SUSI.
Eräs unilukkarin rengin vävy kuuluu kerran kehaisseen olevansa "viimeisestä nipukasta papillista säätyä". Tuo lienee sentään jo liiallista säätykäsitteiden venyttämistä. Sen sijaan ovat rättäri, silta- ja jahtivouti voineet kohtuudella lukea itsensä kuuluviksi hallinnollisten virkamiesten viimeiseen nipukkaan.
Mainitut virat ovat kai nykyään jo lakkautetut. Milloin jahti- tai "susivoudin" kunniakas virka on laannut uhkealla nimellään virkamiesluokan nimistöä koristamasta, en nyt satu tarkalleen tietämään. Mutta kovin kauan siitä ei voi olla, koska minunkin kotikylässäni parisenkymmentä vuotta sitten kannettiin vielä jahtivoudin kapat, jotka peri tuon viran onnellinen omistaja, eräs kunnan suurimpia talokkaita, jolla lisäksi oli vielä herrastuomarinkin titteli. Kun hänellä vielä, ikäänkuin kaiken maallisen siunauksen viimeisenä voiteluna, oli sangen huomattava ja hyvin pyöristynyt vatsa, niin eihän ollut yhtään ihme, että tuo jahtivoutiherrastuomari kohosi kuntalaisten mielikuvituksessa rovastiakin mahtavammaksi.
Mitä arvoisan susivoudin virkatehtäviin kuului, sitä minä en tiennyt, ja lienevätkö vanhemmatkaan ihmiset siitä sen paremmin selvillä olleet. Ainoa tehtävä, minkä kaikki tiesivät hänellä varmasti olevan, oli palkan periminen, jota tuli kappa jyviä talolta. Napisematta sen kuntalaiset maksoivat kuten ainakin esivallalleen uskolliset alamaiset. Mutta että puheenalaisella virkamiehellä oli jotakin tekemistä suden kanssa, se kävi nimestä selville. Tosin ei paikkakunnalla ollut susia vuosikymmeniin liikkunut, joten ainakaan minä en voinut päästä selvyyteen siitä kuinka suden ja susivoudin tuli toisiinsa suhtautua. Sitä seikkaa eivät vähimmälläkään tavalla valaisseet ne monet susijutut, joita vanhan kansan ihmiset kertoilivat. Susivoutia ei niissä yhdessäkään esiintynyt.
Mutta kerran sitten kylmänä ja lumisena talvena ajausi paikkakunnalle susi jostakin sieltä Kajaanin nälkäperukoilta päin. Ensinnä liikkui pitäjällä itsepintaisia huhuja, että siellä ja siellä oli muka nähty suden jälet.
"Mitäs joutavia, jonkun suuren koiran jälet vain!" väittivät vanhemmat miehet kyynillisen itsepintaisesti.
Mutta sitten ilmestyi niitä, jotka olivat aivan "ilmisiinsä" nähneet suden. Sitä ja sitä Matin Liisaa tai Liisan Mattia vastaan oli juosta houvottanut sillä ja sillä metsätaipaleella, mutta kun Matin Liisa tai Liisan Matti oli karjaissut niin ja niin, niin metsään oli pökässyt.
"He, he, tainnut olla vain vallesmannin Vahti!" väittivät taas tuomasluonteet.
"Mitä sitä nyt taas tyhjää inttää, kyllähän sen nyt jokainen vallesmannin Vahdin tuntee!" huusivat kiivastuneina ne, jotka olivat suden vierailukäynnin ottaneet täytenä totena.
Ja pitäjäläiset jakaantuivat kahteen puolueeseen, niihin, jotka uskoivat suteen ja niihin, jotka kielsivät sen olemassaolon paikkakunnalla. Mutta edellinen puolue kasvoi päivä päivältä, sillä yhä useampia ilmestyi, jotka väittivät nähneensä suden tai ainakin sudenjälet. Ja kun yhä useampia koirarakkeja pitäjän eri kulmilta hävisi teille tietämättömille, täytyi lopulta kaikkien uskoa, että todellakin vallesmannin Vahtia mahtavampi peto oli seudulle ilmestynyt.
Susivouti oli viimeiseen saakka väittänyt perättömäksi huhuja, joita pitäjällä risteili tuosta hänen virkamahtinsa piiriin kuuluvasta häntyristä. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka hänen itsensä täytyi lopulta myöntää jutuissa olevan jotain perää.
