VAARALLISELLA RETKELLÄ.
Tupakkavaunun lyhemmällä ovipenkillä istui vanhanpuoleinen mies, jonka yhdellä silmäyksellä saattoi huomata syrjäseutulaiseksi. Hänen laihoja kasvojaan ympäröi naavoittunut parta, päällään hänellä oli vanhankuosinen sarkatakki ja jalassa pieksusaappaat, joista lähtevä tervanhaju tuntui yli vaunun. Hän istui penkillä syrjittäin ja söi avopäin evästä laukustaan.
Vastapäisellä penkillä istui kaksi jätkää, jotka kuluneilla ja likaisilla korteilla nopein kädenliikkein pelasivat viittä lehteä. Kun ukko lopetti syönnin, sulkien voirasiansa ja pyyhkien puukkoaan housuihinsa, päättivät jätkätkin pelinsä ja ottaen ylätaskuistaan esille pennin paperossit alkoivat savustella. Kumpikin tarkasteli nyt ukkoa, joka hitaalla perusteellisuudella ahtoi visapiippuunsa nurkantakasia parin korttelin pituisesta tupakkimassista.
Vihdoin alotti toinen keskustelun, kysyen eräänlaisella tuttavallisella ylemmyydellä:
— Mihinkäs asti isäntä reissaa?
Ukko puhalsi savun suustaan, sylkäsi sitten ja rykäsi vielä perään, minkä jälkeen hän oli valmis vastaamaan:
— Tornioonhan tässä olisi meininki päästä.
— No sittenhän meillä on sama matka.
— Vai sinne tekin, — innostui ukko ja muuttui heti käytöksessään avonaisemmaksi, — taidatte olla sieltä puolen kotoisinkin?
— No eipä juuri sieltä, mutta töissä on oltu siellä Roution sahalla ja sinne ollaan nytkin menossa.
— No ihan kuin naulan päähän! — innostui ukko yhä enemmän, — minä kun myös olen juuri samalle sahalle menossa.
— Ettäkö oikein töihin? — hymähtivät jätkät.
— Ehei, mitäs minusta nyt sahan töihin! — nauroi ukko. — Muuten vain tuli asiaa. Minulla oli näet poika siellä työssä ja se otti ja tässä pääsiäisen aikana kuoli tapaturmaisesti, miten lienee lankkupinon päältä horjahtanut alas niin että taittoi selkänsä. Ja nyt sitten viime viikolla kirjottivat sieltä sahalta, että se oli tapaturmavakuutuksessa ja että saisi tulla rahoja nostamaan.
— Te taidattekin olla sen Kasurin Esko-vainajan isä? — keskeytti toinen jätkä.
— No se juuri! Tunsittekos tekin Eskon?
— Tokihan me Eskon tunsimme, kun oltiin monena vuonna yksissä töissä, — vakuuttivat jätkät.
— No katsopas! — ihasteli ukko.
Hän lämpeni yhä enemmän jätkiä kohtaan, jotka tuntuivat hänestä nyt melkein sukulaisilta. Hän olikin puolen päivää äänetönnä saanut istua köröttää outojen ihmisten parissa.
— Tehän sitä sitten opastattekin minun sinne sahalle, minä kun olen aivan outo niillä main, — pyydysteli ukko.
— Kyllähän me, mitäs siinä on muuta kuin mennään heti asemalta yksin matkoin.
— Sattuipa se tosiaan mukavasti, — ihasteli Kasuri edelleen ja alkoi sitten omasta alotteestaan kertoilla elämänsä vaiheita: kuinka hän oli suuren lapsijoukon isänä asettunut kylmään korpeen, rakentanut sinne mökin ja raivannut peltoa; kuinka lapset aikaistuttuaan olivat järkiään lentäneet maailmalle; kuinka hän vanhana ja selkävaivaisena miehenä oli muorineen häätynyt mökiltä pois, mutta kuinka hän oli asettunut toiseen korven kolkkaan ja yhdessä muorin kanssa raivannut sinne uudet pellot; ja kuinka he kahden nyt elelivät siellä pienessä pirttipahasessa.
