä kumartui hän hiukan eteenpäin ja sylkäsi vihaisesti jalkainsa väliin penkin alle. Mutta heti sen tehtyään ojentui hän jälleen suoraksi niin että penkin selusta rytkähti.
Rauhassa ei hän kuitenkaan voinut istua ja alkoi yhä useammin ja vihaisemmin syleksiä penkin alle. Hätäisesti katsoa mulautti hän kerran syrjäsilmällä toveriaan, mutta kääntyi heti häneen puolittain selin. Hänen leukansa kävi yhä vimmatummin ja mustat kulmansa nousivat ylös, niin että silmät saivat julman ja kangistuneen ilmeen.
Yhtäkkiä puuskahti hän keuhkojensa täydeltä, niin että märkiä tupakin hitusia pirskahti edessä istuvain niskaan. Samassa hervahti hänen päänsä alas ikäänkuin hän olisi saanut niskaansa äkkinäisen survauksen. Hänen kurkustaan kuului pelottavaa korinaa ja yhtäkkiä pääsi häneltä haavottuneen petoeläimen mörinää muistuttava karjahdus, samalla kuin hän vasemman kätensä nyrkillä suonenvetoisesti ja tolkuttomasti pieksi kirjalautaa.
Kiiruusti lähenivät kuudennusmiehet. He olivat enää ainoat, jotka pysyivät tyyninä ja ikäänkuin tapausten ulkopuolella. Kuin ammattiinsa tottuneet haavurit liikkuivat he kaksittain ympäri ja korjasivat pahimmin rujoutuneet ulkopuolelle, varjoon kirkon seinustalle.
Toinen paikalle tulleista kuudennusmiehistä tarttui Sarjan Mattia käsipuolesta. Kuin lapsi seurasi hän vastustelematta ulos penkistä ja kummankin kuudennusmiehen välissä horjui hän ovea kohti, peittäen takinliepeellä silmiään ja puuskahdellen rajusti. Toppilan Juuso oli painautunut paikalleen melkein näkymättömiin. Mutta kun Sarjan Matti saattajineen oli hävinnyt oven taakse, tapahtui jotakin tavatonta. Keskellä kirkkoa, käytäväin risteyksessä, näyttäysi itse perkele koko pelottavassa hahmossaan. Vääntynein piirtein ja kiristynein hampain tuijotti se siihen kohtaan, jossa Sarjan Matin ja Toppilan Juuson päät aina olivat näkyneet. Sitten kääntyi se ja heristi nyrkkiään saarnaajaa kohti ja kuultiin kuinka sen hampaat natisivat. Mutta sitten alkoi se vääntelehtien kulkea pohjoista ovea kohti. Joka askeleella se koetti pysähtyä, asettaen jalkansa vastahakaan, mutta joku näkymätön voima työnsi sitä yhä lähemmäs ovea. Viimeksi nojasi se selkänsä seinään oven päälle ja koetti seisoa siinä päin saarnastuolia koko pelottavassa koossaan. Vaan kauan ei hän voinut sitäkään paikkaa pitää. Hänen jalkansa notkahtelivat ja koko ruumis vääntyi ja kiemurehti, kunnes hän yhteen mykkyrään painuen sulloutui ovesta ulos…
Kuinka kauan kaikkea oli kestänyt, siitä ei Kustilla ollut aavistustakaan. Hän havahtui vasta siihen, että saarnaaja oli kadonnut saarnastuolista ja lukkari käänsi numerotaulua sekä alotti virren pahasti särähtelevällä äänellä. — — —
Kuinka perkele ilmestyi käytäväin risteykseen ja sitten ajausi ulos kirkosta, sen oli oikeastaan nähnyt vain vanhin Temperin sisaruksista — hän, joka kolme vuotta sitten Viimeisen Tuomion sunnuntaina oli tullut herätykseen. Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen kirkkopihassa kertoi sen muille, levisi tieto siitä kaiken kirkkoväen keskuuteen ja silloin alkoi yhä useampi uskoa nähneensä juuri samaa. Ja kilpaa kuvasivat he näkemäänsä ja riistivät sanat toinen toisensa suusta, saadakseen liittää tapaukseen yhä uuden ja uuden lisäpiirteen.
Ja kun Kusti tuli kotiin, oli tapaus jo niin elävänä hänenkin mielessään, että hän alkoi syvällä vakaumuksella ja värisevin äänin kuvata sitä äidille, joka kokonaan unohti torua häntä luvattomasta kirkkoon tulosta. — — —
Silloinen sukupolvi on jo melkein tyyten vaipunut nurmen alle, mutta yhä säilyy Nivalassa elävänä legenda siitä Niilo Kustaa Malmbergin vierailusaarnasta, jonka kestäessä toistakymmentä "kuollutta" kannettiin kirkosta ja kaksi pitäjän paatuneinta miestä tulivat herätykseen ja jolloin perkele täydessä hahmossaan ajautui ulos kirkosta.