XX.
SAIRAITA JA VANKEJA.
Helatorstaina siirrettiin pataljoonamme Metsäkylästä Kotkaan, joten pohjalainen joukkomme, halki maan vaellettuaan, päätyi lopuksi Suomenlahden rannalle.
Paljon on kaupungissa vankeja ja niiden takia on täytynyt varusväkeä lisätä. Suuri ja aistikas työväentalo — Suomen komeimpia — on sulloen täynnä vankeja, samoin useimmat kaupungin julkisista rakennuksista. Niitä on miehiä ja naisia, joukossa joku määrä venäläisiäkin. Vartioiminen on tähän saakka ollut etupäässä paikallisten suojeluskuntalaisten huostassa. Ne eivät ole saaneet olla leikissä mukana, niiltä puuttuu kuraasia ja järjestys vankiloissa on huono. Vangit pelaavat korttia ja pelissä leiskuvat satamarkkaset, kiroilevat vartioilleen vasten silmiä ja elävät yleensä miten itse haluavat. Mutta kaupunkiin tultuamme ryhdymme me pohjalaiset asiaan ja pian huomaavat vangit, että kurssi on muuttunut.
Minkä augias-tallin muodostaakaan työväentalo! Suunnattoman törky- ja likapaljouden keskellä oljentelee siellä tuhantinen vankijoukko. Suuri juhlasali, näyttämö ja lukuisat syrjähuoneet ovat heitä täynnä. Mikä kirjava, hölmistynyt, tylsään välinpitämättömyyteen vajonnut joukko! Näkee mitä roistomaisimpia kasvontyyppejä, mutta joukossa on myöskin vallan siistejä, kunnollisen vaikutuksen jättäviä työmiehiä. Eräskin Helsinginpitäjäläinen on juuri lyijykynällä kirjottanut kirjeen vaimolleen, joka ei tiedä mitään hänen kohtalostaan. Kirje yksinkertaisuudessaan on varsin liikuttava. Olematta omain sanainsa mukaan mikään aktiivinen punainen on mies parka, joka tekee rehdin ja uskottavan vaikutuksen, virran mukana solunut tähän nuotanperukkaan. Kaiken kurjuuden lisäksi on hänen kaartilaispalkkansa täällä vankilassa varastettu takin povitaskusta. Nyt hänellä ei ole niin paljoa, että kirjeensä saisi postiin.
Vanhojen, ryssän sinelliä kantavain maankiertäjäin rinnalla tapaa alaikäisiä poikasia, jotka elävistä kuvista saadun seikkailunakin kiihottamina ovat varmaankin mukaan lähteneet — poikia, jotka ansaitsisivat vain hyvänlaisesti piiskoja ja sitten kunnon perheeseen kasvatettaviksi.
Työskentelemme useampina osastoina, merkiten kirjoihin vangit ja heidän omaisuutensa, takavarikoiden samalla kaiken sellaisen, mitä vankien ei ole sovelias pitää. Samalla merkitsemme pöytäkirjaan lyhyesti muutkin heidän osuuttaan kapinaan koskevat seikat. Varsinkin päälliköistä koetamme saada tarkan selon. Näitä viime mainittuja ei ole paljon nimeksikään vankien joukossa. Ne ovat ajoissa livistäneet turvallisemmille maille. Harmistuneina kertovatkin monet vangit, kuinka lopputingassa, kun perikato alkoi olla jo aivan ilmeinen, johtajia ei löytynyt mistään. Sellaisia sankareita ne ovat sosialistipomomme olleet miltei järkiään. Varsinaisten rivimiesten joukossa on sen sijaan ollut varsin runsaasti oikeata sankariainestakin. Vahinko vain, että he ovat uhranneet verensä niin kurjan asian palveluksessa, saaden palkakseen vain maankavaltajan nimen.