— Ei ole ollut varoja rakentaa kunnollista asumusta eikä pojista ole ollut ennen penninkään apua, kunnekka nyt sitten tuli ihka tietämättä vakuutusmaksu. Vaikka raskas oli sekin apu, kun se tuli pojan kuoleman hintana, — lopetti hän juttelunsa.
— Kuinkas isosta se Esko oli vakuuttanut itsensä? — kysyi nyt toinen miehistä.
Mutta Kasuri muuttuikin yhtäkkiä varovaiseksi ja vastasi epämääräisesti:
— Olihan se … niin että kyllä minä niillä rahoilla, jos ne nyt sieltä ensinnäkin saa, voin isomman tupakantin laittaa.
Hän puhaltaa turisteli öljyä piipunvarrestaan ja jatkoi kielevästi:
— Tähän asti minä olenkin pannut pääpainon ulkohuoneille. Navetat, riihet ja tallit olen itse vähitellen salvaa jäkrittänyt, mutta nyt kun olisi pitänyt omankin pään suojaksi kunnollinen asumus saada, loppuivat voimat. On ruvennut sellainen ankara kolotus selkää vaivaamaan, ettei kykene enää salvukirvestä heiluttamaan. Saa nähdä nyt sitten, saaneeko tässä sen vieraalla väellä pystyyn.
Sen jälkeen mennä täristettiin ääneti eteenpäin. Kasuri täytti uudelleen piippunsa, veteli savuja ja katui mielessään, että oli tullutkin niin tarkkaan oudoille miehille asiastaan jutelleeksi. Ties miten ystäviksi vielä voivat heittäytyä, kun saivat niistä rahoista kuulla…
Iltapuolella päivää saapuivat he perille ja Kasuri lähti yhdessä miesten kanssa astelemaan suoraa sahalle. Miehet neuvoivat työnjohtajan asunnon ja laukkunsa porstuaan laskien pistäysi Kasuri kyökkiin.
Kun hän edellisellä viikolla oli saanut sahan työnjohtajalta kirjeen, jossa häntä kehotettiin tulemaan sahalle nostamaan poikavainajansa kolmen tuhannen markan tapaturmavakuutusta, oli asia Kasurista tuntunut suorastaan unennäöltä. Jo lähes paria kuukautta aikaisemmin oli hän saanut tiedon poikansa kuolemasta, jonka aiheuttama mielimurteisuus oli jo ehtinyt asettua. Tapaturmavakuutuksesta ei hänellä ollut ennen kirjeen saapumista ollut mitään tietoa. "En minä oikein jaksa uskoa, että sieltä mitään rahoja lähtee, mutta menenpä häntä nyt varsin käymään", oli hän lähtiessään muorille sanonut. Eikä hän itse asiassa ollutkaan koko matkalla jaksanut oikein uskoa saavansa rahoja, sillä kolme tuhatta markkaa tuntui hänestä ihan uskomattomalta summalta. Siksi hänen jännityksensä kohosi korkeimmilleen, kun palvelustyttö meni sisähuoneista työnjohtajaa kutsumaan.
Hetken perästä ilmestyi kyökkiin kovaääninen reipas mies. Silmättyään
Kasuria ja ehtimättä vastata tämän tervehdykseen lausui hän:
— Taidatte olla sen Esko Kasuri-vainajan isä?
— Ka sehän minä olen, mutta kuinkas te sen niin pian hoksasia?
— Näin päältä, — sanoi työnjohtaja tyytyväisenä, — mutta kylläpä te tulittekin parhaaseen aikaan. Täällä on muuan naikkonen, joka taisi elää yksissä Eskon kanssa, ja se väittää Eskon lasaretissa maatessaan luvanneen vakuutusrahat hänelle ja vaatii niitä nyt sen perusteella itselleen. Mutta ei niitä hänelle anneta. Lähdetäänhän konttorin puolelle, niin saatte rahat taskuunne.
