XIX.
KUN KIEROON KASVANUT OIKAISTIIN.
Jokelan Antti makasi selällään, lakki silmillä tuvan ovisängyssä. Isä varustausi työpaikalleen lähtemään, kaivoi piippuaan ja heitti aina väliin happamen katseen ovisänkyyn.
— Kehtaakin siinä aikamies lojottaa, — sanoi hän viimein. — Ja äläpäs tässä pätöasia, josta mies sairaaksi heittäytyy. Olihan tuo ennen miehillä, minkä minullakin, kolmen vuoden reissu edessä eikä siitä oltu millänsäkään. Nyt kun pitäisi kahdeksi vuodeksi sotaväkeen, niin mies on aivan rujona. Mutta kyllä se sinulle hyvää tekee. Kun ei sinusta kuitenkaan kotona näy miestä tulevan, niin katsotaan, mitä ne kasarmissa saavat sinusta aikaan. Ainakin ne tuon hulikaanimerkin, otsatukan, sinulta siellä leikkaavat.
Isä kopisti piipunperät suuhunsa ja painui ulos. Antti kirosi lakkinsa alta ja sanoi, että hän ei huoli päälleen kruunun takkia.
— Minkäpäs sille nyt enää mahtaa, mentävä kai sinne on, — huokasi neuvotonna äiti, joka koko aamun oli hoidellut poikaansa.
— Enkä mene! — äsähti Antti. — Minä karkaan Ruotsiin ja sieltä
Ameriikaan.
Hän oli todellakin sairas. Eilen oli hän ollut asevelvollisuuskutsunnassa ja sinne oli hän valmistautunut siten, että oli laittanut kylkeensä keinotekoisen paiseen ja pitänyt sitä viikon päivät ärtyneenä, että se näyttäisi hyvin pahalta. Aikaisemmin oli hän suunnitellut lyödä kirveellä jalkaansa, mutta siihen ei hänellä ollut kuitenkaan ollut luontoa ja niin oli hän turvautunut tuohon paisekeinoon. Lisäksi oli hän eilen kutsuntaan mennessään niellyt puolen sikaaria, mikä oli aiheuttanut ylenannatuksen sekä saanut hänet näyttämään hyvin kalpealta. Mutta lääkäri oli vain nauranut hänen paiseelleen ja kalpeudelleen sekä hyväksynyt hänet sotilaaksi. Arvannostossa oli hän sitten joutunut vakinaiseen palvelukseen ja sinne oli lähdettävä alkusyksystä.
Itkua tehden ja hammasta purren oli hän poistunut kutsuntapaikalta, hankkinut itselleen tenttua, ryypännyt itsensä sikahumalaan ja joutunut illalla tappeluun. Nyt oli hänellä surkea kohmelo ja ruumis täynnä mustelmia.
Monta harmia oli hän ehtinyt jo isälleen tuottaa. Opittuaan jo tupen pituisena tupakkaa viljelemään oli se johtanut hänet kotivarkauteen, sillä paperossien ostoon piti olla rahaa. Ja menot suurenivat sitä mukaa kuin hän varttui isommaksi. Rippikouluiässä oli hän jo työväentalon tanssi- ja tappelutilaisuuksissa parhaita pukareita. Oikeudessakin oli hän jo ehtinyt olla, saaden sakkoja juopumuksesta ja rähinästä. Ja olipa hän kerran ollut vähällä vankilaankin joutua. Muutamain samanhenkisten toverien kanssa liittoutuen oli hän eräänä syksy-yönä varastanut jyviä naapuritalon aitasta. Asia oli tullut ilmi ja ainoastaan isän väliintulo oli Antin pelastanut vankilaan joutumasta.
Antin uhkaus karkaamalla välttää sotapalvelus ei jäänyt pelkäksi uhkaukseksi. Pari viikkoa ennen palvelukseen lähtöä hävisi hän kotoa. Hän oli varkain myönyt kotoaan jyviä gulashille ja saanut siten matkarahaa. Passi hänellä oli tietysti väärä. Mutta matka päättyi nolosti. Ruotsin rajalla joutui hän rajavartiain käsiin, passi huomattiin vääräksi ja vankikyydillä tuotiin hänet kotipitäjään. Mutta sielläkään ei häntä laskettu vapaalle jalalle, vaan kun palvelusaika oli juuri alkamassa, vietiin hänet edelleen vankikyydillä kaupunkiin, jossa palvelus oli määrätty suoritettavaksi.