Ryöstösaalista on työväentalollekin kertynyt mitä kirjavin paljous. Lähtien sillitynnyreistä aina hienoihin pitsikääryihin saakka. Ryhtyessämme inventoimaan meitä ihan painostaa edessä oleva työn paljous. Sitten siellä on kaikenlaista ryssiltä saatua kamaa suuret kasat: selkäreppuja, sääryksiä, patruunavöitä ja -koteloita, kaskia, kaasunaamareita…
Pölyä ja likaa on kaikkialla niin että hirvittää. Sitä on ihan luokoina lattialla ja ilma on sakeata ja raskasta. Kun on tunninverran siellä työskennellyt, tuntee itsensä pölyiseksi kuin riihimies. Tärkeimmistä järjestelytöistä päästyämme panemmekin toimeen suursiivouksen. Mutta vastenmielisesti ja kyräten suostuvat vangit huoneita siivoamaan ja tuulettamaan. Ja onhan se psykologisesti ymmärrettävääkin, että ihminen siinä mielentilassa, missä kapinavangit elävät, on kokonaan välinpitämätön sellaisiin asioihin kuin puhtauteen nähden ja haluaa mieluummin painua likakerrosten alle ikäänkuin piiloon koko maailmalta.
Tämä seikka on jäänyt kokonaan huomioon ottamatta niiltä "oikeistososialisteilta", jotka ovat pitäneet ääntä kapinavankien terveydellisistä oloista. Että vangit muuallakin on saatu vain väkipakolla siivoamaan huoneensa ja ottamaan kylpyjä, siitä olen myöhemmin kuullut monenkin vankileirissä toimineen sotilaan kertovan. Ja ihan samaahan kertoi eräs Suomenlinnasta vapautettu kapinavankikin, joka hra Hakkilan "paljastusten" johdosta kirjotti asiasta Helsingin Sanomiin. Hrat Hakkila, Tanner, Ryömä y.m. "oikeistososialistit" olisivat onnettomille aatetovereilleen tehneet paljon suuremman palveluksen, nousemalla ajoissa miehekkäästi ja kuuluvasti vastustamaan sitä suuntaa, joka työväestömme on turmioon syössyt. Muutoin, jos sosialistiherrat tahtovat väittää, että he ovat puhtaista ihmisyyssyistä nousseet kapinavankien puolesta puhumaan, on täysi syy kysyä, mikseivät he kapinan aikana pitäneet ääntä valkoisten vankien puolesta? — Mutta onhan "oikeistososialistiemme" ryhdyttävä jo ajoissa keräämään laumaa, jonka harteille ryömien sopii taas tilaisuuden tullen kiivetä valtasijoille.
* * * * *
Pölyisen päivätyön jälkeen istumme seurahuoneella kahvikupin ääressä. Puoliyön lähetessä ilmottaa vahtipäällikkönä toimiva upseeri, että hänen on lähdettävä tarkastuskierrolle kaupungille ja kutsuu meitä toisia mukaan pienelle automobiiliajelulle. Lähden rykmentin lääkärin kanssa hänen matkaansa.
— Töf-töf-töf! Auto kiitää keväisessä yössä pitkin autioita katuja, joilla kumahtelevat vain vahtisotilasten raskaat askeleet.
Kaarramme parin nurkan ympäri ja auto pysähtyy venäläisen kansakoulun portille. Se on ollut punaisten sairaalana ja on edelleenkin. Sairaita vaalivat heidän omat hoitajattarensa, joilta on pääsy sairaalan piiristä kielletty ja jotka siis toistaiseksi ovat vankeja. Pihalla seisova vartia ilmottaa, että mitään erinomaista ei ole tapahtunut.