Kasurilla rupesivat ihan polvet vapisemaan ja tuntui kuin hengityskin olisi tahtonut salpautua.
— Että oikeinko ne rahat on tänne lähetetty? — sammalsi hän hämillään.
— Hyvä toki, kolme tuhatta täällä on teitä odottamassa. Taikka oikeastaan hyvin hituista vaille, sillä lähetyskustannukset on vähennetty pois, mutta se ei tee täyttä markkaakaan.
— Olisihan siitä nyt saanut vaikka enempikin ottaa, — hymisi Kasuri, jonka mielestä työnjohtaja oli maailman paras mies.
Kentällä konttorihuoneuston edustalla loikoili tupakoiden ja jutellen joukko sahan työmiehiä, joiden keskellä Kasuri huomasi äskeiset opastajansakin. Ne olivat nähtävästi juuri kertoneet hänestä toisille miehille, sillä yksi joukosta kysyi heidän ohi kulkiessaan:
— Rahojakos vaari menee nostamaan?
— … tiedä häntä, tokko tuolta suuriakaan rahoja lähtenee, — vastasi Kasuri vältellen ja kiiruhti työnjohtajan jälestä portaita ylös.
Kun he olivat tulleet sisälle, haki työnjohtaja pöytälaatikosta muutamia papereita ja lausui:
— Näihin olisi summa kuitattava. Osaattakos te nimenne kirjottaa.
— Enhän minä … puumerkkiinhän ne ovat aina saaneet tyytyä.
— No pistäkäähän sitten puumerkki alle, kun minä ensinnä kirjotan nimenne.
Kasuri otti kynän kömpelöiden ja kuhmuisten sormiensa väliin sekä piirsi työnjohtajan osottamaan kohtaan tuumankorkuisen latinalaisen K:n. Siitä tuli hyvin mutkainen, sillä kynää pitelevä käsi vapisi kovin.
— Eikö tuo täydestä käyne? — sanoi hän, laskien helpotuksesta huokaisten kynän pöydälle.
Kun paperit oli vielä varustettu todistajain nimikirjotuksilla, avasi työnjohtaja kassakaapin ja latoi pöydälle viisi viidensadan markan seteliä, niiden päälle neljä satamarkkasta, sitten kasan kahdenkymmenen ja kymmenen markan seteleitä sekä loppukukkuraksi joukon hopearahoja. Kasuri katsoi neuvotonna rahaläjää, vilkasi sitten työnjohtajaa ja sammalsi:
— Että nuoko ne sitten tulee minulle?
— Kuinkas muuten! Ei muuta kuin sullokaa poveenne ja onneksi vain olkoon! — vastasi työnjohtaja iloisesti.
— Mutta … entäs teille vaivoistanne?
— Ei tietysti mitään teidän puolestanne, sillä vakuutusyhtiöhän minulle asiamiesvaivani maksaa.
— No, ottaisitte nyt kuitenkin minunkin puolestani … kun niitä siinä kerta noinkin varavalti on.
— Ehei se tule kysymykseenkään! Suoltakaa vain rahat taskuunne.
Kun Kasuri ei enää tiennyt, miten palkita tuota maailman parasta miestä tai muutoin hänelle myötätuntoaan osottaa, sammalsi hän yhä neuvottomampana:
— Mutta mistäs te tiedätte, olenko minä Esko Kasurin oikea isä, kun ette ole mitään todistuksiakaan tiedustellut. Vaikka kyllähän minulla on täällä sellainenkin varattuna.
Hän kaivoi povitaskustaan ikikuluneen ja paikatun nahkalompakon, josta hän kopeloi esiin papintodistuksen, ojentaen sen työnjohtajalle.