Mutta pelkkä susivoudin nimi ei nähtävästikään riittänyt paikkakunnalta karkottamaan petoa, joka päivä päivältä kävi yhä rohkeammaksi. Eräänä yönä kevättalvella kävi se jo niin julkeaksi, että retkeili läpi taajaan asutun kirkonkylän, jossa kaikki koirat alkaen vallesmannin Vahdista aina postineidin iäti värisevään sylirakkiin saakka sinä yönä ulvoivat ja ärhentelivät, aivankuin viimeinen päivä olisi ollut kynnyksellä.
Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, lienee varmaankin susi arvellut tuosta serkkujensa aikaansaamasta melusta, ja loikkaillen pitkin hypyin talojen välitse sieppasi se illallispalakseen leipurin pienen mutta ylen lihavan Mopen.
Kun tuo suden viimeinen tihutyö tuli aamulla tunnetuksi, eivät ihmiset voineet pidättyä naurusta. Susi, tuo synkkä ja iäti nälkäinen ryöväri, oli esiintynyt tällä kertaa kerrassaan leikinlaskijana, sillä leipurin muori oli vuosikausia lihottanut Moppea kermalla ja nisuleivoksilla aivankuin odottaen tuota vierailua.
"Hoksasipa peijakas katsoa eteensä!"
Mutta missä asiaa ei otettu ollenkaan leikin kannalta, niin se oli juuri leipurissa. Muori itkeskeli ja kertoi kertomasta päästyäänkin, kuinka hän ei voi mitenkään ymmärtää, mikä sitä Moppe vainajaa vetikin sinä yönä ulos. Moppe polonen, joka aina muulloin oli viettänyt yönsä isäntäväkensä kanssa samassa huoneessa! Ja kyyneleet kuivattuaan tiuskasi muori kerran, että sitäkö täytistä sillä susivoudillakin tehdään ja sitäkö täytistä sille kapat maksetaan, kun pedot kerran saavat vapaasti liikkua ja ihmisten elukoita haaskata.
Tosiaankin, eiköhän juuri nyt ollut susivoudin aika osottaa, mitä hänen virkaansa kuului? Niin, niin, ei suinkaan niitä kappoja oltu tarkotettu noin vain suotta aikojaan maksettaviksi. Ja kun yhä edelleenkin tapahtui, että tämän ja tuon talon koirasta jäi vain vaatimaton hännänpää tai karvatukko muistuttamaan hänen maallisen vaelluksensa päiviä, ei susivouti katsonut enää voivansa istua rauhallisena alallaan. Koirista hän nyt itse asiassa viis, mutta arveluttavampaa oli se, että kappojen maksajat alkoivat yhä äänekkäämmin murista. Jos mieli edelleenkin saada kappansa täyteen sullottuina ja ylitsevuotavina, oli hänen jo aika näyttää, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna.
Eräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen hän sitten ryhtyi toimenpiteisiin. Edellisenä yönä oli susi taas retkeillyt kirkonkylän lähistöllä ja muutamia suksimiehiä oli aamuvarhaisesta liikkunut hänen jälillään. Juuri kun kirkosta päästiin, tuli tieto, että he olivat järven takana ihan suden kintereillä. Silloin komensi susivouti virkansa puolesta kirkkomiehet liikkeelle, sillä nyt oli miesjoukolla helppo saartaa väsytetty susi.
Ja tuona kevättalvisena sunnuntaipäivänä tapahtuikin se ihme, että susi saatiin näyttäytymään koko kylän väelle. Se tapahtui kirkonkylän laiteella olevan pienen ja matalarantaisen järven jäällä, jossa susi joutui jonkunlaiseen puolisaarrokseen.
Silloinkos kävi järvellä melu ja rähäkkä. Miehiä hevosella ja jalan, toisilla pyssyräikät kainalossa, toisilla karahkat olalla, liikkui jäällä mustanaan. Ja joukon jatkoksi juosta hynttyytti sinne lähitaloista akkoja siunaillen ja hoilaten. Koirat täyttivät ilman vimmatulla räyskytyksellä, mutta pysyen sentään kunnioittavan välimatkan päässä sudesta, joka kieli ulkona suusta loikkaili hölmistyneenä ja näköjään neuvotonna edestakaisin.
Jahtivouti huusi ja ärhenteli ja ajoi hevosellaan täyttä laukkaa miesjoukon luota toisen luo, koettaen saada syntymään umpinaista saarrosketjua. Järven toista päätä kohti, josta joki lähti niittyjen läpi luikertelemaan, oli piirityslinjassa vielä neljänneskilometrin laajuinen aukko. Ainoastaan joukko räkyttäviä koiria juosta houvotteli siellä toistensa ympäri.
