RIKOTTU KONTRAHTI.
Legenda kotiseudulta.
Mitä kaikkea kurjuutta ja nöyryytyksiä köyhä ja turvaton leskivaimo saa kokea, sen tuli Eveliina Matintytär pohjia myöten tuntemaan. Kymmenvuotiaan poikansa kanssa asui hän kylän laidassa pienessä ja hatarassa töllissä, eivätkä ihmiset paremmin kuin hän itsekään osanneet sanoa, millä hän poikineen oikeastaan eli. Hän oli melkein kaiken ikäänsä ollut kivuloinen eikä sen vuoksi kyennyt juuri mihinkään työhön ja naapurit eivät joko tahtoneet tai eivät voineet auttaa, sillä maassa oli kova aika.
Eräänä kolkkona syys-iltana istui hän töllissään ja mietti murheellisena, mistä hän huomenna saisi syötävätä itselleen ja pojalleen. Aikansa nälkää valiteltuaan oli poika asettunut levolle ja nukkui nyt valjuna ja tuskin kuuluvasti hengittäen. Itse ei äiti nälkänsä ja huoltensa vuoksi voinut ajatellakaan levolle asettumista.
Kuin kiusalla kangastuivat hänen mieleensä tällä hetkellä kaikki ne makupalat, mitä hän suinkin elämänsä varrella oli saanut nauttia. Hän nautti ne nyt toistamiseen, ahmasi kaikki samalla kertaa, mutta hänen nälkänsä vain kiihtyi kiihtymistään. Siitä huolimatta söi hän syömistään, kunnes hänen silmänsä sattuivat valjuna lepäävään poikaan. Silloin tunsi hän kipeän piston sydämessään ja voihkasi ääneensä.
Mitä kaikkea hän uhraisikaan, kun saisi huomenna pojalleen leipää!
Vaikka sielunsa myisi hän nyt leivästä!
Kohta kun hän oli tämän ajatellut, ilmestyi tupaan paholainen. Se sijottui mukavasti uunin lähelle istumaan, veti taskustaan lihavan voileivän ja alkoi rauhallisesti syödä. Tahtomattaan pyysi Eveliina siitä osaa.
— Jos kolmen vuoden kuluttua tästä hetkestä lukien annat poikasi minulle, saat tämän kokonaan ja paljon muuta hyvää, niin että sinulta ei pidä koskaan leivän eikä särpimen puuttuman, — vastasi paholainen.
— Ei, ei, Jumalan tähden, poikaani minä en myö! — vastasi Eveliina ja jatkoi, kun näki paholaisen vetävän taskustaan uuden voileivän:
— Mutta itseni minä kyllä raskin antaa, kun saan vain pojalle leipää.
— Hm, mitäpä minä nyt juuri sinulla tekisin, — sanoi paholainen huolettomasti ja veti taskustaan lämpimän rasvamakkaran.
Siitä levisi huoneeseen niin houkutteleva tuoksu, että Eveliina tunsi päätänsä huimaavan ja poika alkoi unissaan hymyillä.
— Nälkäänhän se tuo poika kuitenkin kuolee, — arveli paholainen ja haukkasi suun täydeltä makkaraa.
Eveliina ei vastannut mitään, vaan huojutteli hiljaa ruumistaan ja koetti olla näkemättä makkaraa.
— Kylmä täällä on! — murahti paholainen makkaran syötyään.
— Kun ei ole millä lämmittää, — huokasi Eveliina.
— Niinhän se on köyhän, — sanoi paholainen ja pisti jälleen kätensä taskuun, josta hän tällä kertaa veti esiin kuivan ja tuohisen koivuhalon.
