OIKEA SYYLLINEN.
Legenda kotiseudulta.
Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisen kihlakunnan pääpitäjässä oli telotuspaikka mestauslavoineen, teilirattaineen ja kaameine kummitusjuttuineen.
* * * * *
Anna oli talontytär, mutta Kerttu palkkapiika. He makasivat samassa luhdissa, mutta eivät siitä huolimatta sopineet ollenkaan yhteen. Sillä Kerttu oli paljon kauniimpi ja kun hänellä sen vuoksi oli poikien kesken paljon suurempi menestys, vihasi Anna häntä. Katkeruudessaan antausi hän halvimmille miesten joukossa ja sitten tapahtui, että hän joutui siunattuun tilaan. Mutta hän salasi tilansa eikä kukaan osannut epäillä hänessä tulevata äitiä.
Kun aika läheni, oli hän karjan kanssa metsässä. Siellä hän kenenkään tietämättä synnytti ja surmasi kohta sikiönsä. Hän aikoi haudata sen suohon, mutta silloin välähti hänen mieleensä tuuma, jolla hän saattoi kostaa kilpailijattarelleen.
Illalla varasti hän kilpailijattarensa vaatevarastosta esiliinan, kääri kuolleen pienokaisen siihen ja kätki sen sitten Kerttu-piian sängynolkiin. Sen jälkeen alkoi hän salakähmäisesti kuiskutella talonväen kesken, että hän pelkää Kertun olleen salaa raskaana ja surmanneen sikiönsä. Hän vahvisti luulotteluaan kaikenlaisilla uskottavilla piirteillä, joita hänen kekseliäs ja kostonhimoinen naissydämensä suinkin saattoi keksiä. Ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että jokaisen silmät epäluuloisina seurasivat kaikkia Kertun askelia, yllätti hän tämän kerran ruokapöydässä kysymällä yhtäkkiä, mihin Kerttu oli pannut sen punaraitaisen esiliinansa.
Kerttu lehahti tulipunaiseksi, sillä esiliinan oli hän saanut lahjaksi rakastetultaan. Mutta kaikki katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja kun Kerttu oli poistunut askareilleen, kuiskasi Anna, että siihen se on sen ihan varmasti käärinyt.
Riennettiin miehissä luhtiin ja pengottiin kaikki ylösalaisin. Ja Kertun vuodeoljista löytyi punaraitaiseen esiliinaan kääritty, vastasyntyneen lapsen ruumis!
Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, kuljettivat nimismies ja rättäri kirkkorahvaan keskitse Kerttua, joka palttinankalpeana, itkeneenä ja pörröisin hiuksin kulki heidän keskellään, peittäen vuoroin käsillä silmänsä, vuoroin taas raivon vallassa katsoen töllistäviä kyläläisiä uhmaavasti silmiin ja rajuilla huudoilla vakuuttaen syyttömyyttään. Mutta todistukset olivat päivääkin selvemmät ja vakuutteluistaan huolimatta sai hän istua kytkettynä vanginkuljettajan luona ja odottaa tuomiotaan.
Kerttu parkaa! sillä mestattavaksi hänet nyt tuomitaan, surkeilivat ihmiset.
Ja Kerttu tuomittiinkin sikiönsä surmaamisesta mestattavaksi, vaikka hän loppuun saakka vakuutti syyttömyyttään, vedoten vuoroin Jumalaan, vuoroin tuomareihin ja kuulijoihin.
* * * * *
Tuli sitten se kaamea päivä, jolloin tuomio oli pantava täytäntöön. Jokainen joka kynnelle kykeni, saapui sinä päivänä kihlakunnan telotuspaikalle, joka oli kummulla maantien varressa, kellastuneen koivikon keskessä ja loitolla kylästä. Kammoten katselivat kyläläiset pyöveliä, joka leveine kirveineen odotti mestauslavan juurella.
Kuului virren veisuu ja kylästä läheni juhlallinen kulkue, jonka etupäässä astui virkapukuinen nimismies, olallaan paljas miekka. Jälessä seurasivat veisaten pappi ja lukkari ja heidän keskellään astui Kerttu, jonka tuuhea tukka oli leikattu tasaiseksi, niin että valkoinen kaula loisti paljaana joka puolelta. Ja tuota kaulaa kohti kääntyivät kaikkien katseet, ja Anna, joka hänkin oli katsojain joukossa, tunsi ruumiinsa läpi käyvän väristyksen, sillä hän luuli tuon kaulan ympärillä nähneensä veripunaisen viirun.
Kerttu ei nyt riehunut, kuten vankilaan vietäessä, vaan astui tyynenä ja kohtaloonsa alistuneena ja ainoastaan hänen huulensa liikkuivat, kun hän hiljaa rukoili.
Kun kaikki oli valmiina, nousi Kerttu lavalle ja katsoi kuin etsien ympärilleen väkijoukkoon. Vihdoin pysähtyi hänen harhaileva katseensa Annaan, joka kauhistuen loi silmänsä alas ja tuijotti jalkoihinsa.
— Minä kuolen viatonna, mutta kohta saatte nähdä, kuka on oikea syyllinen! — huudahti Kerttu ja laskeutui heti sen jälkeen kiiruusti polvilleen ja sovitti valkoisen kaulansa pölkylle.
Vihdoinkin, ijankaikkisuudelta tuntuvan äänettömyyden jälkeen, kumahti pyövelin kirves ja tahtomattaan kohotti Anna silloin katseensa. Mutta häneltä ja koko väkijoukolta pääsi kauhistuksen huuto, sillä alas pudottuaan lähti pää kierimään ympäri lavaa, muodostaen omistajansa ruumiin ympärille veriviiruisen ympyrän.
Kun se oli palannut lähtökohtaansa, vierähti se maahan ja alkoi kiertää lavaa, jonka juurelta ihmiset kauhistuen loittonivat. Hiekalle jälkeensä se jätti verisen viirun ja kun se saapui sille kohtaa, missä Anna oli seisonut, poikkesi se yhtäkkiä suunnastaan ja alkoi lähetä häntä. Kauhusta kirkuen peräytyi Anna takaperin, mutta pää kieri yhä lähemmäs, kunnes se ehti hänen jalkoihinsa ja tarttui yhtäkkiä hampain hänen hameensa helmustaan.
Vihlovasti kirkuen pudisti Anna hamettaan, mutta pää oli pureutunut siihen lähtemättömästi kiinni. Ja yhtäkkiä huomasi Anna ympärilleen syntyneen tyhjän piirin, jonka laidasta häneen tuijotti kauhistuneita ja tuomitsevia silmiä. Epätoivossaan riuhtasi hän hameestaan laajan kaistaleen ja siukosi pään kauas luotaan.
Mutta kun hän lähti pois, aukeni hänelle väkijoukon halki laaja tie ja hän tunsi itsessään, kuinka nuo äänettömät kyläläiset näkevät hänessä oikean syyllisen.
Siitä päivin oli hän mielipuoli. Joka päivä alkoi hän määrätyllä hetkellä vihlovasti kirkua ja pudistella hameensa helmaa, mutta muun osan päivää pesi hän käsistään muille näkymätöntä verta. Ja kun kuolema vihdoin vuosikymmenten takaa saapui häntä vapauttamaan, olivat hänen kätensä alituisesta pesennästä kuluneet niin pieniksi ja verettömiksi, että ne olivat kuin vesilinnun räpylät.