Susi ei luonnollisestikaan jättänyt käyttämättä vihollisarmeijan vitkastelua hyväkseen. Ennenkuin huutelevat ja töllistelevät miesjoukot ehtivät hajota ketjuksi ja sulkea aukon, lähti susi tavattoman pitkiä hyppyjä tehden loikkimaan ulos tuolta epämieluisalta näyttämöltä. Häntä koipien välissä väistyivät koirat syrjään. Ainoastaan susivoudin pystykorva piti, arvatenkin isäntänsä virka-aseman johdosta, velvollisuutenaan uskaltautua hampaitaan näytellen lähemmäs sutta. Mutta tuo kaikkea häveliäisyyttä puuttuva käytös kävi susivoudin rakille kalliiksi. Susi teki äkkinäisen syrjähypyn ja tarttuen tuota virkavallan palvelukseen antautunutta sukulaistaan niskaharjaksista alkoi raahata häntä mukanaan.
"Parhaaseenpa osasi taas tarttua!" kuului huutoja, ja nauraen sekä hoilaten hajosi vaivalla muodostunut piiritysketju.
Susivouti oli harmista haleta. Kun hän paljosta huutamisesta ei saanut enää ääntään kulkemaan, että olisi komentanut miehiä suden jälkeen, heittäysi hän itse rekeensä ja lähti ruoskan vinkuessa tavottamaan ryöväriä, joka tuolla viimeisellä tekosellaan oli saattanut hänen virka-arvonsa suorastaan naurun alaiseksi.
Susi, joka arvatenkin olisi halunnut virkaintoisesta pystykorvasta valmistaa päivällisaterian, huomasi pelastumiselleen välttämättömäksi heittää taakkansa hangelle, mihin se puolikuoliaana jäi keppuroimaan. Kaksinkertaisella vauhdilla jatkoi se sitten matkaansa ja katosi joen mutkaukseen, kintereillään täyttä laukkaa ajava, kiukusta pakahtuva jahtivouti.
Vasta iltahämärissä saapui jahtivouti kotiinsa, selittäen että hän jo kerran muka oli saavuttamaisillaan suden ja ajamaisillaan sen päälle, mutta silloin solahtivat valjaat hevosen päältä ja niin pääsi susi näkymättömiin.
"Niin, niin, mitäs kummaa siinä, sillä sudellahan on aina suden lykyt!"
Jahtivouti katsoi kai tällä voimanponnistuksella kuitanneensa menneiden vuosien kapat, sillä susi sai sen jälkeen hänen puoleltaan olla pitemmän ajan rauhassa. Jotkut yksityiset suksi- ja pyssymiehet sitä kyllä ahdistivat, mutta onnellisesti säilytti se nahkansa kesään saakka.
Että susi kesäksikin jäi paikkakunnalle, oli jo hyvin arveluttavaa. Sieltä ja täältä alkoi piankin kuulua haikeita valituksia suden lammaslaumoissa tekemistä tuhotöistä. Yhä kiukkuisemmin alettiin taas puhua jahtivoudista ja hänen kapoistaan. Lopulta katsoikin tämä tarpeelliseksi ryhtyä uusiin toimenpiteisiin.
Mutta kesällä, jolloin ei jälkiä näkynyt, oli mahdotonta ajaa sutta tai saada se saarroksiin. Sen vuoksi ryhtyi jahtivouti suuremmoisiin strategisiin liikkeisiin, joiden tarkotuksena oli häätää susi pitäjän alueelta kokonaan pois. Hän sai apua ylemmältä esivallalta, nimittäin nimismieheltä, ja niin kuulutettiin puolesta pitäjästä mies talosta kokoontumaan määrättyyn paikkaan. Kellä suinkin oli pyssy, hänen oli se otettava mukaan.
Miehiä kokoontui sudenajoon viljalti. Kaikille, joilla oli pahanenkaan ampuma-ase, jaettiin kunnan puolesta ruutia ja nalleja. Sitten heidät sijotettiin kutakuinkin suorana viivana puolen pitäjän läpi kulkevalle maantielle, parikymmentä syltä aina miehen väliä, joten heistä venyi penikulman pituinen ketju. Ketjun, jota pitkin susivoutikenraali lopuksi ajoi kääseissään jaellen armeijalle viimeisiä neuvojaan, tuli merkin saatuaan lähteä yhtaikaa liikkeelle ja samassa järjestyksessä, pyssyjään paukutellen, huutaen ja menoten samota läpi maantien ja pitäjänrajan välisen laajan metsäkulman. Rajalla ilmotettiin olevan naapuripitäjän miehiä omain viranomaistensa johdolla, ja he lähtisivät sitten jatkamaan ajoa oman alueensa läpi.