Hän veteli niitä taskustaan siksi kunnes pesä täyttyi, minkä jälkeen hän iski tulta ja sytytti ne palamaan. Sitten riisui hän takkinsa naulaan ja asettui tulen ääreen selin Eveliinaan ja alkoi perusteellisesti lämmitellä. Mutta kun puut olivat palaneet hiilokselle, ryhtyi hän uudelleen syömään. Kumartuen takkinsa puoleen kiskoi hän sen taskusta paksun nosteleivän, sianliikkiön ja mehevän leipäjuuston, jota hän alkoi hiiloksella käristää. Se muuttui kullanruskeaksi, sen pinnalle kihoili rasvaa ja huoneeseen levisi vieläkin houkuttelevampi tuoksu kuin äsken makkarasta.
— Kun olisi ihmisellä tuollainen takki! — huokasi Eveliina nurkassaan.
— Kun annat poikasi minulle kolmen vuoden päästä, saa se jäädä tuohon naulaan ja sen taskusta löydät yöllä ja päivällä, mitä ikinä haluat, — sanoi paholainen ja asetti leivänpalalle suuren kimpaleen käristettyä juustoa, vuolasi liikkiöstä palasen ja alkoi syödä.
Eveliinan päätä pyörrytti ja melkein itse tietämättään virkkoi hän:
— Kun ei tuon kovin pahoin kävisi…
— Mitä pahoin sen kävisi! — murahti paholainen. — Näytänkö minä köyhältä? Mutta jos haluat antaa sen nälkään kuolla, niin yhden tekevä minulle! — ja paholainen teki liikkeen ikäänkuin aikeissa ottaa takin jälleen päällensä.
— Ei, ei, ei se saa kuolla nälkään! — hätääntyi Eveliina.
— Tehdään sitten kaupat, — sanoi paholainen ja veti liivintaskustaan nahkalevyn, jolle hän nopeasti kirjotti kontrahdin.
— Ja nyt puumerkkisi tähän alle! — ja samassa raapasi paholainen pienen haavan Eveliinan vasempaan ranteeseen, kastoi kynän vereen ja ojensi sen Eveliinalle.
Vapisevin käsin ja kokonaan sekaannuksissaan töhersi Eveliina nahkapalalle miesvainajansa puumerkin.
— Keskiyön hetkenä tasan kolmen vuoden päästä tulen minä perimään poikaa, — virkkoi paholainen tyytyväisenä, työnsi välikirjan taskuunsa ja lähti matkoihinsa.
Kohta kun hän oli sulkenut oven jälkeensä, ehätti Eveliina takin kimppuun ja veteli sen taskusta kaikkia niitä makupaloja, joita hän äsken yksinään istuessaan oli mielikuvituksessaan ahminut. Sitten laati hän pesään uuden pystyvalkean ja herätti poikansa, jonka eteen hän latoi kaikkia ajateltavissaan olevia herkkupaloja.
Mutta kun hän syrjästä äänetönnä katsoi, kuinka hänen poikansa hehkuvin silmin kävi ruokiin käsiksi, alkoi hän ääneensä itkeä. Silloin keskeytti poika syöntinsä ja kysyi surkumielin syytä äidin itkuun. Mutta äiti ei antanut hänelle mitään vastausta.
Niin elivät he päivästä toiseen eikä heiltä puuttunut mitään. Poika kasvoi ja vahvistui nopeasti, mutta äiti kuihtui kuihtumistaan ja itki aina salaa poikansa syödessä.
Kun määräaika alkoi kulua lopulleen, kasvoi äidin tuska äärimmilleen. Hänen oli mahdoton enää salata kyyneliään pojalta, mutta turhaan sai tämä kuitenkin udella syytä äidin loputtomaan suruun. Silloin päätti hän väkisin ottaa siitä selon, voidakseen sitten jollakin tavoin sitä lieventää.
Eräänä päivänä asettui hän kaivon aukkoon käsistään riippumaan ja huusi äidille:
— Jollette nyt sano, mitä te lakkaamatta itkette, niin minä pudotan itseni alas!
Äiti hätääntyi ja rukoili häntä tulemaan pois. Silloin hellitti poika toisen kätensä ja riippuen ainoastaan yhden varassa uhkasi pudottautua heti, kun oli ehtinyt viiteen laskea.
Silloin hätääntyi äiti vielä enemmän ja lupasi heti ilmaista surunsa syyn, kun poika vain tulisi pois vaarallisesta paikasta.
