TULEVAISUUDEN MIES.
Herra Valonheimo oli aamulla saapunut Pietariin. Oltuaan koko päivän liikkeellä asioitaan järjestelemässä oli hän juuri syönyt vahvan illallisen omassa huoneessaan ja varustausi käymään levolle.
Makuulla hiukan luettuaan siirsi hän kirjan syrjään ja antoi unta odotellessaan mielikuvituksen vapaasti liikkua.
Hän oli tyytyväinen itseensä ja oli aina sitä ollut, sillä hän oli osannut elämänsä järjestää ja viittoa oikean suunnan tulevaisuudelleen. Heti ensimäisenä ylioppilasvuotenaan oli hän osottautunut mieheksi, johon kiinnitettiin paljon toiveita. Ja niistä ajoista oli hän lakkaamatta ja varmasti kohonnut. Hänen karrieeristaan saattoi sanoa, että se oli ollut loistava.
Hän oli heti opintokautensa alussa älynnyt, mitä miehen tulevaisuudelle merkitsevät sellaiset seikat kuin kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaatteet. Ja hän oli vannoutunut niiden kannattajaksi eikä ollut laskuissaan erehtynyt. Hän oli ollut oikean ihanneylioppilaan perikuva: oli ottanut innolla osaa kaikkiin yrityksiin, mitä noiden hyvien asiain alalla ja nimessä suinkin liikkeelle pantiin. Hän oli esiintynyt puhujana kaikenkarvaisissa kokouksissa, hautajais- ja juhlatilaisuuksissa, johtanut lähetystöjä kansallisten merkkimiesten syntymäpäivä-onnitteluille, ollut milloin minkin yhdistyksen seppelettä kulettaen mukana samojen merkkimiesten hautasaatoissa, kuulunut jäsenenä, puheenjohtajana, sihteerinä tai tilintarkastajana lukemattomiin seuroihin ja komiteoihin. Yleensä ollut aina esillä ja äänessä. Siksi hänet jo varhain huomattiin ja hänestä sanottiin, että hän on kyky ja että hänellä on tulevaisuutta. Ja suurena nimenmuuttopäivänä hän sitten oli ottanut tuon komealta kajahtavan ja tosi kansallisen nimen Valonheimo. Joka kylvää, se saa myös niittää. Loistavat tutkinnot suoritettuaan oli hänellä nyt kolmekymmentä täytettyään senaatissa vakinainen virka, josta herui palkkaa kahdeksan tuhatta — vaatimattomasti tosin hänen suuriin ansioihinsa ja pääkaupungin kalliisiin olosuhtesiin nähden. Mutta hän oli kiipeevä edelleen, sillä kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaate olivat ratsuja, jotka kantoivat. Hän oli vasta saanut stipendin venäjänkielen opiskelua varten keisarikunnassa, viisisataa markkaa kuukaudessa puolen vuoden aikana — vaatimattomasti tosin, mutta katsoen isänmaansa köyhyyteen ja tottuneena aatteiden puolesta työskentelemään saattoi hän tyytyä. Ja hän tyytyikin.
Nyt oli hän saapunut opintoretkelleen, joka oli avaava hänelle tien sinne, missä oli hänen unelmiensa päämaali — senaattorinsalkku.
Hän kohensi asentoaan pietarilaisen hotellin pehmeällä patjalla ja jatkoi haaveitaan.
Mutta mitä tuo oli? Keskelle huonetta ilmestyi kuin lattian alta kohonneena hyvin epäilyttävän näköinen mies, jossa kaikesta huolimatta oli sentään jotakin tutunomaista. Sillä oli iso kyömynenä, tukka ja parta takkuinen, pitkät ja hontelot sääret kantoivat laihaa ja kumartunutta yläruumista. Päällään hänellä oli harmaa ja likainen takki, jonka alta näkyi pitempi musta takki. Päässä hänellä oli vanhanaikainen, nukkavieru ja läntistynyt silinteri.
