HÄTÄKELLO.
Lahden taakse painuva sunnuntai-illan aurinko paistoi jo hyvin viistosti pihaan, kun perhe lopetti hartaushetkensä. Isännän isä, seitsemänkymmenvuotias, upposokea vaari, jolla oli harmaat, siipimäiset kulmakarvat ja pitkä, vaalistunut tukka, oli ehtoovirren jälkeen pitänyt lyhyen puheen, tekstinään Josuan sanat: "Jollette tahdo palvella Herraa, niin valitkaat tänä päivänä ketä te palvelette; mutta minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa."
Vaari oli nuoruudestaan saakka kuulunut heränneisiin, mutta poikansa vanhemmista lapsista hän oli huolissaan ja puhui heille usein varotuksen sanoja. Vaikka hän sokeana ei voinutkaan näiden askeleita seurata, oli hänellä sentään epämääräinen tunto siitä, että raja näiden ja maailman välillä oli jossakin määrin umpeen kasvanut.
Kun puheen jälkeen oli vielä virsi veisattu, painoi vaari hatun päähänsä ja kutsui Maria, poikansa nuorinta, kymmenvuotista tytärtä, jota hän nimitti "kiikarikseen". Mari, jonka ohimoille oli punottu pienet kiinteät palmikot ja jonka käytöksessä oli aikaihmisen vakavuutta, lähti äitinsä luota ja tarttui vaarin tyhjää haparoivaan käteen.
— No, talutapas nyt ukkoa ulos. Menemme pihalle vähäsen istumaan, — sanoi vaari ja tyynesti alkoi Mari astella hänen edellään.
Kun he olivat päässeet keskipihalle, istui vaari siinä olevalle laakealle kivelle. Mari kyykähti maahan hänen jalkojensa juureen ja alkoi silmin seurata pääskysiä, jotka vikkeliä kaarteita tehden ja iloisesti luritellen risteilivät pihan yllä.
Talon nuoret, kaksi täysikasvuista poikaa ja tytär, sekä piika ja renki olivat asettuneet tuvan portaille istumaan. He kuuntelivat hetken hanurin säveliä, jotka kuuluivat lahden takaa, ja alkoivat sitten keskenään hiljaa supatella.
Mutta vaarinkin korvaan tarttuivat samat sävelet, jotka illan raikkaudessa kaikuivat tyynen vedenpinnan yli selvästi ja tanssiin kiehtovasti.
— Mari, kuuletko sinä? — sanoi vaari ja veti tyttöstä lähemmäs itseään.
Kuulen kyllä. Siellähän on tanssit Ranta-Karjalassa, — vastasi Mari tasaisesti ja kääntämättä katsettaan pääskysistä.
— Haluttaisiko sinun, lapsi, päästä sinne?
— Niin tansseihinko? Ei.
— Eihän toki pikku Mari sinne… Suruttomat ne siellä maailman pääruhtinaalle kemuja pitävät ja sillä lailla kallista armonaikaansa turhuuden markkinoilla tuhlaavat. Mutta entäpä kun tulet isommaksi, niin jos unohtuisivat ukon opetukset ja mieli rupeaisi turhuuden perään palamaan?
— Ei rupea! — sanoi Mari melkein närkästyneesti ja kääntyi vaaria kohti.
Nuori väki portaalla oli tällä välin käynyt levottomaksi. Tanssin-sävelet lahden takaa kaikuivat kovin houkuttelevina, mutta vaari istui keskellä pihaa kuin salpana. He olivat päättäneet lähteä lahden taakse, mutta kukaan ei uskaltanut ensiksi liikkua portaalta, aivankuin olisivat pelänneet vaarin noiden pelottavain kulmakarvainsa alta sokeudestaan huolimatta jollakin salaperäisellä tavalla näkevän heidän pienimmätkin liikkeensä.
