PUOLUE-ELÄMÄÄ.
Samoinkuin Gottfried Kellerin Seldvylan Sveitsissä, voi Laitilan kaupungin Suomessa sanoa olevan kaikkialla eikä missään.
Vietettyään vuosisatoja uneliasta pikkukaupungin elämää, ovat viime vuosikymmenen valtiolliset tapaukset havahuttaneet Laitilan asukkaat kokonaan uuteen elämään. Kuinka huimassa liikkeessä henkisen kehityksen pyörä todellakin on ollut, siitä tässä pari pientä, Laitilan julkisesta elämästä otettua pikakuvaa. Eräänä päivänä kiihkeiden valtuusmiesvaalien jälkeen istui "Valonahjon" toimittaja, entinen ylioppilas, toimistossa ja silmäili juuri saapunutta "Riennon" numeroa.
— Mitäs nyt kiisket tietävät? — kysyi halveksivasti aputoimittaja, joka istui tupakoiden pöydän takana.
Laitilaiset olivat ajan oloon kyllästyneet entisiin puoluenimityksiinsä: suimittarelaiset, matelijat, selkärangattomat, puristus-, päristys- ja kiristyslailliset, ja käytäntöön olivat vakiintuneet paikallisten puoluejohtajain ominaisuuksista muodostetut nimitykset: kiisket ja liuhuparrat. Kumpikin puolue käytti tietysti vain toisestaan näitä nimityksiä ja jos joskus sovinnon puuskassa käytettiinkin kummankin itseottamia nimiä, niin varustettiin ne välttämättä lainausmerkeillä.
"Riento" oli kiiskien ja "Valonahjo" liuhupartain äänenkannattaja. Viime aikoina oli sitäpaitsi kaupungin työväestö järjestynyt kolmanneksi puolueeksi, jolla oli äänenkannattajanaan "Orjan Nyrkki".
— Ähää, senkös nyt saitte hampaisiinne! — huudahti päätoimittaja vastaukseksi aputoimittajan kysymykseen, ja alkoi kiihtyneenä lukea "Riennosta" seuraavaa petiti-kirjotusta:
"Valonahjon toimittajat näyttelevät latinankielentaitoaan, mutta kovin huonolla menestyksellä. Kun meillä viime numerossamme siinä kirjotuksessa, jossa puhuimme liuhupartain saamasta voitosta valtuusmiesvaaleissa, tuli epähuomiossa käytetyksi lausetta: 'vae victis!' merkityksessä 'voi voittajia!' on Valonahjo ryhtynyt tuolla itsessään pikku asialla mahtailemaan, ilmottaen että 'voi voittajia!' on latinaksi 'vae victores!' Asia, hyvät Valonahjon 'maisterit', sattuu nyt kuitenkin olemaan niin hullusti, että interjektsioni 'vae' vaatii datiivia, joten pitää olla, 'vae victoribus!' aivan samoinkuin 'vae victis!' Sopisi Valonahjon oppineiden toimittajain vasta välttää asioita, joissa tietävät kirveensä kiveen iskevän. Tämän neuvon antaa kaikessa ystävyydessä Äimä." Kun päätoimittaja oli lukenut kirjotuksen loppuun, syntyi toimistossa harmistunut äänettömyys.
— Pitää vastata! — sanoi vihdoin aputoimittaja, jonka puolueintohimot "Riennon" kirjotus oli saanut liikkeelle varsinkin sentakia, että maisteri-sana "Riennon" kirjotuksessa oli varustettu lainausmerkeillä osotukseksi, etteivät "Valonahjon" toimittajat olleet mitään maistereita, vaikka heitä toisinaan sillä nimellä kunnioitettiinkin.
— Mitenkähän tuon asian laita oikeastaan lienee, — virkkoi päätoimittaja, — pitääköhän siinä välttämättä olla datiivi?
— Soitetaan lehtori Pönkäselle ja kysytään. Sehän on meikäläisiä. —
— Katsotaanhan ensin leksikosta, — ja päätoimittaja haki hyllyltä vanhan, siannahkakantisen Saleniuksen latinalais-ruotsalaisen sanakirjan. Hetkisen sitä kiihkeästi selailtuaan luki hän ääneensä: "Vae, interjection, ve! ack! utryck för smärta: vae tibi! vae te!"
