XVIII.
PUHE, JOKA JÄI PITÄMÄTTÄ.
Helsingissä pidettävää Mannerheimin suurta paraatia odoteltaessa kehotti pataljoonanpäällikkömme minua eräänä päivänä pitämään puheen pataljoonalle sekä terottamaan miehistölle kurin ja järjestyksen tarpeellisuutta. Mutta kun pataljoonassa siihen aikaan oli alituinen kiire ja kun minä pian sen jälkeen sain vapautuksen sotapalveluksesta, jäi puhe pitämättä. Erotessani lupasin majurille myöhemmin julkaista tuon aijotun puheeni, joten se voisi tulla vieläkin useampain sotilasten kuuluville. Tässä se aiottu puhe nyt on.
* * * * *
Arvoisat taistelutoverit! Suuri puhdistus on näinä kuukausina maassamme suoritettu ja me tunnemme vaistoissamme, että vasta nyt on itsenäisyytemme saatettu lujalle pohjalle, vasta nyt olemme sen itse, omilla ponnistuksillamme ja omalla verellämme ansainneet. Ja nyt meillä on vapautemme turvana oma, kansallinen sotajoukko, jonka puutteen me vielä puoli vuotta sitten niin kipeästi tunsimme ja jota ilman itsenäisyytemmekin tuntui utukuvalta, jonka todellisuuteen ei oikein jaksettu uskoa. Kuin maasta kohoten, kuin ihmeen kautta on armeijamme syntynyt, voi sanoa, tyhjästä. Historiallinen välttämättömyys sen on suurimpana koettelemuksen hetkenämme esiin pusertanut ja sen olemassaolosta tietoisina me suomalaiset vihdoinkin tunnemme seisovamme omilla jaloillamme.
Muutamien päivien kuluttua on pääkaupungissamme historiallinen hetki: suuri osa nuorta armeijaamme panee siellä ylipäällikkömme johdolla toimeen paraadin. Pääkaupunkimme kaduilla, joilla me kuluneiden vuosikymmenten aikana olemme katkerin mielin nähneet sortajaimme marssivan ja omia vieraita laulujaan ujeltavan, marssivat silloin omat suomalaiset sotilaat omien upseerien johdossa, oman suomalaisen musiikin soidessa ja omien kansallisten lippujen liehuessa. Taistelutanterilla ensimäisen kouluutuksensa saanut armeijamme asetetaan silloin ikäänkuin näytteille: ei ainoastaan pääkaupunkimme ja koko isänmaamme, vaan koko Europan katseet ovat silloin meihin suunnatut. Meissä, armeijassamme, näkee silloin Europa vertauskuvallisesti koko kansamme, sen marssiessa paikoilleen itsenäisten kansakuntien joukkoon.
Hetki on siis historiallinen ja asettaa meille suuria velvoituksia. Eikä ainoastaan tuoksi hetkeksi, vaan vastedeskin ja ainaisesti. Armeijamme on oltava kuin peili, johon katsomalla muukalainen näkee, että me olemme sivistynyt, järjestykseen ja itsekuriin tottunut, vapauden ansainnut kansa.
Kukaan ei epäile nuoren armeijamme urhoollisuutta ja taistelukelpoisuutta. Viime kuukausien lukuisat ja voitokkaat taistelut ovat mainittujen avujen pätevät todistajat. Mutta armeijalta vaaditaan muutakin kuin taistelukuntoa: siltä vaaditaan kuria ja järjestystä. Kuinka tärkeitä tekijöitä nämä ovat, siitä on puhuvana esimerkkinä Saksan sotajoukko. Ilman kuuluisaksi käynyttä kuriaan ja pitkälle kehitettyä järjestystään ei se niin loistavasti olisi kyennyt kestämään sitä ääretöntä painostusta, jonka alaisena se vuosikaudet on ollut. Entä katsokaamme toisaalla Venäjän armeijaa: heti kun kuri ja järjestys lakkasivat, kävi se mihinkään kykenemättömäksi.