Kun poika oli noussut kaivonaukosta ja seisoi pihalla hänen edessään, kumartui äiti suulleen ja tunnusti, kuinka hän kolme vuotta sitten suuren hädän vallassa oli myönyt hänet paholaiselle ja kuinka määräajasta oli enää ainoastaan vajaa viikko jälellä.
Kuultuaan äitinsä kertomuksen meni poika sisälle ja ensi töikseen repi siekaleiksi ja poltti paholaisen jättämän takin. Sitten lähti hän oikopäätä kirkonkylälle, meni vanhan kirkkoherran luo ja kertoi hänelle kaikki.
— Kauppa on siis tehty äitisi kanssa sinun siitä mitään tietämättä? — sanoi vanha pappi kauan mietittyään.
— Niin on, — myönsi poika.
— Silloin se ei ole ehdottomasti pitävä, — lausui pappi ja kehotti sitten poikaa määräpäivän iltana hyvissä ajoin saapumaan hänen luokseen.
— Äiti, olkaa rauhassa, ei minua paholainen saa, minä menen yöksi kirkkoherran luo! — sanoi poika määräpäivänä äidilleen ja lähti pappilaan.
Illan pimetessä vei kirkkoherra hänet kirkkoon, jossa he yhdessä astuivat alttarin eteen ja polvistuivat. Vanhus piti palavan rukouksen pojan puolesta ja lopetettuaan lausui:
— Minä jätän sinut nyt yksinäsi kirkkoon yöksi. Mutta sinä et saa liikahtaa alttarin juurelta etkä lähestyä käden ulottuville alttarin aitausta, et vaikka kuka tulisi sinua houkuttelemaan! Vaikka näkisit minun tai äitisi tai kenen hyvänsä tulevan alttariaidan taa ja houkuttelevan sinua luokseen, niin elä liikahda paikaltasi. Vasta kun kuulet kukon laulun ja minä tulen alttariaidan sisälle sekä otan sinua kädestä kiinni, olet sinä varmasti pelastunut.
Tämän jälkeen siunasi pappi poikaa, sulki alttariaidan portin jälkeensä, teki sen päälle ristinmerkin ja lähti kirkosta.
Poika seisoi värähtämättä alttarin juurella ja tunsi olonsa kaameaksi. Kuu loi lattialle himmeitä kuvioita, vanhat pyhimysten kuvat näyttivät rupeavan elämään ja pimeissä kattoholveissa paukkui ja risahteli. Mutta kun puoliyön hetki saapui, alkoivat tapulissa papinkellot soida ja kohta sen jälkeen aukeni naristen vastapäätä alttaria oleva kirkonovi. Sieltä astui sisään itse vanha kirkkoherra ja pää rukoukseen kumartuneena läheni kuoria. Alttariaidan eteen tultuaan kohotti hän päänsä ja lausui lempeästi:
— Astu ulos poikani, sillä kaikki on nyt ohitse ja sinä olet pelastettu.
Poika liikahti hiukan kuin aikeissa lähestyä, mutta samalla muisti hän kirkkoherran illallisen varotuksen ja jäi paikalleen.
— Tuolla ulkona odottavat äitisi ja paljon muita ihmisiä iloitakseen sinun pelastumisestasi. Ettet enää epäilisi, niin minä kutsun heidät tänne, rukoillaksemme ja veisataksemme yhdessä.
Sakariston ovelle ilmestyi samassa seurakunnan kanttori, joka kirkkoherran viittauksesta meni ulko-ovelle ja kutsui kansaa sisään. Ja ovesta alkoi tulvia tuttuja ihmisiä, joiden joukossa poika näki äitinsä itkettyneine kasvoineen. Ne nyökyttelivät hänelle rohkaisevasti ja asettuivat penkkeihinsä. Kanttori kiipesi omaan tuoliinsa, asetti numerot taululle ja avasi suuren virsikirjan. Nipp! napp! äänsivät kirjanhakaset auetessaan ja kanttori alkoi veisata virttä: "Jeesuksen nimeen nyt alotan."