Poikkeamme ensin muutamaan siipirakennukseen. Ensimäisessä huoneessa, johon tulemme, on levolle asettuneena pari punaisten sanitääriä. Ne kavahtavat ylös ja osottavat palvelushaluaan. Emme heitä kuitenkaan tarvitse, vaan jatkamme matkaa seuraavaan huoneeseen. Siellä on yksi ainoa potilas. Se on nuori nainen, joka on kadottanut järkensä, tullut aivan raivohulluksi. Nyt makaa se jonkunlaiseen unenhoureeseen vaipuneena ja vuoteen vieressä istuva sisar pitelee hänen käsiään omissaan. Vallitsee kolkko hiljaisuus, jota häiritsee vain sairaan levoton hengitys ja himmeästi palavan lampun sillinä. Kuiskatessamme muutaman sanan hoitajattaren kanssa havahtuu sairas. Nähdessään lattialla seisomassa joukon outoja miehiä, parkasee hän niin sydäntä viiltävästi, että jokainen meistä hätkähtää, parkasee ja takertuu samalla suonenvetoisesti hoitajattareensa. Kietoen kätensä hänen ympärilleen ja hellästi puhellen saa tämä sairaan vähitellen tyyntymään. Hiljaa poistuessamme tuijottaa hoitajattaren käsivarren alatse jälkeemme kaksi laajentunutta, kuumeisesti kiiluvaa, rajatonta kauhua kuvastavaa silmää…
Mitä kauhunnäytöksiä lieneekään kokenut tyttöparka, joka näytti vielä niin nuorelta ja jonka kasvoilla ei huomannut vielä syvemmän turmeltuneisuuden jälkiä? Ryöstöjä, murhia, yöllisiä tulipaloja, raakain miesten alituisia lähentelyjä… sitä kaikkea hän punakaartin matkassa kulkiessaan on varmastikin saanut nähdä ja kokea. Sitten hurja pako hajoamistilassa olevan, huutavan ja kiroilevan lauman keskellä, ei lepoa päivällä eikä yöllä, tilanne hetki hetkeltä yhä epätoivoisempi, kurjempi, ja niin on hennolta tyttöpoloiselta järjenvalo yhtäkkiä sammunut. Ylenmäärin ärtyneissä hermoissaan elää hän nyt yhä uudelleen kuluneiden viikkojen kauhunnäytökset ja näkee silmissään verisiä näkyjä…
Päärakennuksen puolella on vastassamme kaksi hoitajatarta. Toinen heistä, vaikka supisuomalainen nainen, on venäläisen (tietysti!) sairaanhoitajattaren asussa. Kummankin katse on arka ja kaihtiva. Toisen harvinaisen jalopiirteiset kasvot kiinnittävät huomiotani. Puhetavastaan päättäen on hän sivistynyt nainen. Vahtipäällikön tiedusteluun vastaa hän lähteneensä mukaan sairaanhoitajattareksi vapaaehtoisesti, ilman kenenkään pakotusta. Sitä sanoessaan koettaa hän pakottaa katseensa rohkeaksi ja katsoa meitä suoraan silmiin. Kaikesta päättäen yksi niitä rehellisiä, naivin ihanteellisia sieluja, jotka kaiken ikänsä pysyvät vieraina elämän todellisuudelle ja jommoisia punaisten joukossa on toiminut paljonkin.
Hän opastaa meitä läpi koulusalien, joissa kaikissa makaa kymmenittäin potilaita. Mikä kolkko, raskas inferno-tunnelma lyökään meitä vastaan jokaisesta huoneesta. Tämä ei ole mikään tavallinen sairaala, vaan täällä makaa joukko epätoivoisia, kaikkensa menettäneitä miehiä. Tilapäisillä lavereilla ja pitkin lattioita, vieri vierekkäin heitä makaa, kellä pää kääreessä, kellä taas käsi tai jalka siteissä. Hiljaista valittelua, ähkynää ja huokauksia kuuluu tuolta ja täältä. Ilma on raskas ja ummehtunut. Kuumeisesti kiiluvat silmäparit tuijottavat unettomina kattoon, hitaasti kuluvat yön hetket ja turtuneet aivot hapuilevat turhaan vastausta kysymykseen, miksi näin on käynyt. Lähdettiinhän liikkeelle niin voitonvarmoina ja sittenkin sorruttiin tähän epätoivon kuiluun…
Toiset ovat vaipuneet unenhorrokseen, mutta liikahtelevat levottomasti ja havahtuvat pienimmästäkin risahduksesta. Päät kääntyvät kuumenneilla tyynyillä ja epätoivoisia, anovia katseita takertuu meihin joka puolelta. Annan katseeni solua pitkin makaavia miesrivejä ja jälleen valtaa minut sama hämmästys kuin aina ennenkin, nähdessäni edessäni suuremman joukon punakaartilaisia: ovatko nämä todellakin suomalaisia vai enkö minä yhtäkkiä ole joutunut vieraan kansan, vieraan rodun keskelle? Siihen määrään on se henkinen sairaus, jonka vallassa he ovat taistelleet omaa isänmaataan vastaan, painanut leimansa heidän kasvoihinsa.
