ROVASTI JA RENKI.
Oli se aika vuodesta, jolloin vilja on saatu leikatuksi ja ensimäiset täyteen ahdetut riihet hyvänmielisen näköisinä lepäävät kellertävien sänkivainioiden keskellä ja purnuttavat kuulakkaa syyskuun taivasta kohti hallavia savupilviä. Elonkorjuun ponnistuksista väsähtänyt, mutta tyytyväinen ja pyhäpukuinen kansa alkoi jo kokoontua kirkon luo, jonka tornista kajahtivat ensimäiset: pim! pom!
Rovasti istui vielä kamarissaan ja merkitsi kirkonkirjoista päivän kuulutuksia. Syrjästä katsoen muistutti hänen ulkomuotonsa suuresti Kaarle yhdeksättä: korkean otsan alta tuimasti alas laskeva kyömynenä, voimakas alaleuka ja isällistä kiivautta välkehtivät teräsharmaat silmät. Toistakymmentä vuotta oli hän jo ollut seurakuntalaistensa esimies ja isällinen vaikka kiivaskin holhooja niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa. Mutta niinpä olikin hän sekä köyhien että rikkaiden yksimielisessä suosiossa.
Kun hän juuri lopetti kuulutusten merkinnän ja oli aikeissa painaa kirkonkirjan kiinni, kuului tampuurista varovaisia askeleita. Heti sen jälkeen ilmestyi ovensuuhun keski-ikäinen mies, joka oli kuin kuusentyvestä veistetty: lyhyt, tukeva ja visainen. Vahvoja leukapieliä ja korvallisia ympäröi tuuhea, sykerä ja punertava parta, joka juuri parahiksi jätti tilaa kesakoisille ja päivän paahdannasta ruskottaville poskipäille sekä pienille ja harmaille silmille.
Hän oli pappilan isäntärenki, Heikki, joka oli kymmenisen vuotta työnjohtajana astellut rovastin renki- ja päiväläisjoukon etupäässä. Samoinkuin seurakunnan kanttori, vahvaääninen ja tukeva oman pitäjän mies oli seurakunnallisissa asioissa rovastin oikea käsi, samoin oli harvasanainen ja hidasliikkeinen Heikki-renki hänen oikea kätensä pappilan maiden viljelemisessä. Ja samoinkuin rovasti oli seurakuntaansa kiintynyt ja seurakunta rovastiinsa, samoin nämä kaksi miestä pitivät toisistaan, vaikka tuo kiintymys usein saattoikin saada varsin pohjalaisen ilmaisumuodon: suorasukaisen ja töykeän.
— Hyvää huomenta! — lausui Heikki hiukan arkaillen, mikä viimemainittu ei lainkaan kuulunut hänen tavallisiin tapoihinsa, sekä jäi lakki kourassa ovenpieleen seisomaan.
Rovasti ei vastannut mitään. Mutta siitä tuimasta tavasta, millä hän ryhtyi uudelleen kirkonkirjan lehtiä kääntelemään, arvasi Heikki rovastin kyllä huomanneen hänet, vaikkei tahtonut olla häntä näkevinään. Hän jäi paikalleen seisomaan.
Kun oli hetken kestänyt pelottavaa äänettömyyttä, siirrähti rovasti ulommas pöydästä, jolloin tuoli uhkaavasti rymähti. Valtava kirkonkirja lensi jymähtäen kiinni ja jonkunlaisten epämääräisten ähkäysten seuraamana kuului rovastin suusta kuin vastauksena Heikin äskeiseen tervehdykseen:
— Häh? Mitä sinä siinä seisot?
— Tuota … ajattelin tässä…
— Elä puhukaan! — keskeytti hänet rovasti vihaisesti. — Kyllä minä tiedän sinun asiasi. Viinamato sinussa taas päätään kohottaa! Vai Pirttirannalle siinä taas mielesi palaa, viinan humussa sinne rypemään!
— Enhän minä häneen nyt viinan takia, muuten vain ajattelin pistäytyä kylässä, jos tässä saisi parin päivän loman, — lausui Heikki tavallista sukkelammin, sillä rovastin kiivaat sanat olivat panneet hänen hitaan verensä vilkkaampaan käyntiin.
— Ole hiljaa kun minä puhun! — keskeytti rovasti entistä tuimemmin. — Kyllä se on jo niin monena syksynä nähty, kuinka ne sinun kyläretkesi päättyvät. Luulisi sinun vanhan miehen ottaneen jo opiksesi! Lomaa kyllä saat levähtääksesi, mutta tiedä pysyä kauniisti kotona. Kuuletko, kotona! Ja jos se viinamato ei sinulle anna rauhaa, niin ota ja tutki tuota! Heh!