Mutta äärimmilleen herkistyneellä kuulollaan erotti poika, että kanttori ei lausunutkaan kokonaisena Jeesuksen nimeä, vaan hymisi ensinnä jotakin epämääräistä, joten virren alku oikeastaan kuului: y-y-y-suksen nimeen… Silloin alkoi hän kansan joukossa tarkastella tuttujaan ja huomasi heissä kaikissa jonkun pienen virheen. Kenellä oli otsassa suuri syylä, jota siinä ei ollut ennen näkynyt, kenellä oli taas korvat homeessa tai toinen silmä kierossa ja äidiltään huomasi hän puuttuvan kolme hammasta, jotka hänen illalla lähtiessään olivat vielä paikoillaan. Ja kun kirkkoherra nousi saarnastuoliin ja alkoi rukoilla, lausui hän aina Jumalan ja Jeesuksen nimet vaillinaisesti tai vääntäen.
Saarnastuolista laskeuduttuaan viittasi kirkkoherra pojan äidille ja yhdessä lähenivät he alttarikehää. Äiti avasi sylinsä ja kirkkoherra lausui lempeimmällä äänellään:
— Hellän äitisi syli odottaa sinua tässä. Astu siis rohkeasti ulos, poikani!
Mutta poika ei liikahtanut paikaltaan.
Silloin mörähti kirkkoherra hirveällä äänellä ja muuttui samassa paholaiseksi, jolla oli väärä nenä, vuohenkaviot, käyrät kynnet sormissa ja päässä sarventyngät. Äiti muuttui homenaamaiseksi peikottareksi ja samoin koko kirkkorahvas. Ja nyt alkoivat he kiljuen hyppiä alttarikehän ympärillä. Väliin he peräytyivät ja hyökkäsivät sitten rajusti eteenpäin, niin että kauhistunut poika luuli siinä tuokiossa joutuvansa heidän kynsiinsä. Mutta alttariaidan yli he eivät päässeet. Ainoastaan kerran hän liikahti paikaltaan, kun pääpaholainen hänen huomaamattaan hirveällä rymyllä sivulta päin hyökkäsi häntä kohti ja ojensi teräväkyntistä kättään, joka näytti ulottuvan vaikka maailman ääriin. Alttarikehälle asti ei hän kuitenkaan sijaltaan siirtynyt, sillä sieltä kurottui jo häntä kohti joukko ahnaita käsiä.
Kesken tätä helvetillistä meteliä kuului yhtäkkiä kirkas kukonlaulu. Silloin pakeni paholaisten joukko suurella pauhinalla ja kirkossa oli jälleen hiljaista ja autiota. Hetki sen jälkeen aukeni taas kirkonovi ja vanha pappi astui sisään. Tällä kertaa se oli oikea kirkkoherra, sillä hän avasi alttariaidan portin, astui sisään ja otti kädestä poikaa, joka värisi kiireestä kantapäähän.
— Nyt on kaikki ohi ja sinä olet pelastettu, — lausui hän. —
Paholaisella ei ole enää valtaa sinun ylitsesi.
Hän saattoi pojan ulos ja käski hänen kiiruhtaa äitinsä luo.
Aurinko kohosi juuri itäiselle taivaanrannalle, kun poika saapui kotiinsa. Punertava aamuvalo täytti koko ahtaan tuvan, sillä katto oli temmaistu pois sijaltaan. Äiti oli nurkassa liikkumatonna polvillaan. Koko yön oli hän rukoillut poikansa puolesta ja kun paholainen viimeisenä yön hetkenä oli hirveän vihan vallassa ilmestynyt tupaan, parjannut häntä sopimuksen rikkomisesta ja poistunut katon kautta, oli äiti kuollut sydämen pakahtumiseen. Mutta hänen kasvoillaan oli onnellinen hymy, josta poika näki hänen kuolleen tietoisena siitä, että hänen ainokaisensa on pelastunut.