XVII.
RAIVOTAPPELIJOITA.
— Minä sain Vaasassa harjotellakseni komppanian, jonka miehet olivat vasta toimeenpannun asevelvollisuuskutsunnan kautta otettuja peräpohjalaisia, — kertoi nuori jääkäriupseeri. — Ne olivat aika junnuja, tukkilaisia, porohiihtäjiä ja mitä kaikkia lienevät olleet. Hartiakkaita, lenkosäärisiä ja kulmikkaita rähisijöitä ja tappelijoita, jotka olivat kasvaneet ja eläneet kiveliöiden rajattomassa vapaudessa. Muuankin heistä, jota toiset nimittivät Iso-Villeksi, oli tappelusta tuomittuna istunut kolme eri kertaa vankilassa.
Minkäänlaista yhtenäistä pukua heille ei tietysti ehditty hankkia, vaan esiintyivät he omissa sarkatakeissaan, naapukkalakeissaan, pieksuissaan ja poron koipikengissään. Ainoana yhdistävänä merkkinä oli valkoinen nauha vasemmassa käsivarressa.
Kyllä totisesti siinä kävi rähinä, kun minä ensi kertaa asetin niitä riviin. Vaikka minä koetin ärjyä kaikista tuimimmalla äänelläni, hukkui huutoni kuin lapsen huhuilu kosken kohinaan. Ja lapsena he minua tuntuivat pitävänkin, mikä minua aluksi kovin harmitti. He suhtautuivat minuun suopean alentuvasti ja upseerinimeäni eivät he puhutellessa juuri vahingossakaan käyttäneet, vaan kutsuivat minua aina "nuoreksi herraksi".
Sanoivat niitä punaisiksi ja monet pelottelivat minua, että ne varmasti vielä ampuvat minut, kun lähdetään rintamalle. Sitä en kuitenkaan osannut pelätä, niin vastenmielisen vaikutuksen kuin komppaniani minuun aluksi tekikin. Saattoivat olla punaisia, mutta varmastikin olivat he sitä vain nimellisesti. Tappelu oli heille pääasia, sama sitten ketä vastaan saivat tapella. Iso-Ville kysyikin minulta, kun ensi kertaa taisteluun mentiin, että "miten se on, nuori herra, saako sitä nyt tapella mielin määrin ilman ettei nimismies tule käräjille könistämään?" Ja kun minä vakuutin heillä nyt olevan rajattoman tappeluvapauden, ei Iso-Ville näyttänyt mitään parempaa kaipaavan. Hänelle samoinkuin useimmille tovereilleenkin tuntui olevan suuri uutuuden viehätys siinä, että esivalta tällä kertaa suhtautui suorastaan myötätuntoisesti heidän tappeluhaluunsa.
Niinä kahtena viikkona, jotka meille jäi harjotteluaikaa, eivät he oppineet juuri mitään, vaikka työtä tehtiin aamusta iltaan. Heidän näytti olevan suunnattoman työlästä perehtyä yksinkertaisimpiinkaan sotilastemppuihin. Ei silti, että he olisivat olleet tyhmiä tai erikoisen kovapäisiä, vaan heidän "luontonsa pani kaikkea sellaista vastaan", kuten Iso-Ville kerran selitti. Kun komennettiin esimerkiksi käännös oikealle, teki osa riviä tuon tempun kuin sattumalta oikein, toinen osa kääntyi vasemmalle ja kolmannet ympäri. Ja jokainen suoritti liikkeensä eri aikaa tyrkkien samalla lähimpiä tovereitaan pois tieltä. Ärjymisistä siinä ei ollut mitään apua. Kivääriä he kuitenkin jossakin määrin oppivat viljelemään ja sehän se kuitenkin on tärkeintä rintamalla.
Tuon lyhyen harjoitusajan päätyttyä meidät määrättiin Karjalan rintamalle. Siellä oli niihin aikoihin kuumat paikat, sillä Pietarista painui junan täysi toisensa jälkeen ryssän punikkeja meikäläisten aateveljiensä avuksi. Melkein heti perille tultua jouduimme mekin tuleen.