— Naamahan se on miehen paras todistaja, — lausui tämä hyväntuulisesti ja laski papin kirjan paperiensa joukkoon.
Kasuri läheni rahakasaa, mutta arveli vielä:
— Tuntuupa niin oudolta ottaa päälleen noin isoja rahoja… Etteköhän te ottaisi ja pitäisi niitä vielä vähän aikaa ja lähettäisi sitten postissa sinne minun kotikylääni.
— Mutta pankaa itse lähtiessänne kaupungin postikonttorista menemään postilähetyksenä. Ei se maksa kuin muutaman kymmenen penniä ja kotona ne ovat yhtä aikaa kuin te itsekin. Ja kyllähän te nyt toki täältä kaupunkiin uskallatte ne viedä, näin päiväsaikana, — rauhotteli työnjohtaja.
— Hm, no, taitaapa se käydä laatuun, — sanoi Kasuri ja alkoi sulloa rahoja lompakkoonsa.
— Olisitte nyt itsekin laskenut ne rahat, ettei vain mitään erehdystä olisi tapahtunut.
— Mitäs joutavia, kyllähän minä nyt toki uskon sen teidänkin laskemallanne, — vastasi Kasuri ja lisäsi huolestuneena, akkunasta ulos vilkaisten: — Tulikin mainituksi noille jätkille, jotka minun tänne sahalle opastivat, että täältä pitäisi rahoja saada.
— Mitäpäs niistä välittää, menkää vain muuna miessä sivu elkääkä ryhtykö millekään niiden kanssa.
Saatuaan lompakon visusti povitaskuun kätketyksi sekä takin huolellisesti napitetuksi puristi Kasuri jäähyväisiksi työnjohtajan kättä ja lähti huoneesta kiiruusti, salatakseen kiitollisuuden tunteiden aiheuttamaa mielenliikutustaan. Lakin sijotti hän molemmin käsin vasta portailla päähänsä ja vaikka hänen kasvonsa hohtivatkin ja polvet vavahtelivat, koetti hän mahdollisimman rauhallisesti laskeutua pihalle.
— No tulikos vaarille rahoja? — kysyi äskeinen jätkä raa'alla äänekkyydellä, samalla kun koko miesjoukko kiinnitti katseensa Kasuriin.
Kasuri pysähtyi koin noiduttuna heidän eteensä ja koetti hymyillä, sammaltaen:
— Niin rahojako? Koiran häntää sieltä rahoiksi tuli. Se näkyykin juutas olevan niin sotkuinen asia, ettei ne rahat hevillä heltiäkään, he, he…
— No mikä sen nyt selvän asian on niin sotkenut? — tiukkasi puhetta johtava jätkä.
— Mikä ne herrain mutkat tietää, — sanoi Kasuri, siristäen viekkaasti vasenta silmäänsä ja ryhtyen piippuaan täyttämään.
Hänen oli tavattoman vaikea olla. Povessa tuntui kuin polttavan ja kainaloita hiosti. Häneen äänetönnä tähystelevä miesjoukko tuntui hänestä nälkäiseltä ihmissyöjälaumalta. Mutta äänettömyys tuntui kahta kaameammalta ja hän koetti leperrellä:
— Vaikka lupasivathan he lähettää rahat, jos ne kerran rupeavat heltiämään, ettei minun vanhan miehen tarvitse tänne uutta reissua tehdä.
Mutta tähän takertui taas jätkä, kääntyen nurmikolla toiselle kylelleen:
— Paljostakos se Esko oli vakuuttanut itsensä?
— Eihän se paljosta… Mitä lie ollut siinä tuhannen markan korvilla, vaikka eihän siitä jää hetikään niin paljoa, kun kaikki kulut ja muut menot ensin päältä vähennetään, — koetti Kasuri panna parastaan.
Mutta nyt sekaantui asiaan muuan miesjoukon takana suullaan makaava jätkä, sanoa järäyttämällä:
— Kolmesta tuhannestahan tuo se Taava puhui, joka kans on niitä rahoja itselleen vainustellut.