Rovasti työnsi Heikin kouraan mustakantisen "Englannin ja ulkomaan bibliaseuran" kustantaman Uuden Testamentin, joita oli iso joukko hyllyllä lahjoiksi rippikoululapsille.
Heikki käänteli neuvotonna kirjaa ja yritti sanomaan vielä jotakin, mutta rovastin uhkaava muoto pidätti hänet. Ja niin hän lähti hitaasti ja allapäin ulos.
Kun rovastille hetkisen kuluttua ilmotettiin, että hevonen odottaa porrasten edessä, astui hän hyvin äkeänä ulos. Siinä olivat valmiina nelipyöräiset rillat, edessä ympäri pitäjän tunnettu Hippo, jolla rovasti vuosien mennen oli sunnuntaiaamuisin papinkellon soidessa ja Heikin tukevasti ajurinpenkillä istuessa tottunut kirkkoon ajamaan. Ja yhtä tottuneita olivat pitäjäläisetkin näkemään tuon kolmikon joka sunnuntaiaamu pujahtavan ulos pappilan puistikosta, tasaista ravia ajaen liukuvan pitkin talojen ja peltojen välitse mutkittelevaa pappilan kujaa ja pysähtyvän kirkkotarhan portille. Niin että seurakuntalaisten mielikuvituksessa kuuluivat Heikki ja Hippokin jonkinlaisina alempina tekijöinä säännölliseen jumalanpalveluksen menoon.
Mutta rillojen vieressä suitsia pidellen seisoikin nyt Heikin jälkeen vanhin rengeistä, Siipola.
— Mitä sinä siinä teet? — vastasi rovasti Siipolan tervehdykseen.
— Heikki pyysi sijaisekseen. Sanoi rovastin antaneen hänelle lomaa.
— Mikä sinä olet Hipolla ajamaan! Äh, miten tässä nyt kirkkoon päästään. Ja onko se Hippo oikein kengässäkään?
— Kyllä kai sen pitäisi olla, — ja Siipola nosteli vuorotellen Hipon kaikki neljä kaviota rovastin nähtäviksi.
Kun rovasti oli vielä silmännyt, olivatko valjaat kunnossa ja harja länkien alta pois, istui hän vaunuihin ja löytämättä enää mitään muistutuksen syytä tökäsi lyhyesti:
— No aja sitte!
Kellotapulista, joka hyvin asutun lakeuden keskellä kohosi suorasärmäisenä ja korkeana, pidettiin tarkoin silmällä pappilan pihalla tapahtuvia lähtövalmistuksia. Soittajat olivat jo valmiiksi sylkeneet kämmeniinsä, tarttuneet äänetönnä odottavien kellojen siimoihin ja tukeneet jalkansa juureviin asennoihin. Pappilan puoleisen luukun ääressä tähystivät toiset ja hetken tultua ilmottivat:
— Nyt ne lähtivät!
Silloin riipasi ison kellon siimaa pitelevä soittaja olkainsa takaa. Tapuli heilahti ja narahteli, kello liikkui ensin äänetönnä kuin voimiaan tunnustellen ja päästi sitten kidastaan mahtavan: pom, pam! mikä kirkkotarhaan, maantielle ja kujasille kokoontuneelle kirkkoväelle ilmotti, että rovasti lähestyy Heikin ohjaaman Hipon vetämissä niloissaan. Ja kaikki kääntyivät katsomaan tielle samantapaisin tuntein kuin pikku valtion kansa vastaanottaessaan rakastamaansa hallitsijaa.
— Mutta eipä siellä Heikki olekaan ohjaksissa, — lausui joku luukun luona tähystävistä.
— Siipola näkyy olevan, — tiesi toinen.
— On tainnut Heikki taas ottaa tavallisen riihilomansa.
Samansuuntaisia huomioita tehtiin ja arveluita lausuttiin alhaalla kirkkoväenkin joukossa. Ja kaikki hymähtivät ymmärtävästi arvelulle, että Heikki on ottanut "loman".