Vihdoin kun vaari taas alkoi puhella Marille, nousi talon pojista vanhempi ja kiersi laiskasti kävellen tallin taakse. Häntä seurasivat hetken kuluttua toinen poika ja renki ja lopulta hävisivät tytötkin portaalta.
Vaari oli vaiennut ja Mari seurasi taas pääskysten kujeita. Kun hetkisen kuluttua lahden takaa tulvahti kuuluville laulun renkutusta ja sekavaa hoilotusta, havahtui vaari ja nosti päätään.
— Missähän ne meidän nuoret mahtanevat olla? Näkyykö niitä täällä ulkosalla? — kysyi hän Marilta.
— Äsken ne istuivat tuolla portaalla, mutta nyt … mihin lienevät menneet.
Vaari nosti kulmansa ylös, niin että hänen elottomat, sokeat silmänsä tulivat näkyviin ja sanoi melkein hätäisesti:
— Käyhän tuvassa katsomassa.
Mari kävi juosten tuvassa ja ilmotti, ettei siellä ole nuoria. Silloin nousi vaari seisomaan, haparoi kepin oikeaan käteensä ja ojentaen vasemman kätensä Marille sanoi hän:
— Käyhän edellä, mennään rantaan.
Mari astui kiiruusti rantapellon piennarta alas ja kepillään autellen seurasi vaari perässä.
— Ovatko siinä molemmat veneet paikoillaan? — kysyi vaari, kun he olivat rantaan päässeet.
— Ei, kirkkovenettä siinä ei ole, — selitti Mari.
— Oih … ne ovat sen ottaneet ja menneet! — sanoi vaari raskaasti voihkaisten. — Kuulehan, lapsi, näetkö sinä siellä järvellä soutajia?
Mari varjosti kädellä silmiään ja sanoi:
— En… On, kas tuolta saaren takaa tulevat juuri näkyviin. Ovat kiertäneet sieltä kautta ja soutavat toiselle rannalle.
— Voi niitä onnettomia! — puhkesi vaari ja hänen kasvonsa alkoivat värähdellä.
Mari katsoi häntä kummeksien, siirtyi sitten lähemmäs ja tarttui hänen käteensä.
— Lähdetään, vaari, kotiin, — sanoi hän surumielin ja alkoi vetää häntä polulle päin.
— Niin, lähdetään, lapsi kulta, ja sitten … taluta ukko ruokakellon tykö. Meidän pitää soittaa … tulipalon vaaraa soittaa. Ja tulipalohan se onkin … synnin palo nuorten sydämissä.
Vapisevalla äänellä puhellen seurasi vaari pitkin ja horjahtelevin askelin Maria, joka puolijuoksua riensi hänen edellään.
Tallin päädyssä oli kahden patsaan välissä, pienen katoksen alla malminen ruokakello, jonka siima riippui pitkin päätyseinää alas. Mari johdatti vaarin kellon alle ja ojensi hänelle siiman pään.
— Mene nyt ja katso järvelle, — sanoi vaari Marille ja alkoi tempoa kelloa hätäisesti ja säännöttömästi.
— Nyt ne käänsivät takaisin! — tuli Mari hetkisen kuluttua ilmottamaan.
Käytyään uudestaan nurkan takana kurkistamassa järvelle päin, lisäsi hän:
— … Ja soutavat niin että vesi keulassa vaahtoaa.
Mutta vaari tempoi yhä siimasta, niin että patsaat liitoksissaan natisivat ja kello heilui ja mylvähteli kuin apua huutaen. Hanurin soitto ja laulun loilotus lakkasi heti hätäkellon äänen kajahtaessa ja koko seutu tuntui kuin säikähtyneenä herkistyvän kuuntelemaan. Ja säikähtyneeltä näytti vaari itsekin siinä kellonsiimaa tempoessaan, sillä hänen siipimäiset kulmakarvansa olivat kohonneet ylös ja elottomat silmänsä tuijottivat rävähtämättä ylös kelloa kohti.