— Näin heti alussa, että mistä kaikesta miehiäni saattoi moittiakin, pelkureita he eivät ainakaan olleet. Kuin magneetin vetäminä marssivat he epäröimättä sinne, missä tiesivät viholliseen käsiksi pääsevänsä. Niin tavattoman paljon kuin he kuriin nähden jättivätkin toivomisen varaa, niin ainakin taistelun aikana vallitsi heidän keskuudessaan eräänlainen terveellinen toverikuri, mikä tuntuvasti helpotti minun toimintaani. Niinpä huomasin ensimäisessä taistelussamme, että kun meidän ketjussa edetessä läpi metsän ja vihollisen kuulien alkaessa vinkua korvissamme muutamat, nähtävästi vähemmän rohkeat, jättäysivät jälkeen ja etsivät itselleen suojapaikkoja, niin joukko etummaisia miehiä, Iso-Ville tietysti yhtenä, palasi heitä mukaan könistämään. Eikä se suinkaan tapahtunut hellävaroin ja houkuttelemalla. Potkien ja kiväärinperällä kolhien kiroilivat he, että mitäs te täällä piileksitte, vai aiotteko ruveta sakin pettäjiksi, mars vain muiden joukkoon. Ja aina vastakin huomasin heidän pitävän tarkan huolen siitä, että ketju eteni yhtä rintaa ja ettei kukaan saanut jäädä jälkeen kuhnailemaan. Sitä vaati heidän mielestään sakin kunnia.
Eräs toinenkin tapaus tuosta ensi taistelustamme on painunut mieleeni. Kun olimme edentyneet metsän reunaan, jonka takana olevan kapean niityn laidassa oli punikkien miehittämä matala harjanne, komensin minä miehet ottamaan nopeasti hyvät ampumasuojat sekä vastaamaan vihollisen tuleen. Kaikki noudattivatkin siekailematta käskyä, paitsi yhtä, joka keskellä sakeinta kuulatuiskua ryhtyi hyvin perusteellisesti laatimaan itselleen makuutilaa. Hän polki ensin lumeen kuopan ja alkoi sitten taitella oksia vieressä olevasta kuusesta.
— Pitkäksesi, senkin hullu! — huusin minä hänelle ja lähimmät miehet toistivat käskyni, mutta joko hän ei siinä pauhinassa kuullut tai ollut kuulevinaan, vaan vihaisesti malliaan purren jatkoi oksien taittelemista.
— S—na, kun ampuvat! — äsähti hän kerran hammastensa välitse ja veti päätään hartiain väliin aivankuin ampiaisilta korvallisiaan suojatakseen. Ja kyllä kuulat pitivätkin häntä läheltä. Yksi oli lävistänyt lakin, toinen villavanttuun ja kolmas viiltänyt takinliepeeseen pitkän repeämän. Mutta nahkaansa se junkkari, ihmeellistä kyllä, ei saanut naarmuakaan.
Vasta kun hän oli saanut mielestään riittävän määrän oksia taitelluksi sekä levitetyksi ne kuoppaan, paneusi hän niiden päälle pitkälleen, asetti kiväärin eteensä, ruiskautti viereensä hangelle pitkän tupakkasyljen ja alkoi ampua. Ja kyllä hän nyt päästelikin, niin että kivääri ennen pitkää alkoi savuta. —
Tämän ensi taistelun jälkeen pääsin paljon lähemmäs miehiäni ja molemmin puolinen luottamus kasvoi tuntuvasti. Minä opin vähitellen pitämään heistä ja samoin huomasin heidänkin omalla tavallaan alkavan pitää minusta, vaikka he edelleenkin kutsuivat minua nuoreksi herraksi ja suhtautuivat minuun eräänlaisella suopealla alentuvaisuudella. Toverieni aikaisemmat pelottelut, että henkeni olisi muka vaarassa heidän keskellään, huomasin piankin aivan perusteettomiksi. He olivat pohjaltaan kunnon miehiä, kun vain osasi heihin oikealla tavalla suhtautua. Sellainen menettely, millä saksalaiset vääpelit Lockstedtissä meihin jääkäreihin disipliiniä ajoivat, olisi näiden keskuudessa kantanut sangen karvaita hedelmiä. Usein täytyi minun itsekseni hymyillä kuvitellessani, miten kunnon saksalaiset vääpelimme olisivat näitä jässäköitä harjoittaessaan hikoilleet. Varmaankin he olisivat epätoivosta ja raivosta lopulta pakahtuneet.
Jos mieheni sotaväkeen tullessaan olivat mieleltään punaisia, niin rintamalle jouduttuamme punaisuus lähti heistä varsin pian. Ainakin he punikkien tihutöitä nähdessään vilpittömästi kiroilivat ja huhtoivat sen jälkeen taisteluissa kahta vimmatummin. Noin kuukauden päivät rintamalla oltuamme ja otettuamme osaa senkin seitsemään taisteluun, saivat mieheni viimeinkin tilaisuuden riehua oikein käsikähmätappelussa — seikka, jota he olivat koko ajan hartaasti ikävöineet.