Muutoin näki jo Hipon juoksusta ja rovastin asennostakin, että ohjaksia hoiti toinen mies kuin tavallista. Hipon kaula ei ollut niin sirosti kaaressa eivätkä jalat liikkuneet niin säännölliseen tahtiin kuin Heikin ajaessa, vaan oli sen kaikissa liikkeissä jotakin hieman äksyä ja töksähtelevää. Rovasti taasen ei istunut taapäin kenossa kuten tavallisesti, vaan äkeästi keppiinsä nojaten ja päiväpaisteessa välähtelevistä silmälaseista tuntui singahtelevan tuimia salamoita.
Ja kun Jumalanpalvelus alkoi, oli siinäkin kuin jotakin äksyä ja epäsointuista. Kanttorin ison virsikirjan hakaset tuntuivat auetessaan tavallista kiinteämmin ääntävän: nip, nap! kuin jostakin äkämystyneinä, ja jotakin kireää oli itse kanttorinkin muutoin kirkkaassa äänessä, kun hän virren alotti. Ja nopeammin kuin muulloin kohosi rovasti saarnatuolin kaksitoista astinta ylös sekä teki saarnassaan tavallista useampia ja kiivaampia partioretkiä viinan villitystä ja muita seurakuntaan juurtuneita paheita vastaan.
Rovastin kamarista lähdettyään asteli Heikki allapäin lähellä olevaan mökkiinsä. Hän laskeusi sänkyyn pitkälleen ja pani lakin silmilleen.
Mutta sillä tavoin lakki silmillä maatessa tuli kuin itsestään mieleen eilisen illan tapaukset. Hän oli väen kanssa pikku vainiossa kauranleikkuuta lopettamassa, kun muuan hyvä tuttava Pirttirannalta kulki ohi ja pysähtyi häntä puhuttelemaan, sanoen lähtiessään: "Tulehan nyt, Heikki, huomenna siellä meilläkin päin käymään", sekä iskien kutsunsa päälle merkitsevästi silmää.
Sen jälkeen oli Heikki koko illan tuntenut itsensä kuin kymmentä vuotta nuoremmaksi, yhtynyt nuoremman väen pellonlopettajaiskujeisiin piikoja "saareen" häätämällä, sekä sitten saunassa innostuksissaan ottanut niin huikean kuuman löylyn, että hänen ennestäänkin kuuluisa löylymaineensa oli siitä nouseva kaksinkertaiseksi.
Hän ähkäsi vaikeasti, nousi vuoteen reunalle istumaan ja otti Uuden Testamentin käteensä. Hetken sitä selailtuaan myönsi hän kuitenkin itselleen olevansa heikonlainen kirjamies, nousi ylös ja sanoi teeskennellyn rauhallisesti:
— Menenpähän tuonne jokirantaan sanaa katselemaan, koska siellä päiväkin niin lämpimästi lekottaa.
— Sinnehän sinä tietysti menet! — sanoi vaimo, sillä hän arvasi yhtä hyvin kuin rovastikin mihin Heikin mieli oikeastaan paloi.
Ulkona paistoi päivä täydeltä terää, ikäänkuin tahtoen viime kertoja hyväillä kasvattamaansa viljaa, joka tuhansina ruiskuhilaina ja ohrakykäinä viipyi vielä pelloilla. Ikkunat kimmelsivät lähellä ja kaukana ja ilma oli harvinaisen kuulas. Kaikkialla ympäri lakeuden näkyi riihistä nousevia savupilviä ja ilmassa tuntui lämpiävän elon raikas tuoksu. Oli niin hiljaista kuin olisi koko luonto herkistynyt kuuntelemaan auringonsäteiden karkeloa. Eikä tuota hiljaisuutta häirinnyt, pikemmin vain täydensi se tasainen veisuun humina, joka kuului kirkosta.
Rantaan tultuaan istui Heikki nurmikolle ja koetti tirkistellä kirjaan. Mutta kun hän ei saanut sieltä mitään irti, ähkäsi hän taas raskaasti ja nousi seisomaan. Haikeamielisesti katsoi hän Pirttirantaa kohti, jonka talojen katot näkyivät lakean niityn takaa. Ja niin houkuttelevana mutkitteli sinne pensasten välitse siisti ja kuiva kinttupolku. Sitten katsahti hän vielä pappilaan päin ja kirkkoa kohti, työnsi kirjan taskuunsa, painoi lakkinsa syvemmälle ja lähti sielunsa myöneen miehen päättäväisyydellä astelemaan Pirttirantaa kohti.