Emme voi sanoa kurin ja järjestyksen puutteen armeijaamme tähän saakka huomattavammin vaivanneen. Sen toimintaa on ohjannut se valtava innostus, millä vapaaehtoiset joukot sodan puhjetessa liikkeelle läksivät ja tuo innostus on riittänyt korvaamaan sen, mitä meiltä siinä suhteessa puuttui. Mutta nyt on sota saatettu loppuun, innostus on lauennut tai pian laukeamassa ja päivä päivältä on tästä puolin tuleva yhä enemmän näkyviin se, mistä jo taistelun kestäessäkin saattoi merkkejä havaita, että armeijamme nimittäin on paljoa vailla, mitä kuriin ja järjestykseen tulee.
Me olemme taistelleet idästä tullutta bolshevistista tartuntaa vastaan ja puhdistaneet siitä isänmaamme. Mutta meidän omassa keskuudessammekin on eräänlaista bolshevismia. Se on tuota kansallisluonteessamme piilevää anarkismia, epäluuloista kyräileväisyyttä ja ikivanhaa korpiroutaa, joka ei sallisi alistua mihinkään sääntöihin eikä tunnustaa ketään käskijäkseen — ominaisuus, joka aikojen aamuna on estänyt meitä seuraamasta naapurikansojen esimerkkiä ja yhden johtajan ympärille kokoontuen muodostamasta omaa valtiota. Että tuota turmiollista routaa piilee vielä hyvä määrä luonteessamme, siitä saamme täällä leirielämässä miltei joka päivä nähdä esimerkkejä.
Lisäksi ovat viime vuosikymmeninä vallinneet olosuhteet olleet omiaan laimentamaan kurintuntoa kansassamme. Meillähän ei pitkiin aikoihin ole ollut esivaltaa, jonka olisimme voineet omaksemme tuntea ja joka olisi velvottanut meitä kuriin ja tottelevaisuuteen. Samalla aikaa on kaikkea alasrepivä anarkiasosialismimme levittänyt yhä laajemmalle tapainturmelusta. Keskuuteemme on ilmestynyt röyhkeä, otsatukkainen olio, joka on saanut kasvatuksensa työväentalojen rynttybaaleissa. Tämä olio on ollut vallitsevana aineksena punaisessa armeijassa. Mutta niitä on paljon meidänkin riveissämme, nuorukaisia, jotka erinäisistä syistä lukeutuvat meihin kuuluviksi, mutta jotka luonteeltaan ja käytökseltään ovat täysiä bolshevikeja: kaikkea käskyvaltaa vierovia, röyhkeitä öykkäreitä. Olen nähnyt ja varmaan on usea teistäkin nähnyt rintamaelämämme aikana valkoista nauhaa kantavien sotilasten tekevän tekoja, joita ei enää voi katsoa urheuden ja sotilaskunnon ilmauksiksi, vaan jotka täytyy merkitä raakuudeksi ja luonteen kurittomuudeksi.
Tästä kaikesta meidän on päästävä. Meidän on saatava armeijamme sellaiseksi, että meidän ei tarvitse hävetä muukalaistenkaan edessä. Siinä suhteessa on meillä itsekullakin velvollisuutemme.
Kuri ei ole sotajoukkoon päivässä luotu. Se vaatii pitempiaikaista, asteettain tapahtuvaa kasarmikasvatusta. Sitä ei äskensyntynyt armeijamme ole ehtinyt saada.
Pystyykö se sitten nyt, kun vapaustaistelun virittämä innostus on lauennut, itse luomaan keskuuteensa kuria? Sillä sen syntyminen on välttämätön, jos armeijamme mieli kansallisen armeijan nimeä kantaa.
Onhan meillä ainakin ennen pystytty. Onhan kotimainen sotaväkemme niin Ruotsin kuin Venäjän vallankin aikana ollut hyvässä maineessa. Onhan keskuudessamme vielä nytkin miehiä, jotka aikoinaan ovat palvelleet kotimaisessa sotaväessä ja joiden olemuksesta näkee, että heillä on veressään vielä nytkin, vuosikymmenten takaa, sotilaskuri.