Oliko herrojen viranomaisten tarkotus ajaa susi täten pitäjä pitäjältä aina Pohjanlahteen saakka ja sinne hukuttaa, siitä minulla ei ole tietoa. Ja muutoinkin olisi ehkä joku entisajan nerokkaimmista kondottiereistä voinut strategisessa suhteessa tehdä joitakin painavia muistutuksia tätä suunnitelmaa vastaan. Sillä jos suden tiedettiinkin muutamia päiviä sitten asustaneen hyökkäyksen alaisella metsäkulmalla, niin oliko sanottu, että se siellä enää olisi, varsinkin kun ottaa huomioon puheenalaisen häntyrin levottoman ja liikkuvan luonteen? Jos kysymyksessä olisi ollut esim. karhu, niin asia olisi ollut vallan toinen. Mutta sudestahan oli juuri edellisen talven aikana syntynyt samantapaisia legendoja kuin ennen tanskalaissotien aikana Niilo Grabbesta, joka oli yhtaikaa kaikkialla eikä silti missään. Ja toiseksi saattoi sangen painavilla syillä kysyä: oliko niin varmaa, että susi, jos hän nyt sattuikin olemaan tällä pitäjän kulmalla, syrjiin poikkeamatta kiltisti juoksisi ketjun edellä naapuripitäjän rajalle, asettuakseen sitten siellä sikäläisen rintaman eteen kuin hevonen valjaisiin ja juostakseen niin edelleen aina Pohjanlahteen saakka?
Mutta tällaisia seikkoja eivät miehet ottaneet punnitakseen, eikähän miehistön asia olekaan arvostella päällystön toimenpiteitä. Innokkain huudoin ja tihein pyssynlaukauksin lähtivät he merkkilaukausten pitkin linjaa kaikuessa samoilemaan tuota paripenikulmaista, soista ja rämeistä metsätaivalta. Ja puolen päivää kuului siltä pitäjän kulmalta sotainen pauhina, joka varmaankin tuotti lohtua niiden mieliin, joiden koirain tai lammasten kanssa susi oli rakentanut lähempää tuttavuutta.
Mutta vähitellen sammui rähinä ja pyssyjen pauke. Soita tarpoessaan väsyivät miehet, kokoontuivat yksiin joukkoihin ja hiljaa jutellen jatkoivat matkaa pitäjän rajalle, josta he hiukan levähdettyään ja naapurikylän miehiä näkemättäkään palasivat läpi väsyneinä ja kipeytynein raajoin kotiinsa.
Seuraavana päivänä kuultiin, että susi oli eilispäivänä vastakkaisella kulmalla pitäjää tehnyt pillojaan erään talon lammaskarjassa.
Siinä sitä nyt siis oltiin! Ja sudenajossa mukana olleet alkoivat ankarasti arvostella koko yritystä. "Mitäs, tiesihän sen nyt jo lähtiessäkin, ettei sillä pelillä pitkällekään päästä!" Jokaisella oli parempi suunnitelma, että niin ja niin sitä olisi pitänyt tehdä ja susi olisi varmasti joutunut loukkuun. Jahtivoudin ja nimismiehen typeryydestä olivat kaikki yhtä mieltä.
Mutta edellinen, jolla virkavelvollisuutensa lisäksi oli sitten viimetalvisen tapauksen selvästi persoonallistakin kainia sutta kohtaan, teki vielä tuonnempana kesällä uuden, joltistakin mielikuvitusrikkautta todistavan ehdotuksen tuon juonikkaan häntäniekan karkottamiseksi. Metsiin pitäjän eri kulmille oli kiviin ja kallioihin porattava ankarat latingit, jotka sitten samana yönä yhtaikaa sytytettäisiin. Siitä syntyvä pelottava jyrinä karkottaisi varmasti suden mailta halmeilta. Kuinka tämä yritys olisi onnistunut, on mahdoton sanoa, sillä sitä ei pantu koskaan toimeen. Susi teki koko kesän pillojaan ja vasta seuraavana talvena menetti se naapuripitäjässä nahkansa.
Sen jälkeen ei paikkakunnalla ole ainakaan pitempään susia oleskellut. Huomattavimmat seuraukset tästä sen viimeisestä vierailukäynnistä olivat seuraavat: 1) niiden hyväilyjen johdosta, joiden esineiksi leipurin ja susivoudin koirat olivat joutuneet, liittyi kansan mielikuvituksessa suden luonteeseen jonkinlainen humoristinen piirre, 2) kun jahtivoudin virat joitakin vuosia sen jälkeen lakkautettiin, pidettiin esivallan toimenpidettä kerrankin ihan naulanpäähän osattuna.