* * * * *
Heikkiä ei sinä päivänä kuulunut takaisin, ei vielä maanantaina eikä tiistainakaan. Keskiviikkona iltapäivällä hänen vasta nähtiin palailevan kotia kohti, ollen varsin kurjassa kunnossa. Verkainen pyhätakki oli parista kohti pahoin repeytynyt, toinen hiha melkein irti, kasvoissa oli mustelmia, verestävät silmät pikkusen raollaan ja takkuiseksi käyneessä tukassa ja parrassa riippui oljentörkyä. Sitä oli myöskin kaikkialle vaatteisiin takertunut, josta saattoi päättää hänen tovereineen hummailleen pääasiallisesti lämpiävien riihten seutuvilla.
Mutta vielä kurjempi oli miespolosen mielentila. Ruumista pakotti kaikkialta, päätä kolotti ankara kohmelo ja sydäntä painoi hämärä muisto siitä, että hän siellä viinan humussa oli myynyt rovastin antaman Uuden Testamentin. Jyskyttävissä aivoissaan liikkuvia kaikenlaisia syyttäviä mielteitä koetti hän olla huomaamatta hokemalla puoliääneen: "Näin se routa porsaan kotiin ajaa". Ja niin hän katse suoraan maahan tähdättynä kulki veltoin ja horjahtelevin askelin pappilaa kohti ja pääsi vihdoin omaan asuntoonsa.
Siellä värjötteli hän koko iltapäivän, ollen yhtämittaisen pelon vallassa, että ovelle ilmestyy tuossa tuokiossa rovastin vihasta paisunut hahmo. Mutta häntä ei näkynyt ja maata pannessaan tunsi Heikki olonsa entistä raskaammaksi. Eikä häntä ollenkaan lohduttanut ajatus, että "kunhan tästä ensi sunnuntaihin päästään, niin kaikki on taas ennallaan", sillä vielä oli edessä rovastin nuhdesaarna, joka kaikesta päättäen oli tällä kertaa muodostuva entisiä kipenöitsevämmäksi.
Rauhattoman yön nukuttuaan meni Heikki aamulla, koko olemuksessaan vielä täydellinen kohmelon tuntu, renkitupaan aamiaiselle. Ääneti ja äkeänä hän söi, vaikka jokainen suupala teki kurkussa ankaraa vastarintaa. Ja kun sisäkkö kohta aamiaisen jälkeen tuli ilmottamaan, että rovasti tahtoo antaa työmääräykset, painoi Heikki epätoivolla lakin päähänsä ja koettaen olla näkemättä toisten renkien salakähmäisiä silmäniskuja lähti pihan yli rovastin puolelle.
Rovasti ei ollut kamarissaan ja Heikki pysähtyi ovenpieleen. Ykskaks ilmestyi kuitenkin rovasti sivuovelle ja Heikistä tuntui kuin olisi hän siihen kohona liikkuen jostakin lennähtänyt. Ja kun hän seivästi katseensa Heikkiin, tuntui tästä kuin olisi rovasti samalla kasvanut kaksi kertaa pitemmäksi ja ryhdikkäämmäksi.
— Äh, sinä … — kuului ensinnä kuin maan alta ja sitten ikkunoita tärisyttävällä voimalla: — Siipola meillä on isäntärenki! Mitään puhumatta ja kertaakaan rovastiin vilkaisematta hävisi Heikki ovenpielestä.
Pirttiin tultuaan pysähtyi hän Siipolan eteen ja ääneti viittasi päällään rovastin kamaria kohti. Siipola ymmärsi eleen ja lähti sisälle, mutta Heikki istui ovipenkille ja koetti ladata piippuaan, mistä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä mieli oli sekaisin ja kädet vapisivat kovin. Pian palasi Siipola kuitenkin takaisin ja kertoi naurusuin, että rovasti hänet nähtyään ärjäsi: "Mitä sinä täällä teet, käske Heikki tänne!" — No onpas nyt ukolla mutkia, — sanoi Heikki kuin itseään rohkaisten, laski tupakkivehkeensä penkille ja lähti uudelleen isäntänsä luo.