Mies laski selästään suuren ja näköjään raskaan säkin. Kourien vasemmalla kädellä partaansa lähestyi hän hoippuen sänkyä ja kysyi:
— Mitä Helsinkiin kuuluu?
Herra Valonheimo oli hämmästyksestä ja pelosta aivan mykistynyt. Mutta kun hän näki miehen kasvoilla leikkivän hyväntahtoisen, melkeinpä iloisen hymyn, asettui hänen pelkonsa hieman ja hän päätteli olevansa jonkun vaarattoman mielipuolen kanssa tekemisissä.
— Kuka te olette, joka tuolla tavoin tunkeutte ihmisten luo? — sai hän lopulta tiuskasseeksi.
— Kukako? Ettekö minua tunne? — kysyi vuorostaan vieras, joka lakkaamatta hykerteli pitkäsormisia käsiään, kouri partaansa ja teiskui honteloilla jaloillaan.
— Olenko minä velvollinen tuntemaan kaikki kulkurirentut! — ärjäsi herra Valonheimo.
— He, he, niinpä tosiaankin. Ja onhan siitä jo aikaa kun minä viimeksi
Helsingissä olin. Mutta kai te olette kuullut Sipistä puhuttavan?
— Sipistä? — ja herra Valonheimon mieleen välähti äkkiä, kenenkä muotokuvaa tuo kutsumaton vieras oli muistuttanut. — Sipi, niin todellakin. Mutta sehän oli mahdotonta!
— Kuinka te rohkenette olla noin julkea? Sipihän on maannut haudassa jo kolmattakymmentä vuotta!
Kuinka hän ei olisi sitä tiennyt, sillä hän oli kerran, kun osakunta kävi Sipin haudalla, pitänyt tilaisuudessa lennokkaan puheen, terottaen kuulijain mieliin, kuinka tuon itsensä uhraavan vainajan jalo elämäntyö oli esimerkiksi kelpaava jokaiselle köyhän isänmaan pojalle.
Mutta omituinen vieras alkoi nauraa niin että vedet tirsuivat silmistä. Ja kun hän vihdoin sai naurultaan tilaa, puhui hän vilkkaasti teiskuen ja viittoillen:
— Petkutusta, petkutusta kaikki tyyni! Kun minä tälle matkalle lähdettyäni sairastin vähän aikaa täällä Ohdan sairaalassa ja sieltä päästyäni lähdin kenellekään ilmottamatta sisä-Venäjälle, niin luulivat minun kuolleen ja kaivoivat Pargalan hautausmaasta jonkun tuntemattoman ruumiin, jonka minuna kuljettivat Helsingin hautausmaahan, heh, heh, hee! Eikö se tosiaankin ollut hauska kepponen? Minä olen saanut työskennellä rauhassa kaikkien kademielten hyökkäyksiltä, jopa saanut nähdä itseäni ja elämäntyötäni ylisteltävänkin. Ajatelkaa, minullekin pidetty ylistyspuheita, heh, heh! Niillä minä pääasiallisesti olenkin näinä viime vuosina elänyt, kun yhteenkään apurahan pyyntööni ei suostuttu.
Vieraan selitys tuntui herra Valonheimosta hyvinkin todennäköiseltä. Ja kun hän lisäksi otti huomioon miehen ulkomuodon, alkoi hän uskoa, että hänen edessään oli todellakin Sipi ilmielävänä. Mutta samalla vakaantui hänen mielessään totuus jota ei hän ennen ollut tullut ajatelleeksi, että nimittäin Sipin kaltaiset merkkimiehet tekivät isänmaalleen suurimman palveluksen vetäytymällä mahdollisimman nopeasti hautaan. Heillä kun eläissään ei ole mitään vaikutusvaltaa, jonka avulla nuoret kyvyt pääsisivät kohoamaan, oli heistä kuoltuaan kuitenkin se hyöty, että nuo samaiset kyvyt saattoivat heidän haudoillaan sekä heidän muistokseen vietetyissä juhlatilaisuuksissa tuoda puheissa ja esitelmissä kykynsä esille.