— Ahaa! — huudahti hän innostuneena ikäänkuin koko puolue olisi tullut vararikosta pelastetuksi, — siinä se nyt on: vae te! Siis myöskin akkusatiivin kanssa! Tästähän me saammekin kiiskinpojille oikein hyvän sapiskan.
— Mutta mitähän tuo sulkujen sisällä oleva PL merkitsee, joka on tuon viimeisen muodon jälessä? — kysyi hän löytöönsä yhä tuijottaen.
— Eikö siellä alussa ole lyhennysselitykset? — neuvoi aputoimittaja.
Päätoimittaja selasi uudelleen leksikoa ja päästi uuden innostuksen huudon. Lyhennysselitysten joukossa oli: "PL = T. Maccius Plautus, komediförtattare i andra århundradet före Christus."
— Siis Plautus on käyttänyt vae-sanaa akkusatiivin kanssa!
Kumpikin hengähti keventyneesti ja sytytti paperossin. Sen jälkeen tarttui päätoimittaja kynään ja alkoi mielihyvästä naureskellen kirjottaa.
Ja seuraavasta "Valonahjon" numerosta saivat kaikki Laitilan liuhuparrat tyydytyksekseen lukea: "Turhaa vatkutusta on Riennon muka suurellakin asiantuntemuksella tekemä oikaisu, että 'voi voittajia!' olisi latinaksi 'vae victoribus!' eikä yhtähyvin 'vae victores!' kuten me olimme sanoneet oikaistessamme heidän tekemänsä virheen. Kun Äimä, joka arvatenkin on oikein gradueerattu maisteri kuten Riennon päätoimittajakin, vasta lähtee muille latinaa opettamaan, niin pitäisi hänen ensin ottaa selville siinä toimessa tarvittavat niksit. Niinpä ei olisi tässäkään asiassa ollut haitaksi tietää, että vae-interjektsionin yhteydessä käytetään latinankielessä myöskin akkusatiivia. Siten käytti yleensä vae-sanaa m.m. tuo tunnettu huvinäytelmäin kirjottaja Plautus, joka, kuten tiedetään, eli toisella vuosisadalla ennen Kristusta. Mutta ehkä Plautuksen latina onkin hebreaa gradueeratulle Äimälle? Sat sapienti! Naskali."
"Orjan nyrkki" asettui aina porvarislehtien välisten kiistojen yläpuolelle ja tästäkin jutusta se kirjotti ivallisen uutisen: "Porvarit opettavat toisilleen latinaa", lopettaen sen huomautuksella: "Kaikella sitä riistäjäpuolueiden äänitorvet koettavatkin joutilasten lukijainsa skandaalihalua tyydyttää!"
Paljon monimutkaisempi ja kaikkien puolueiden veriä kiihottava jupakka syntyi seuraavasta.
* * * * *
Eräänä päivänä soitettiin "Valonahjon" toimitukseen Suoviljelysyhdistyksen kansliasta ja tiedusteltiin, kuuluiko talokas Juntunen Simolasta "Valonahjon" tilaajiin. Hän oli nimittäin yhdistykseltä hakenut kolmensadan markan suonkuivausapurahaa, jonka takia oli tärkeätä saada selville hänen puoluekantansa, ennenkuin asia ratkaistaisiin. Suoviljelysyhdistys oli nimittäin kokonaan liuhupartain hallussa.
Kun Juntusta ei löytynyt "Valonahjon" tilaajain joukosta, soitti aputoimittaja Simolaan lehden asiamiehelle ja tiedusteli Juntusen puoluekantaa.
— Ei hän taida kuulua mihinkään puolueeseen, — ilmotettiin sieltä.
— Eikö mihinkään! No mitä lehteä hän sitten tilaa?
— Ei hänelle tule muuta kuin "Armonpisara".
Aputoimittaja ilmotti asian Suoviljelysyhdistyksen kansliaan.