Vai olisiko niin, että me alistumme kuriin ja järjestykseen ainoastaan silloin kuin käskijänä on vieras? On paljon niitä, jotka uskovat siten ja aihetta heillä valitettavasti tähän uskoonsa onkin. Mutta se on turmiollinen usko emmekä me saa antaa sille sijaa sydämissämme. Meidän on säilytettävä usko kykyymme luoda kuri ja järjestys omaan keskuuteemme. Ilman sitä kykyä ei valtiollinen itsenäisyytemmekään ole muuta kuin korea sana.
Niin kauan kuin armeijamme on vailla säännöllistä kuria juurruttavaa sotilaskasvatusta, pankaamme voimaan ankara toverikuri. Jokaisessa pataljoonassa, joka komppaniassa ja jokaisessa joukkueessa on parempia, valistuneempia ja velvollisuudentuntoisia aineksia. Niiden on vaalittava rajumpia tovereitaan, kiihotettava heidän kunniantuntoaan, saatava joka ainoassa joukko-osastossa vallitsevaksi sellainen henki, joka velvottaa itsekuriin ja hyvään käytökseen.
Sotilastoverit! Me olemme asein taistellen puhdistaneet isänmaamme idän bolshevistisesta saastasta. Jatkakaamme nyt, aseellisen taistelun lakattua, yhtä sitkeästi ja uuraasti aseetonta valistustaistelua, sulattakaamme luonteessamme piilevä korpirouta ja hävittäkäämme keskuudestamme tuo kuriton otsatukkaolio. Luokaamme sen tilalle reipas, avokatseinen, kuriin ja järjestykseen altis suomalainen sotilas, jonka takia kansalaistemme ei tarvitse muukalaistenkaan edessä hävetä.
Ja vielä yksi asia. Niin jöröä ja harvasanaista kansaa kuin meidän sanotaan olevankin, olemme me sentään, ainakin silloin kuin ei tarvittaisi, suuria lavertelijoita ja ylen taipuvaisia poliittiseen kannunvalantaan ja suunpieksäntään. Tämä tauti vaivaa sangen tuntuvasti sotilaitammekin. Nyt taistelujen lakattua on joutava politikoiminen ja suunpieksäntä saanut yhä enemmän sijaa armeijassa. Se on vahingollista ja se on omiaan höllentämään kurin siteitä. Siinäkin suhteessa on hunningolle joutunut Venäjän armeija varottavana esimerkkinä.
Ottakaamme tämäkin asia keskinäiseen kasvatusohjelmaamme. Olkaamme aina valmiit antamaan säälimätön potku sellaisille politikoitsijoille, jotka pyrkivät meidän armeijalaisten keskuudessa kiihotustyötään harjottamaan. Politikoiminen pois, se ei kuulu sotilaalle, hänen tehtävänänsä on yksinomaan isänmaan vartioiminen.
Pois myöskin turhanaikainen ja vahingollinen päällikköjen ja heidän toimenpiteidensä arvosteleminen, mihin me olemme niin kärkkäitä. Muistakaamme ja terottakaamme toisillemme, että sotilaan velvollisuus on totella päälliköltään, totella vastaan mukisematta ja kaikissa oloissa.
Sotilastoverit! Armeijaton valtio on kuin mies ilman selkärankaa. Kuinka katkerasti me sen vielä puoli vuotta sitten tunsimmekaan. Nyt meillä on tuo puuttuva selkäranka ja sen vuoksi tunnemme itsenäisyytemme olevan toisenlaisella pohjalla kuin puoli vuotta sitten. Mutta laittakaamme niin, että tämä selkäranka on ja pysyy sellaisena, että kansamme voi siihen turvallisena nojata. Tehkäämme itsekukin voitavamme, luodaksemme suomalaisesta sotilaasta sellaisen, että isänmaamme kansalaiset, nähdessään heitä harjoituskentällä marssimassa, paraadissa tai vartiopaikoilla, tuntevat iloa ja ylpeyttä ja mielen turvallisuutta ja että heidän rinnassaan helähtävät laulun sanat:
"Ollos huoleton, poikas valveill' on."