— Mutta sallitteko nyt minun vuorostani tiedustella, kuka te olette? — jatkoi Sipi kohteliaaseen tapaansa. — Huomasin vain matkustajaluettelosta täällä majailevan jonkun suomalaisen enkä malttanut olla poikkeamatta tervehtimään ja Helsingin kuulumisia kysäsemään.
Herra Valonheimon vastenmielisyys ei vähentynyt vierasta kohtaan, vaikka hän tulikin vakuutetuksi edessään olevan oikean Sipin. Mutta kun hän kerran oli pitänyt juhlapuheen Sipin haudalla, katsoi hän kohteliaisuuden vaatimukseksi esittää itsensä.
— Olen tohtori Valonheimo Helsingistä, — ja hetken mietittyään piti hän tarpeellisena lisätä, ettei Sipi kävisi kovin tungettelevaksi: — palvelen senaatissa kahdeksan tuhannen vuosipalkalla. Nykyään olen täällä kieliopinnoita varten, jota varten minulla on valtiolta kolmentuhannen stipendi.
— Kolmen tuhannen stipendi! — huudahti Sipi käsiään yhteen lyöden. —
Mitä kieliä te opiskelette, itämaisia vai suomalais-ugrilaisiako?
— Mitä? Venäjää tietysti! Sanoinhan että minulla on virka senaatissa.
Sipi tuijotti häntä suu auki, kävi sitten tavattoman iloiseksi ja kysyi:
— Mutta kuinka monasti teidän on pitänyt pyytää, ennenkuin saitte tuon apurahan?
Herra Valonheimo hymähti pilkallisesti.
— Tietysti minä sain heti! Jätin vain anomuksen ja kävin suullisesti asianomaisia puhuttelemassa.
Sipi kävi yhä iloisemmaksi.
— Onko siellä nykyään todellakin niin suuresti olot muuttuneet? Yksistään venäjänkielen opiskelua varten kolmetuhatta! Ja heti ensi pyynnöllä!
Hän kävellä hoippui edestakaisin, hykerteli käsiään ja istahti tuolille lähelle vuodetta.
— Mutta nythän on sitte aika minunkin uudelleen koettaa. Ettekö luulisi heidän myöntyvän, jos pyytäisin viittäsataa, saadakseni tilaisuuden järjestää tutkimusteni tulokset? Viisisataa — ja hän hykerteli mielihyvästä käsiään — mitä minä saisinkaan sillä aikaan!
Herra Valonheimoa suututti. Mahdollisimman kylmästi hän sanoi:
— Mutta eihän teillä ole mitään tutkintoja eikä virka-arvoja!
Sipi kävi äänettömäksi ja näytti kuin kokoon painuvan. Hetken vaiti oltuaan sanoi hän enemmän kuin itsekseen:
— Kyllä se taisi sentään olla tuhmasti, että minä silloin kerta lähetin Kirjallisuuden seuralle takaisin neljännen osan kahdensadan markan matkarahasta, kun en retkelläni sitä kaikkea saanut menemään. Nyt sekin olisi hyvään tarpeeseen.
Herra Valonheimon mielestä kävi Sipi kovin tuttavalliseksi. Ja mitä muutoin Sipin arveluun tuli, niin oli hän siitä toista mieltä. Haudalla pitämässään puheessa hän oli maininnut tuonkin pikku seikan ihanteellisena piirteenä vainajan itsensäuhraavasta luonteesta, joten se ei siis voinut olla mikään tuhma teko.