— "Armonpisara"! — huudahti yhdistyksen sihteeri hämmästyneenä. — Se on siis vain lahkolainen.
— Mutta missäs kirjapainossa se "Armonpisara" painetaan? — kysyi hän hetkisen kuluttua.
— "Riennon" kirjapainossa.
— Ahaa, ne kallistuvat siis kiiskiläisyyteen.
Juntunen ei saanut apurahaa ja "Riento", joka oli asian perusteista saanut vihiä, kirjotti leimuavan artikkelin: "Suoviljelysyhdistyksen johtokunta taaskin harjottamassa katalaa puoluepeliään!"
Tietysti Valonahjo vastasi tähän viivyttelemättä, palauttaen lukijainsa mieliin kaikki ne "siivot vehkeilyt", joilla kiisket olivat koettaneet haltuunsa anastaa Suoviljelysyhdistystä ja muuttaa sitä puoluetemmellyksen kentäksi, ja kuinka he salakavalissa yrityksissään onnistumatta käyttivät nyt jokaista tilaisuutta parjatakseen tuolla heille niin tunnetulla silmittömällä raivolla yhdistyksen johtokuntaa j.n.e. Siten jatkui riita ja yhä korkeammalle leimusivat intohimot.
Mutta sillä aikaa kuin porvarislehdet täten kiistelivät, oli "Orjan Nyrkki" saanut selville, että tuo apurahaa hakenut Juntunen olikin sosialisti ja "Orjan Nyrkin" tilaaja. Simolassa oli nimittäin kaksi Juntusta ja "Valonahjon" asiamies oli tiedonannollaan tarkottanut väärää Juntusta.
Raivostuneena kirjotti "Orjan Nyrkki": "Viinaporvarien pirullisuus taas oikeassa karvassaan! Kuinka uskomattoman pitkälle riistäjäpuolueiden köyhälistön pyrkimyksiä kuristaa yrittävien toimenpiteiden julkeus voi jesuittamaisessa kataluudessaan mennä, siitä antaa taas tuoreen esimerkin se kohtalo, mikä Suoviljelysyhdistyksen apurahaa hakeneen toveri Juntusen osaksi on tullut." Ja sitten tehtiin kirjotuksessa selkoa Juntusen jutusta ja jatkettiin: "Nyt ovat porvarilehdet asioita sotkeakseen toisiaan syyttelevinään, vaikka jokaiselle on itsestään selvää, että anastajaherrat ovat yhteisessä koplassa ollen estäneet sosialistin tuota vaivaista apurahaa saamasta, joka sekin on tietysti työnnettävä jonkun pappispuoluelaisen ahnaaseen kitaan. Kyllä susi syitä saa kun mieli lampaanlihaa tekee, s.o. kyllä porvari konstit keksii, milloin leipäpala on köyhälistöläisen suusta temmattava." —
Näin taistellaan Laitilassa ja kaupungin entistä uneliaisuutta muistellessa täytyy sanoa, että todellakin ilahuttava edistys on tapahtunut. Tosin välistä ilmenee väsähtäneisyyttä ja taipumusta entiseen unisuuteen, mutta siitä, kiitos uuden kansanvaltaisuuden aikakauden, eduskuntavaalit tempaavat aina Laitilan asukkaat uudestaan virkeään yhteiskuntaelämään. Silloin, vaalitaistelun kuumimmillaan käydessä, innostuvat porvarilehdet ottamaan esille vanhat jo ruostuneet aseensa, entiset käytännöstä jääneet haukkumanimet. Mutta mikään niistä ei vedä sentään vertoja puolueorkesterin isonrummun lyöjälle, jota virkaa "Orjan Nyrkki" uskollisesti hoitaa. Siellä ollaan loppumattoman kekseliäitä nimittelyihinkin nähden. Jos esim. porvarinimitys osottaa kulumisen merkkejä, terästetään sitä lisäämällä siihen tarpeen mukaan r:iä ja muita äänteitä, niin että se kaikkein kuumimmillaan saattaa kuulua: phörrrväri!
(1909.)