Niin joutui Antti kuin joutuikin pelkäämäänsä kasarmiin. Ja isän ennustus toteutui: hän menetti rakkaan otsatukkansa, jonka suojasta hän oli tottunut kyräämään, sillä ensimäiseksi työksi leikattiin kaikilta tukka lyhyeksi. Parransänki, joka karkumatkalla oli kasvanut pitkäksi, täytyi raakata pois. Sitten seurasivat saunat ja lääkärintarkastukset. Ihan sormen ja varpaan kynnetkin ne nuuskivat ja pakottivat leikkaamaan ne säännönmukaisiksi. Aivan se tuppasi vihaksi pistelemään eikä Antti sanonut vanginkaan elämää tällaiseksi kuvitelleensa.
Mutta vielä pahempaa oli edessä. Kun kello seuraavana aamuna oli käytävän seinässä lyönyt kuusi, kajahti armoton huuto: ylös! Antti ei ollut siitä aluksi millänsäkään, vaan käänsi kylkeä ja aikoi jatkaa untaan. Mutta siinä tuokiossa oli päivystäjä hänen vuoteensa vieressä, tempasi peitteen päältä ja huusi ihan korvan juuressa: — ylös! ylös! Kiroten vääntäysi Antti istualleen ja alkoi vetää housuja jalkaansa. Mutta ennenkuin hän ehti kovinkaan pitkälle pukeutumishommassaan, siinä kun täytyi aina väliin pysähtyä ja haukotella, oli korpraali hänen kimpussaan. — Joutuin, joutuin pesemään! Eikä sinne niin vain saanut mennä, vaan koko yläruumis täytyi riisua alasti ja sitten kylmällä vedellä huuhtoa kasvot, kaula, rinta ja hartiat. Ja taas oli siinä korpraali torumassa ja neuvomassa. — Mitä pesemistä tuo nyt oli? Kas niin sen piti tapahtua! Antilla pyöri jälleen äkäinen kirous huulilla, mutta hän sai sen vielä alas niellyksi.
Heti pesun jälkeen oli tehtävä vuoteensa. Korpraali, joka oli heidän tupakuntansa peräänkatsoja, antoi uusille miehille ohjeet, miten sänkyvaatteet oli päiväksi asetettava. Kun nämä olivat täyttäneet käskyn, kiersi hän sänky sängyltä tarkastamassa. Antin vuodetta silmätessään lensi hän kuin haukka sänkyvaatteisiin käsiksi, riuhtasi viltin, lakanan ja tyynyn paikoiltaan ja viskasi jakkaralle.
— Mikä ihmisen vuode tuo nyt on, — huusi hän. — Tekee paikalla uudestaan ja sen mukaan kuin minä neuvoin.
— Tee itse, p—le! — pääsi jo Antilta.
— Jaha, vai sillä tavalla, — sanoi korpraali tyynesti ja lähti vääpelin puheille.
Antti sai vorokauden arestia ja sinne oli hänen kahden miehen välissä lähdettävä ennenkuin oli aamiaistakaan suuhunsa saanut. Se oli kolkko ja kolea huone, jossa ei ollut minkäänlaista huonekalua, katonrajassa vain pieni ristikkoikkuna. Hän kyyrötti nurkassa lattialla, kärsi tupakanpuutteesta, itki harmissaan, puri hammasta ja kiroili ja teki karkaamispäätöksiä.
Kun hän seuraavana aamuna pääsi sieltä takaisin, tuntui hänen ryhmälleen kuuluva asuinhuone niin valoisalta ja kodikkaalta ja hiljaisessa mielessään täytyi hänen myöntää, että vankinaolo oli sentään toista kuin kasarmissa eläminen. Mutta ensimäisenä työnä oli hänellä edessään se vuoteen laittaminen. Mutisematta, joskin kyräten, hän sen teki niin, että korpraali oli siihen tyytyväinen.