— Ei ole perää, kyllä ne ovat Taavan omia luuloja, — ehätti Kasuri hädissään, ojentaen samalla tupakkimassinsa etumaiselle miehelle ikäänkuin sovitusuhriksi sekä kääntääkseen samalla puhetta muualle.
— Siinä olisi oikeita sydänmaan tupakeita, jos niinkuin passaisi panna piippuun.
— Onpas siinä oikein vanhan kansan massi, — ihasteli jätkä, — vasikan kusirakostako tuo on tehty?
— Vasikan, vasikanhan minä sen tein ja ensi kynttilänpäivänä tulee se minulla olleeksi kahdeksantoista vuotta, — kiiruhti Kasuri huojentuneena selittämään, samalla kuin massi kierteli kädestä käteen.
Kun se viimein palasi takaisin Kasurille, kuului konttorin portailta työnjohtajan ääni, joka kutsui luokseen jotakin miehistä. Silloin vapautui Kasuri kokonaan lumouksestaan, työnsi tupakkimassin taskuun ja rupesi tekemään lähtöä. Mutta silloin alkoi hänestä tuntua, että hän on tehnyt jotakin vääryyttä noille miehille.. Hänen teki mielensä hyvittää se jollakin tavoin, mutta sekaannuksissaan ei hän osannut muuta kuin sanoa:
— No, hyvästi nyt vain, miehet, täytyy tässä joutua asemalle.
Sen sanottuaan lähti hän kävelemään pois. Rauhalliseksi ei hän kuitenkaan itseään tuntenut vielä sittenkään, kun hän oli jo päässyt sahan lähettyviltä. Kaikissa sahan ja kaupungin välisellä tiellä kohtaamissaan henkilöissä näki hän vaanivan ryöstömurhaajan ja hänestä tuntui kuin olisi hän povessaan kulettanut vaarallista räjähdysainetta, joka milloin hyvänsä saattoi saada aikaan mullistavan tuhon. Hän koetti kädellään suojata vasemmanpuoleista poveaan, johon kaikki näyttivät kohdistavan katseensa.
Kaupunkiin päästyään näki hän poliisikonstaapelin seisoskelevan muutaman pikku puiston nurkalla. Hän läheni kiiruusti konstaapelia ja tiedusteli postikonttoria. Kun konstaapeli oli perusteellisesti neuvonut sen, lisäsi Kasuri arasti:
— Etteköhän tulisi saattamaan, minä kun olen aivan outo täällä?
Itse asiassa olisi hän halunnut poliisimiehen turvakseen tuolle lyhyelle lopputaipaleelle. Mutta haukotellen vastasi konstu:
— Mitäs joutavia, kyllähän sinne nyt tästä osaa vaikka sika säkki päässä. Tuon ensimäisen nurkan ympäri vain ja sitten katua pitkin vasemmalle, kunnes tulee eteen postikonttorin suuri kyltti.
Onnellisesti pääsikin Kasuri postikonttoriin ja sai asiansa toimitetuksi. Hän antoi kaikki sahalta saamansa rahat, yksinpä pienemmät hopeatkin, postissa kuletettavaksi ja maksoi lähetyskustannukset messinkileukaisesta housuntaskukukkarostaan. Vasta sitten tunsi hän painon hartioiltaan putoavan, kun hän rahojen sijalle lompakkoon sijotti kuitin.
Asemalle saapui hän lähes tuntia ennen iltajunan lähtöä. Hän istahti rappusten nurkalle, avasi eväslaukkunsa ja alkoi hyvällä halulla aterioida.
Hän tunsi olonsa suunnilleen samanlaiseksi kuin lauantai-iltana, kovan työviikon jälkeen, saunasta tultua. Yhtämittaa hymyili hän, samalla kuin poskilihaksen alla hitaasti liikehti iso voileivän pala.