Sipi oli keskustelun lomassa jo pitemmän aikaa hartaasti silmäillyt pöydälle, johon vahtimestari oli unhottanut illallisen jätteet. Kuin vaistomaisesti läheni hän pöytää ja sanoi hämillään ja pahasti änkyttäen:
— Te olette syönyt jo illallisen… Ehkä saan käyttää hyväkseni … en ole pariin päivään syönyt … siksi jo hieman hiukasee, he, he, he … — ja vastausta odottamatta kävi hän ruokaan käsiksi.
Hänellä oli nähtävästi suunnaton nälkä. Herra Valonheimoa kyllästytti yhä enemmän. Nälkäinen mies oli hänelle hyvin hämäräperäinen käsite, mutta jonakin vastenmielisenä se oli aina hänen mieleensä kuvastunut. Hän koetti katsoa muualle ja niin hänen silmänsä kiintyivät Sipin säkkiin.
— Tuon ruman säkkinnekin tänne raahasitte! — sanoi hän vihaisesti.
— Ahaa! — huudahti Sipi suu täynnä ruokaa ja kiiruhtaen säkin luo, — voinpa näyttää teille jotakin erinomaista.
Hän unhotti kokonaan syöntipuuhansa, jokainen ryppy hänen kuihtuneilla kasvoillaan näytti rupeavan elämään ja innosta vapisevin käsin kopeloi hän säkkiä auki.
— Katsokaahan! — huudahti hän loistavin silmin ja veti säkistä esiin puoleksi lahoneen pääkallon.
— Oikea pitkäkalloinen, todella mainio dolikokefali! Katsokaahan tätä takaraivoa, ja entä otsaa ja varsinkin leukoja! Säkissäni minulla on kalloja viidestä eri kurganista. — Entiset löytöni eivät ole mitään näihin verrattuina, ja näiden avulla minä saan kumoamattomasti todistetuksi väitteeni suomalais-ugrilaisesta alkukansasta.
Asettaen kallon varovasti takaisin säkkiin jatkoi hän:
— Kunhan nyt saisin vähän rahaa, että pääsisin töihin käsiksi. Mutta kaipa sitä aina siksi saanee. Ensinnäkin kirjotan kertomuksen löydöistäni johonkin täkäläiseen saksalaislehteen ja siitä saan jo aluksi. Paljokos minä tarvitsenkaan, he, he! Mutta nyt minun täytyy rientää yökortteeria hakemaan. Tunnen täällä vanhastaan erään syrjääniläisen narinkkakauppiaan, jonka asuinkomerossa olen joskus majaillut. Todella mainio aarre, milloin tarvitsen joitakin tietoja syrjäänin kielestä. Eikä tule mitään maksamaan, he he. Sain hänet kerran käsiini, kun hän palveli täällä sotaväessä. Seisoin puoli päivää erään kasarmin portilla ja puhuttelin kaikkia ohikulkevia sotamiehiä, ja sattuipas viimein suomensukuinenkin kulkemaan, he, he, ja oikein alkuperäinen syrjääni olikin… No niin, nuori ystäväni, suokaa anteeksi että pistäysin vielä näin myöhällä, mutta en malttanut pidättyä ja hauskapa olikin taas pitkästä ajasta saada suomea haastella. Hyvää yötä!
Hän nosti säkin selkäänsä ja kompuroi ovea kohti. Mutta silloin repesi säkin pohja ja pääkallot vierivät kolisten lattialle. Herra Valonheimo hätkähti — ja hän heräsi kovasti hiestyneenä.
— Äh, kuinka ilkeätä unta! Taisin syödä liian vahvasti. Venäläinen voileipäateria onkin niin houkutteleva.
Hän nousi ylös, otti veronaalia ja joi lasin vettä. Kohennettuaan vuodetta asettui hän uudestaan levolle. Ja nyt nukkui hän levollisesti ja uneksi köyhän ja sorretun isänmaan palvelukseen pyhitetystä elämänurastaan, joka tasaisesti yleten kulki kohti senaattorinsalkkua.