Sitten alkoivat voimisteluharjotukset. Kuinka työlästä hänen olikaan seisoa asennossa, rinta ulos pullistettuna ja kädet sivuille pingotettuna. Ei mitenkään hän tahtonut siihen taipua, vaan vartalo valahti väkisinkin siihen velttoon ja ryhdittömään asentoon, johon hän kotoisessa nuorten miesten elämässä oli tottunut. Mutta siitäkös äityi kersantti, joka harjotuksia johti. Hän komensi Antin rivin eteen, vastapäätä toisia, osotti häntä miehille ja näytti sitten karrikeeratun liiotellusti, miten hän rivissä seisoi. Kersantin asento oli niin hullunkurinen, että miehet purskahtivat täyttä kurkkua nauramaan. Antti karahti tulipunaiseksi ja puri hammasta. Mutta sen jälkeen ei hänen tehnyt mieli enää rivissä läjään painua, vaan koetti hän pingottaa ryhtiään. Seuraavana aamuna olivat kaikki jäsenet hellänä, mutta moniaan päivän kuluttua se katosi ja hän tunsi itsensä vetreämmäksi kuin koskaan ennen.
Vaikea oli hänen myöskin tottua päälliköitä puhuttelemaan, kun täytyi katsoa puhuteltavaa suoraa silmiin ja antaa lyhyet ja selvät vastaukset. Ja hän kun oli tottunut puhumaan umpikuljuisesti ja mutisten sekä katsella muikistelemaan kaikkialle muualle, vaan ei puhuteltavaa silmiin. Kunnianteon oppiminen ei myöskään ollut helppoa, sillä hänen tapoihinsa ei ollut kuulunut vastaantulevain, tuttujenkaan, tervehtiminen. Sai riittää, kunhan lakinlipun alta muljautti häränsilmää sinnepäin.
Kun hän ensi kerran oltuaan puolen päivän lomalla kaupungilla palasi kasarmiin, tuli tiellä vastaan oman komppanian kapteeni. Kädet sinellin taskuissa ja paperossi suupielessä roikkuen kävellä jumppaili Antti hänen ohitseen, kohdalla ollessaan vain kerran katsoa muljauttaen. Mutta kapteeni pysäytti hänet kuin leimaus ja kysyi, että mikäs kuvatus sotamieheksi hän olikaan sekä tiedusteli nimeä. Seuraavana aamuna luki vääpeli hänelle kahden vuorokauden arestituomion.
Seurasi uusi kiroilu ja hammasten kiristys ja karkauspäätösten teko nurkassa arestihuoneen lattialla. Rangaistus tuntui tällä kertaa sitäkin katkerammalta, kun hän ei oikeastaan millään tarkotuksella ollut kunniantekoa laiminlyönyt. Se oli tapahtunut vain vanhasta tottumuksesta. Mutta rangaistus oli nyt kerta kaikkiaan kärsittävä, siitä ei päässyt minnekään, ja kyllä hän sen jälkeen oppi väkisinkin pitämään huolen tervehtimisestä. Karkauspäätösten toimeenpanostakaan ei tullut mitään, sillä ensimäinen yritys vankikyytineen oli vielä tuoreessa muistissa. Sitäpaitsi oli varottavana esimerkkinä muuan tapaus eräästä toisesta komppaniasta, josta pari sotilasta yritti karkuun, mutta joutuivat melkein heti kiinni ja saivat sotaoikeudessa puoli vuotta vankeutta.
Mutta kapteenille kantoi hän tuon viimeisen arestirangaistuksen johdosta kaunaa. Niinpä kun kapteeni oli vähän sen jälkeen saapuvilla komppanian yhteisharjotuksissa, teki hän tämän uhalla kaikki temput huolettomasti ja nurinpäin. Aliupseerit hermostuivat, se tarttui miehistöönkin, ja koko komppania joutui häiriön valtaan. Ärtyneenä määräsi kapteeni sille kahden tunnin ylimääräisen harjotuksen. Kun komppania palasi harjotuksista, kerääntyi Antin ryhmän tupaan äkämystyneitä miehiä. Ne supattivat keskenään ja heittivät vihaisia katseita Anttiin. Tästä alkoi ilma tuntua yhtä painostavalta kuin Jukolan Eerosta silloin, kun veljet hänen ilveilystään kyllästyneinä keskeyttivät aapeluksen tankkaamisen ja pistäysivät ulos neuvottelemaan. Hän yritti lähteä käytävään, mutta äkäinen: — äläpäs mene! keskeytti hänen matkansa. Samassa tarttui muutamia miehiä häneen lujin kourin, he asettivat hänet suulleen omalle vuoteelleen, nostivat takin helmat ylös, irrottivat vyönsä ja alkoivat leipoa. Kun hän yritti huutaa, alkoivat kaikki ympärillä seisovat miehet laulaa: "Poijat kansan urhokkaan", ja sitä tehdessään jatkoivat he leipomistaan.