Rovasti käveli tuimasti edestakaisin huoneessaan ja kun Heikki pysähtyi ovenpieleen, oli hän juuri huoneen perällä ympäri kääntymässä. Aivankuin Heikkiä näkemättä kulki hän sitten Heikin mielestä kokonaan lattiasta koholla hänen sivutseen, niin että Heikin ruumista karsi kylmä viima, ja jatkoi matkaa tampuurin läpi saliin ja sivuhuoneisiin, joista kuului vihaisia tuolinsiirtelyjä ja pelottava askelten kopina. Mutta vihuri ei suinkaan mennyt sitä tietään, vaan läheni yhtä äkeänä toisaalta. Tuossa tuokiossa ilmestyi näet rovasti sivuovelle, johon pysähtyen hän äskeisellä tavalla seivästi katseensa Heikkiin. Ensin kuului rovastin suusta jonkunlaisia epämääräisiä ähkäyksiä: äh, häh, eh! jonka jälkeen sanat:
— Sinä paatunut kekäle … eh … pellolle minä sinut ajan … äh…
Ja kun rovasti viimein pääsi säännöllisiin sanoihin käsiksi, vuodatti hän kokonaisen raekuuron Heikin ylitse, joka sen kestäessä kutistui mielessään yhä pienemmäksi, tuijotti jalkoihinsa ja kutristeli pieniä silmiään.
Kun rovastin vihanpilvi oli satanut tyhjäksi, vaikeni hän ja alkoi kävellä pitkin lattiaa. Sitten pysähtyi hän kuin sattumalta perällä olevan suuren piirongin eteen, avasi lahvun ja koperoitsi jotakin siellä sisällä. Mutta yhtäkkiä katsahti hän olkansa yli Heikkiä ja ikäänkuin arvaten tämän mielihyvin seuraavan hänen toimiaan tiuskasi vihaisesti:
— Seisot siinä kuin pölkky! Mikset puhu?
Heikki hiukan liikahti ja rykäsi vaisusti, mutta pysyi muuten ääneti.
Rovasti askarteli taas piirongin sisällä, josta alkoi kuulua tasainen: pui, pui, pui, pui … mikä Heikin korvissa soi kuin ihanin musiikki.
Vaikka Heikki yhä tuijotti lattiaan, näki hän kuitenkin, kuinka rovasti kääntyi päin, kädessään iso pikari täynnä rommia, josta ihana tuoksu levisi ovensuuhun asti ja synnytti Heikin sisällä suloisen kutinan. Rovasti ei kuitenkaan tarjonnut pikaria suoraan Heikille, vaan asetti sen toisessa ovenpielessä olevan pesukaapin kannelle.
Sen jälkeen käveli hän pari kertaa lattian yli, pysähtyi sitten syrjittäin Heikin eteen ja pesukaappia kohti viitaten sanoi koko joukon lauhemmalla äänellä:
— Niele tuo kurkkuus! Kai se sinulle hyvää tekee.
Kurkkuaan karauttaen siirtyi Heikki pesukaapin luo, tarttui pikariin molemmin käsin, ettei vain yhtään pisaraa maahan läikähtäisi, ja tyhjensi lasin yhdellä siemauksella.
— Äh-häh, — pääsi häneltä kuin helpotuksen huokaus ja samalla vilahti rovastin kasvoilla pikainen hymy.
— Kiitoksia, — sanoi Heikki pikaria pois pannessaan ja uskalsi nyt ensi kerran katsoa mulauttaa rovastia silmiin.
Ja rovastinkin ääni oli nyt kokonaan lauhtunut, kun hän sanoi:
— Mene ja ole kuin ennenkin!
Hetkistä myöhemmin seisoi rovasti ikkunassa ja tyytyväisesti hymyillen katsoi, kuinka Heikki taas jalkansa tukevasti maahan polkien ja savuja tuprutellen asteli renkijoukon etunenässä työmaalle.
Viikon työ ja lauvantai-illan ankara sauna haihduttivat sitten Heikin ruumiista kaikki viinan ja kohmelon jälet, niin että hän seuraavana sunnuntaina istui Hipon ohjaksissa yhtä tyynenä ja juurevana kuin ennenkin. Tyytyväisenä ja sirosti juoksi Hippo, tyytyväisenä istui rovasti ja tyytyväisenä seurasi kirkkoväki silmillään heidän lähenemistään. Ja kun jumalanpalvelus alkoi, sanoivat kanttorin virsikirjan hakaset tyytyväisesti: nip, nap! ja täytenä ja voimakkaana täytti kanttorin mahtava ääni kirkonholvit. Hippo torkkui rauhallisesti päiväpaisteessa kirkkoveräjän pielessä, Heikki istui kirkon ovipenkissä leuka tuettuna päälletysten asetettuihin nyrkkeihin ja kuunteli hartaudella sanaa, jota hänen oma rovastinsa saarnastuolin korkeudesta voimallisesti julisti. Ja niin oli seurakunnan elämään palannut taas entinen, tukevasti lutherilainen meno.