Olimme melkein yhdellä syönnillä ja silmää ummistamatta sekä yhtä mittaa kahakoiden toista vuorokautta seuranneet perääntyvää vihollista. Viho viimeiseksi asettuivat nämä eteen sattuneen rataväliin suojaan ja pitivät sieltä yllä kiivasta tulta. Siitä huolimatta etenimme me hiljalleen avonaisten peltojen yli ja lopulta olimme niin lähellä vihollista, että meitä erotti toisistamme vain tuo korkea ratavalli. Ampuminen ei käynyt enää laatuun kummaltakaan puolen ja siinä täytyi käsirysyn ratkaista.
Vihollisia oli eri joukkueina ryhmittynyt rataväliin taakse noin parin kilometrin pituudelta. Minun komppaniani osalle tuli satakaksikymmentä miestä käsittävä joukko; Ne olivat yksinomaan ryssiä, osaksi matruuseja, osaksi maasolttuja ja Pietarin punakaartilaisia. Oma komppaniani oli kuluneen kuukauden taisteluissa sulanut yhdeksäksikymmeneksi mieheksi.
Kuinka minä rataväliin juurelle päästyämme harmittelinkaan, että komppaniallani ei tällä kertaa ollut ainuttakaan käsikranaattia. Silloin olisi asia ollut piankin selvä. Mutta onneksi ei niitä ollut vihollisillakaan, joiden keskuudessa kaikesta päättäen vallitsi hyvin hermostunut mieliala.
Komensin miehiäni kiinnittämään pajunetit kivääreihin. Yksikään ei noudattanut käskyäni, vaikka melkein kaikilla oli pajunetit vyöllään. Eivätkä he totelleet uudistettua käskyänikään, jotkut lähinnä seisovat vain mutisivat, että sehän on pajunetti lyödessä vain tiellä. Iso-Ville sen sijaan riuhtasi takin päältään, sylkäsi kämmeniinsä ja sanoi, että nyt sitä pojat reistataan. Useimmat seurasivat hänen esimerkkiään ja viskasivat takkinsa maahan.
Kun venäläiset sotilaat ovat tunnetut eteviksi pistintaistelijoiksi, epäilin miten tässä käyneekään, kun mieheni eivät päälle päätteeksi totelleet määräystäni Mutta aikaa ei käynyt hukkaaminen epäröimisiin, minä viritin browninkini ja annoin hyökkäyskäskyn, syöksyen itse ensimäisenä ratavallille. Yhtenä miehenä seurasi komppania esimerkkiäni ja tasakäpälässä, intohimoisesti hihkaisten, näin Ison-Villen hyppäävän vallille.
Meitä vastaan räiskähti yhteislaukaus ja neljätoista miehistäni sortui ratavallille. Mutta se olikin ainoa tuho, minkä vihollinen ehti meille tuottaa. Mieheni kahmaisivat kivääriensä piipunsuusta kiinni ja hurjalla raivolla vallilta alas syöksyen alkoivat huhtoa ryssien keskellä kuin kuokkamiehet. Ainoastaan muutaman laukauksen ehdin ampua browningillani, kun jäin kuin lumottuna katsomaan miesteni riehuntaa. Kerrassaan pelottavalta näytti Iso-Ville, kun hän, silmät pakarallaan ja kieli poskea vasten pöngällään, huitoi ympärilleen. Verinen kiväärinperä nousi ja laski, kun hän löi eteensä ja löi molemmille sivuilleen. Uh! Vielä nytkin kuulen korvissani, kuinka kiväärien rautaiset lukko-osat mäjähtelivät ryssäparkain otsiin ja korvuksille.
Kauan sitä rytäkkää ei kestänyt. Tosin en katsonut kellooni, mutta minusta tuntuu, ettei siinä kulunut neljännestuntia enempää, kun kaikki satakaksikymmentä ryssää makasivat hengetönnä maassa. Yksikään ainut heistä ei päässyt pakoon. Taisipa heistä yksi ja toinen heittää aseensa ja huutaa pardonia, mutta armonaikansa he olivat jo monikertaan menettäneet eikä se sellaisessa tiimellyksessä olisi muutenkaan tullut kysymykseen.