— Äläpäs saata komppanialle toista kertaa sitä harmia! — varottivat he lopuksi.
Nyt oli Antti siis päällikköjen lisäksi saanut toveritkin vastaansa. Hän oli täydellisessä umpikujassa, jossa ei auttanut muu kuin alistuminen ja mukautuminen.
Mutta monta työlästä asiaa hänen oli vielä sulatettava. Mitä kaikkea siellä kasarmilla päntättiinkään ihmisen päähän! Kun kenttäharjotuksista pääsi, joutui valistusupseerin kouriin. Sai istua kuin koulupoika penkillä. Siellä opetettiin isänmaan historiaa, maantietoa, yhteiskuntaoppia ja ties mitä kaikkea. Yksinpä puutarhanhoitoakin. Kasarmin viereen oli raivattu laaja puutarha-ala, joka oli jaettu pieniin ruutuihin. Kukin mies sai hoidettavakseen yhden ruudun ja työssä opasti heitä erityinen puutarha-aliupseeri. Kunkin tuotteet asetettiin syksyisin näytteille ja parhaimmin onnistuneet saivat palkintoja. Tuotteensa sai itsekukin myödä pataljoonan muonitusmestarille.
Valistusupseeri oli taitava mies ja osasi kiihottaa miesten opiskeluhalua. Kasarmin suurta kirjastoa ja lukusaleja käytettiinkin ahkerasti. Edistyneimmät saivat julkisia kiitoksia ja palveluksesta päästessään sai jokainen todistuksen, jossa oli mainittu hänen edistyksensä kaikissa aineissa, mitä kasarmilla opetettiin.
Lopulta heräsi Antissakin oppimisen halu. Ja kun hän luonnostaan ei ollut mikään huonopäinen eikä lahjaton, alkoi hän ennen pitkää edistyä hyvin. Sitä mukaa kuin hänen tapansa muuttuivat, huomasi hän toverien ja vallankin esimiesten käyvän itselleen suopeammiksi. Ympäristö ei sentään ollutkaan niin paha kuin hän aluksi oli luulotellut. Se oli aivan sen mukaan, miten siihen itse suhtautui.
Kun uusia miehiä ensi kerran laskettiin kotona käymään, ei Antti päässyt niiden mukana. Hänen syntirekisterinsä oli ehtinyt paisua siksi huomattavaksi. Hän nieli hiljaisuudessa katkeruutensa ja jatkoi ponnistuksiaan, voittaakseen esimiestensä suosion. Hän ponnisteli rehellisesti ja hikoili itsestään ulos hulikaanitartunnan.
Kun hän viimeisten mukana pääsi lomalle ja tuli kotiin, tarkasteli isä syrjästä hänen käytöstään ja olemustaan, lausuen illalla tyytyväisenä äidille:
— Näkyypä pojassa tapahtuneen muutos. Oli se siunattu asia, että se joutui sinne sotaväkeen. Kyllä siellä ennenkin tehtiin melko värkistä mies.
Ja silmiin pistävä muutos Antissa oli tapahtunutkin. Hänen puhetapansa oli muuttunut toisenlaiseksi, kasvojen ilme oli käynyt avonaisemmaksi ja tuttavia tervehtiessä kolahtivat kantapäät kuin itsestään yhteen. Koko miehen ryhti oli oijennut ja käynti somistunut.
Kun entiset toverit tulivat häntä tapaamaan ja tahtoivat niihin tavallisiin rynttytansseihin, ei hän lähtenyt. Hänestä tuntui kuin olisi hän arvossa noussut, joten hänen ei sopinut enää sellaisiin ottaa osaa. Ja muutenkin osotti hän vierovansa entisiä tovereitaan, mistä nämä saivat aiheen moittia häntä ylpistyneeksi.