— Katos, kun ittekseen nauraa, on tainnut toisenkin ryypyn paiskata poskeensa, — sanoi tavaramakasiinilta palaava asemamies puoliääneen toverilleen.
Mutta Kasuri ei piitannut, eipä edes huomannutkaan heitä. Hän ajatteli vain omia asioitaan.
Kolme tuhatta markkaa, mitä kaikkea sillä hankkiikaan! No, sen tuvan kuitenkin ensiksi.
Sitä tupajuttua alkoi hän nyt harkita perusteellisesti. Eräänä sunnuntai-iltana viime kesänä oli hän ollut Viertolan talossa. Siellä oli vanha, puolittain ränsistynyt tupakantti kaksine kamarineen. Hän oli syynäillyt sitä tarkkaan ja puukonpäällään koputellut seinähirsiä, että vieläkö ne ovat kovia. "Ostapas siitä, Kasuri, tupa itsellesi, saat koko laitoksen ovineen ikkunoineen kolmella sadalla markalla", oli isäntä sanonut. "Ei siihen tarvitse montakaan kuormallista uusia hirsiä, kun siitä saa sellaisen pytingin, että pois tieltä." — "Milläpäs sitä köyhä ostaa", oli hän vastannut ja asia oli jäänyt siihen, mutta monta kertaa oli tupa sen jälkeen palannut mieleen. Jo tänne tulomatkalla oli se yhtämittaa pyrkinyt esille sukeltamaan, mutta hän oli joka kerta sylkässyt sen pois mielestään, koska hän ei ollut katsonut rahojen saantia läheskään varmaksi.
Mutta nyt hän menee kotiin tultuaan suoraapäätä Viertolaan ja tekee kaupat ja sitten ensimäisillä syyskeleillä siirrellään tupa hänen omalle konnulleen.
Syönnin lopetettuaan ja junaa odotellessaan purki hän sitten ajatuksissaan Viertolan vanhan tupakantin perustuksiaan myöten ja tunnusteli kirveshamaralla kutakin hirttä erikseen.
— Ähäh, onpahan siinä laho kohta, mutta kun uudesta hirrestä panee jatkon, niin menee sekin, — hymähteli hän puoliääneen.
Muutamia pikkukaupungin joutilaita iltakävelijöitä oli asettunut rappusille hänen lähettyvilleen. Ne iskivät silmää toisilleen, hymyilivät ja tyrskähtelivät, mutta Kasuri ei heistä tiennyt mitään.
Kun juna viipyi, rupesi häntä lopulta huolettamaan, että Viertolainen onkin ehkä ehtinyt näinä päivinä myydä tupansa jollekin toiselle. Hän koetti lohdutella itseään, etteihän se nyt kesäsydännä ole sitä kenelle saanut kaupatuksi. Ja kun juna vihdoinkin asettui asemasillan laitaan, sieppasi hän kiiruusti laukkunsa ja lopetti vaunuun rientäessään ajatusjuoksunsa näin:
— Kunhan vain ei sittekin joku ryöttä kerkeäisi siihen väliin tuppautumaan!
Asemahuoneen rappusille jätti hän yhtä hymyileviä naamoja kuin hänellä itselläänkin oli ollut siihen asettuessaan.
Vaunuun tultuaan kyyrähti Kasuri taas lyhemmälle ovipenkille ja unhottaen kokonaan, että hän oli puoli tuntia sitten syönyt vahvasti, kaivoi hän laukustaan eväsvehkeet, riisui lakin päästään ja alkoi aterioida. Ja kun juna lähti liikkeelle, mutisi hän tyytyväisenä:
— Oli se sentään Jumalan onni, että tämä retki näin kunnialla päättyi. Kun nyt vain kerkeäisi ajoissa sitä tupaa ostamaan, että muorikin ennen kuolemaansa saisi vähän väljemmillä lattioilla liikkua!