* * * * *
Koko rovastin elinkauden palveli Heikki pappilassa isäntärenkinä. Joka syksy elonleikkuun jälkeen ja välistä muinakin vuodenaikoina uudistuivat tosin ylläkerrotunlaiset epäsoinnut, sillä pitemmän aikaa raskaassa työssä raadettuaan väitti Heikki terveytensä välttämättä vaativan perusteellista viinakuuria. Mutta aina noiden harharetkien jälkeen palasi elämä sentään onnellisesti säännölliseen uomaansa.
Ja välttämätön oli Heikki rovastille laajan talouden hoidossa ja mikäli mahdollista piti hänen aina olla rovastin lähettyvillä. Kun rovasti vanhemmuuden ei lihavuuden takia uskaltanut yksin mennä uimaan, täytyi Heikin olla hänellä toverina. Niinpä huusi rovasti aina jokirantaan mennessään läheisellä pellolla työskentelevälle isäntärengilleen:
— Heikki, tule minua uittamaan!
Silloin jätti Heikki työaseensa, kiiruhti rantaan ja riisuutui yhdessä isäntänsä kanssa uimaan. Kun hän sitten kaulaa myöten vedessä seisoessaan piteli pulikoivaa herraansa ojennetuilla käsivarsillaan, tapahtui se yhtä tyynesti ja totisesti kuin olisi hän istunut ajurin penkillä sunnuntaina kirkkoon ajettaessa.
Ja kun kevättalvisin tuli loisia ja mökkiläisiä pappilaan lainaamaan jyviä kesätyötä vastaan, tuli Heikin suorittaa jyvien mittaus. Lainanhakijat saivat kuitenkin ensinnä rovastin puolelta kestää ankaran "suolaamisen".
— Mistä minulla on teille jyviä antaa. Miksette itse kokoa ja säästä pahan päivän varalle? Laiskottelette ja kahvina juotte tienestinne. Ja kun te edes muistaisitte tulla työhön!
— Kyllä minä varmasti tulen Jaakonpäiväviikoksi niittytyöhön, — yrittää silloin lainanhakija.
— Niin te kaikki sanotte, mutta kuinkahan moni teistä on pysynyt sanassaan.
Sen jälkeen astelee rovasti hetken pitkin lattiaa ja sanoo sitte:
— Mene ja käske Heikki tänne!
Heikki tulee ja asettuu hajasäärin isäntänsä eteen, joka kysyy:
— Onko niitä jyvänkahuja siellä enää yhdenkään hinkalon nurkassa?
— He, he, on kai siellä ainakin parikymmentä tynnyriä rukiita ja saman verran ohria, — vastaa Heikki leveästi.
— Hä, en minä usko! Mutta menehän ja mittaa tuolle Antille kaksi nelikkoa puoleksi kumpiakin.
Tyytyväisenä ja hyvillä mielin lähtee Antti Heikin perässä aittaan, mutta rovasti huutaa hänelle vielä jälkeen:
— Muistakin ilmestyä Jaakonpäiväviikolla niittytyöhön.
* * * * *
Kun rovasti sitten elämänsä ehtoolla kallistui sairasvuoteelle, hoiteli häntä aluksi yksi ja toinen naisihminen. Mutta lopulta hän tuskastui heihin kaikkiin ja sanoi:
— Ei teistä ole minua hoitamaan. Käskekää Heikki tänne!
Ja niin vietti Heikki rovastin viimeiset elinviikot hänen vuoteensa ääressä, käänteli häntä tarvittaessa, auttoi istualleen tai tarjosi lääkkeitä sekä muita virvokkeita ja istui väliajat tuolilla vuoteen jalkopäässä kädet polviin tuettuina ja katsellen sairasta isäntäänsä. Ja kun sitten rovastin nukahdettua viimeiseen uneensa soitettiin viikonpäivät ruumiskelloja, kihahti Heikillä samoinkuin monella seurakuntalaisellakin kellon äänen kuullessa silmiin katkerat vedet. —
Vanhan rovastin seuraajiin ei Heikki ole voinut perehtyä. Ne ovat järjestelleet raamatunselityksiä ja raittiusseuroja, mutta olleet laimeasanaisia saarnamiehiä sekä huonoja talonasukkaita, ja niin on Heikki vieraantunut kokonaan pappilasta. Pitäjällä hän kiertelee työmiehenä ja muistelee ikätoveriensa kanssa vanhan rovastin aikaa, joka tänä eripuraisuuden ja velttouden kautena kangastelee heidän mielessään kultaisena ajanjaksona.
(1909.)