Lomalta lähtiessä antoi isä hänelle hyväsesti taskurahoja ja äiti varusti hänet oivallisilla eväillä. Sen johdosta tunsi hän mielensä liikutetuksi ja lämpimäksi ja täynnä hyviä päätöksiä palasi hän kasarmille.
Sinne meno ei tuntunut enää vastenmieliseltä ja pelottavalta. Olipa hänellä hieman ikäväkin tovereitaan ja muutamia päälliköitään.
Nopeasti kului kaksivuotinen palvelusaika loppuun. Ja kun hän, pätevä kansalaistodistus taskussaan, palasi kotiin, tunsi hän ruumiillisesti vaurastuneensa ja henkisesti rikastuneensa. Ennen kaikkea hän oli oppinut tekemään työtä, noudattamaan järjestystä ja olemaan täsmällinen. Tyytyväisenä pani sen isä joka päivä merkille ja Jokelan talon työpaikat todistivat ennen pitkää, mikä muutos nuoressa isännässä oli tapahtunut.
Kun Antin nuorempi veli jonkun ajan kuluttua joutui myöskin vakinaiseen palvelukseen ja sen johdosta palasi nenä nyrpöllään kutsuntatilaisuudesta, sanoi Antti hänelle:
— Elä veikkonen sure omaa hyvääsi. Sotapalvelus se on minustakin miehen tehnyt, ilman sitä minä olisin varmastikin jo vankilan asukas.
* * * * *
Tuollaiseksi pääpiirteissään kuvittelen uuden suomalaisen sotaväen tulevat kasarmit. Ne olisivat pakollisia kansalaisopistoja, joissa saatu opetus olisi monipuolisempi ja lujempi kuin mitä esim. kansanopistoissa ehditään antaa.
Miksi sotapalvelus ja kasarmielämä väkisinkin tahdotaan kuvitella synkäksi, ilottomaksi ja kuolettavaksi? Kun viime kesänä julkisuudessa keskusteltiin kotimaisen sotalaitoksen uudelleen luomisesta, kävi muutamankin Uuteen Suomettareen kirjottajan ajatuksen juoksusta selville, että hänen mielessään häämötti jonkunlainen Nikolai ensimäisen aikainen tai vielä sitäkin vanhempi kasarmimuoto, jossa pamppu ja raa'at tavat olivat vallalla. Se on samanlaista ennakkoluuloa kuin mitä monetkin monarkian vastustajat ovat osottaneet, heidän mielikuvituksessaan kun ovat selvästikin häämöttäneet keskiaikaiset hallitusmuodot mielivaltaisine ruhtinaineen, joiden toimintaa eivät juuri minkäänlaiset perustuslait rajottaneet.
Muistan hyvin entisen kotimaisen sotaväen kasarmit, sillä koulupoika-aikana oleilin usein sunnuntaisin kasarmilla tuttuja kotipuolen sotilaita tapaamassa. Kasarmi ei tehnyt lainkaan kolkkoa vankilavaikutusta. Joukko siistejä rakennuksia istutusten keskellä ja sotilaiden asuinhuoneet avarat, valoisat ja ilmavat. Lainakirjastot oli olemassa ja sotilaat saivat melkoisessa määrin henkistäkin opetusta. Moni on sotapalveluksessa ollessaan oppinut kirjottamaan sekä saanut laskutaidon alkeet. Entä ruumiillinen harjotus ja kurin juurruttaminen? Vielä nytkin tuntee ryhdistä ja käytöksestä ne, jotka aikoinaan ovat suorittaneet vakinaisen sotapalveluksen. Useimpien heistä olen kuullut siunaavan sitä aikaa, niin vastenmieliseltä kuin meno sinne tuntuikin. Yhden ja toisen olen kuullut myöskin sanovan, että sotapalveluksessa heistä vasta mies tehtiin, muutoin olisi vankila heidät perinyt.