— Täällä te poloiset makaatte, — virkkaa meistä joku, — mutta johtajat, jotka teidät ovat näille jälille usuttaneet, ne ovat nyt turvassa Venäjällä ja viettävät hyviä päiviä niiden suurten rahasummain avulla, jotka he Suomen valtiolta ovat rosvonneet.
Suuttumuksen ja katkeran vihan murinaa entisiä johtajia kohtaan kuuluu joka puolelta ja joskin se toisilla on ehkä teeskenneltyä, on se useimmilla selvästikin vilpitöntä.
— Maatkaa nyt vain kaikessa rauhassa ja tulkaa terveiksi, sitte taas jatketaan taistelua, mutta rauhan aseilla ja pannaan elämä uuteen käyntiin, — puhelee vahtipäällikkö sairaille.
Monet kolkosti tuijottavat silmät saavat hetkeksi eloa ja tavassa, millä he asentojaan kohentavat, välähtää toivonsäde. Suuria, herkkämielisiä luonnonlapsia heistä useimmat ovat.
Inferno, manala! jylähtää täällä mieleen joka askeleella. Pimeään infernon kuiluun on suuri osa Suomen työväestöä syöksynyt. Kuka taluttaa sen sieltä jälleen esiin, päivänpaisteeseen, yhteiseen työhön yhteisen isänmaan kamaralla? "Oikeistososialistimmeko?" En ole huomannut heidän joukossaan ainuttakaan, joka olisi mies ja luonne yhtään suuremmassa määrin kuin Venäjälle paenneet johtajatkaan. Meidän sosialidemokraattiemme keskuudesta ei ole vielä esiin astunut ainuttakaan, josta voisi sanoa, kuten saksalaisten sosialistien johtajasta Bebelistä, että hän on "totuuden kiivailija" ja "itse rehellisyys". Liiaksi näyttävät ne, jotka meillä nyt yrittelevät hajalleen lyötyjä laumoja uudelleen kerätä, perehtyneen vanhaan siltasaarelaisreseptiin: kaksimielinen sanontatapa ja luihu salakiihotus näkyvät "Työmiehestä" periytyneen sen seuraajaan. Avoimiksi joutuneille johtajanpaikoille pyrkijät näyttävät olevan liiaksi kääpiöitä, päästäkseen Valpas-Hännisen lumoista. Astukoon tuntemattomuudesta, jossa hän vielä elää, esille se mies, joka vie sosialidemokratiamme kokonaan uudelle pohjalle, joka kirkastaa puoluelaisilleen hämmentyneen isänmaa-käsitteen ja joka opastaa heidät sovinnolliseen, rakentavaan työhön yhdessä toisten kansanluokkien kanssa! Sellaisen miehen on löydyttävä ja astuttava esiin.
Siihen saakka: caveant consules! Valtiovallan on pidettävä lujin käsin huoli siitä, että uusi myrkytys ei pääse yhteiskuntaruumistamme saastuttamaan. Puhdistus on tapahtunut, konnat on syösty vaikutusvaltaisilta sijoiltaan. Estettäköön uusia samanlaisia esiin kiipeämästä.
Työhön, työhön, työhön! kutsuu tämä aika kaikkia kansalaisia. Pois saastainen mammonanpalvelus ja kaikki epäitsekkääseen työhön, että myrkytys kaikkoaisi kansaruumiistamme, että yhteiskuntaluokkia erottavat kuilut täyttyisivät, että taistelun jäljet painuisivat unhoon ja että parhaillaan sarastava rauhanpäivä tapaisi vasta luodun Suomen kuningaskunnan kansalaiset todellisen työilon elähyttäminä korjaamassa ja rakentamassa yhteistä pesäänsä, jota niin monet vihurit ovat repelöineet, mutta joka silti on lopullisesta tuhosta säästynyt uutta aikakautta varten.