Lopen uuvuksissa olivat mieheni rytäkän päättyessä. Iso-Villekin istahti maahan kaatamainsa vihollisten keskelle ja hikeä kasvoiltaan pyyhkien tuumi, naama leveässä hymyssä, että olipa sitä nyt kerrakseen saatu tapella ja että kylläpä nyt unikin maistuisi.
Kun taistelu pitkin linjaa oli päättynyt meikäläisten täydelliseen voittoon, komensin minä komppaniani, joka kauimman aikaa koko pataljoonasta oli yhtä menoa ollut jalkeilla ja tulessa, lepäämään lähellä olevaan, autioksi jätettyyn ratavartian torppaan.
Kun minä miesten levolle asetuttua palasin taistelupaikalle, saapui siihen pataljoonan päällikkö.
— Mitä merkillisen aseita te olette käyttäneet? — kysyi hän kummastuneena, katsellen kaatuneiden venäläisten muodostamia ruumiskasoja.
Ja tosiaankin, olipa siinä taulu, joka sodan näkyihin tottumattoman olisi saanut pyörtymään tai ainakin pahoin voimaan. Melkein jokaiselta kaatuneelta olivat aivot näkösällä, toisilla melkein kokonaan ulkona ja irti lohjenneita päälakia ajelehti kuin rasiankansia ruumisten välissä.
Selitin majurille, miten mieheni olivat taistelussa riehuneet.
— Haluaisinpa nähdä niitä ja puhutella, — lausui hän.
Riensin ratavartian torpalle ja huusin ovelta, että majuri haluaa heitä puhutella, joutuin ulos ja riviin. Muristen vääntäysivät miehet jalkeille ja tulivat ulos. Riviin asettuminen kävi vanhaan tapaan, suurella rähinällä ja toisiaan tyrkkien, kun jokainen olisi vaatinut itselleen ainakin sylen verran tilaa.
Lopulta seisoivat he jonkunlaisessa rivissä, hartiat kyyryssä ja kouristaen kaksin käsin kivääriä. Huuto: asento! ei aiheuttanut minkäänlaisia muutoksia tässä rivissä, joka saksalaisen upseerin olisi saanut epätoivosta pakahtumaan, lisäksi olivat toiset tulleet ulos hihasillaan ja toisilla reuhottivat sarkatakit auki. Naapukat olivat kellä takaraivolle työnnettynä, kellä toisella korvallisella. Valkoiset nauhat olivat meikein mustiksi likaantuneet ja painuneet sylttyyn, toisilla ne roikkuivat puolittain irti ratkenneina. Saappaat olivat alituisilla marsseilla läpi kuluneet ja useimmilla pistivät olkitukot näkyviin kenkien niin kärjistä kuin kantapäistäkin.
Ja entä kiväärit! Vasta heitä riviin asetellessani huomasin harmikseni, että ne olivat vielä aivan siivoamattomat, perät yltäänsä veressä ja toisten lukkoraudoissa näkyi kiinni hyytyneitä hiustukkoja ja luunsiruja.
— Ettette nyt edes kiväärejänne puhdistaneet! — kivahdin heille niin ettei majuri kuullut.
— Kerkiääpä nuo semmoiset pikku asiat, — tuumaili siihen vain joku leveästi.
Majuri hymyili heitä katsellessaan ja arveli minulle, etteiväthän ne juuri ole mitään paraativäkeä, mutta tappelussa näkyvät olevan koko paholaisia. Sitten kiitti hän miehiä julkisesti, haetti kuormastosta sotasaaliiksi saatuja hyviä havannasikaareja ja jakoi niistä joka miehelle.
— Tuntuipa majuri älyävän, että meillä osataan tapella, — arveli Iso-Ville, nuollen tyytyväisenä herrassikaariaan ja liimaten sylellä kiinni irtautuneita kuorilehtiä.
Kun majuri lähtiessään käski heti korjata kaatuneet pois, etteivät jäisi siihen siviili-ihmisten kamaotteena virumaan, pani se minut miettimään, kuinka saada nihki väsyneet mieheni vielä työhön pinnistetyksi. Mutta kun samalla muistin, että meillä sotasaaliin joukossa oli myöskin riisiryyniä, lupasin minä toimittaa heille riisiryynipuuroa, jos ryhtyvät heti kaatuneita korjaamaan. Silloin kävivät he nurisematta työhön ja kun puuro oli valmis, olivat he jo ehtineet korjata näkyvistä töykeän raivauksensa jäljet.
— No nythän tuo puurokin maistuu, — tuumi Iso-Ville ja pyyhki syömään ryhtyessään kätensä housunlahkeisiinsa.