Jos jo entisissä, Venäjän vallan aikuisissa kasarmeissamme annettiin henkistäkin opetusta, niin mikä estää tätä puolta tulevissa kasarmeissamme suuresti laajentamasta? Niin että ne ovat todellisia kasvatuslaitoksia, kansalaisopistoja, joissa nuoriin miehiimme juurrutetaan kuri ja järjestys ja joista he lähtevät avokatseisina, suoraryhtisinä, ruumiillisesti ja henkisesti vaurastuneina kansalaisina. Entä mitä merkitsee rikkinäistä kansaamme jakavien kuilujen poistamisessa se seikka, että sotapalveluksessa joutuvat eri yhteiskuntakerroksista ja erilaisilta sivistystasoilta lähteneet nuorukaiset jokapäiväiseen kosketukseen toistensa kanssa, elämään muutaman vuoden samoissa oloissa, saman pakon alaisina? Eikö se ole omiaan hälventämään kansalaisryhmiä toisistaan erottavia ennakkoluuloja, laajentamaan elämänkäsitystä niin puolella kuin toisellakin ja hiomaan suomalaisen luonteen haitallista särmikkäisyyttä?
Kurin on oltava luja ja tinkimätön ja ruumiillisten harjotusten ankarat, hikeä vaativat. Muutoin ei norjene se könsikkämäisyys eikä häviä se käytöksen epämiellyttävyys, mikä on niin yleistä nykyisessä maalaisnuorisossamme. Katsokaahan vain sitä tyyppiä, joka viime vuosina on ilmestynyt kyliemme teille ja julkisille paikoille. Vanha kansallinen naapukka samoinkuin hattukin ovat hävinneet käytännöstä ja otsatukkaista päätä verhoo nyt niin kesällä kuin talvellakin epäjalo automobiililakki. Liivin aukeamasta paistaa rinta paljaana — svabodakesänä käytäntöön tullut muoti — ja puukko on entisellä sijaltaan kupeella ylennetty liivin ylätaskun reunassa roikkumaan. Siinähän se on näkyvällä paikalla ja ikäänkuin sanomassa: — Elä tule liian lähelle, perrr… Kun nyt kolmekin tällaista sankaria, hartiat kyyryssä, paperossit suunpielessä ja kädet housuntaskuissa kävelee rinnan maantietä, ottavat he huostaansa koko tien leveyden, niin että vastaantulijan, olkoonpa vaikka vanha, sauvaan nojaava mummo, täytyy siirtyä äärimmäiselle tiensyrjälle, ellei kokonaan tieltä pois.
Kun vapaussota puhkesi, katosi tämä tyyppi hetkeksi näkyvistä. Mutta nyt se on palannut takaisin ja rehenteleikse teillä, kahviloissa ja pensaikoissa korttipakan ja tenttupullon seurassa aivankuin ennenkin. Kirjottaessani tätä myöhäisenä sunnuntaiehtoona kuuluu ulkoa kiljuntaa, räähkää laulunrenkutusta ja portinpauketta — vääntävät luultavasti taas koko portin sijoiltaan, kuten monesti ennenkin. Ne ovat tansseista palaajia. Siellä on tuolla parin kilometrin päässä metsässä kenttä, jonne joka ikinen sunnuntai vaeltaa sankat joukot nuorisoa. Hanurin räikkyessä siellä tanssitaan, maistellaan väkeviä ja pelataan korttia. Ja kun sieltä sitten puoliyön lähetessä palataan, muistuttaa se taisteluun hyökkäävän intiaanilauman vaellusta.
Kykeneekö nuorisoseuraliike tässä suhteessa parannusta aikaan saamaan? Abstraktisine ohjelmineen ja vetisine aatteellisuuksineen on se siihen aivan liian häiveröinen. Ja on jo alun pitäin ollut sitä.
— Jos meillä olisi koko ajan ollut kotimainen sotapalvelus käytännössä, niin ei noita hulikaaneja olisi niin paljon, — olen kuullut monen vanhemman ihmisen sanovan. Ja siinä on varmaankin paljon totta. Ainoastaan pakollinen sotapalvelus, tai sanokaamme, ettei rauhan ystäväin tarvitse sanaan "sotapalvelus" kompastua: pakollinen kasvatus voi kieroon kasvaneet oikaista ja tehdä villiintyneistä nuorukaisista kunnollisia yhteiskunnan jäseniä.