XVI.
KOHTALOKAS POMMINHEITTO.
Olimme vaeltaneet lokaisia metsäteitä, halki laajojen peltolakeuksien ja ohi poltettujen kylien ja olimme härkävaunuissa olilla uisakoiden kolunneet halki puolen Suomen maata, mutta punaisista emme — vankeja lukuunottamatta — olleet sitten Vammalasta lähdettyä nähneet vilahdustakaan. Heidän tappioistaan ja suurista joukkoantautumisista tuli tuon tuostakin tietoja ja sota näytti kuin näyttikin päättyvän vapuksi, kuten talvella olin jonkun kerran ennustanut.
Olimme tulleet Toijalaan saakka ja toivoimme pääsevämme sieltä rautateitse Helsinkiin, jonka saksalaiset olivat ehtineet jo puhdistaa. Mutta yön Toijalassa vietettyämme komennettiin meidät aamulla aikaiseen takaisin Viialaan, jossa rykmenttiä ryhdyttiin heti junaan lastaamaan. — Minnekä nyt? utelivat miehet, mutta kukaan ei tiennyt matkan määrää. Toiset arvelivat meitä vietävän Karjalan rintamalle, jossa oli vielä ankara taistelu käynnissä, toiset taasen puhuivat Vienan Karjalasta.
Illan tullen lähti täyteen sullottu, pitkä junamme liikkeelle pohjoista kohti. Haapamäellä käännyttiin Jyväskylän radalle ja mainitun kaupungin sivuuttaessamme saimme kuulla Viipurin antautuneen. Emme siis ehtisi Karjalassakaan taisteluihin, sillä Viipurin menetettyään oli punikkivalta sielläkin varmaan sortunut. Mutta sinne meitä ei nähtävästi oltu tarkotettukaan, sillä Pieksämäeltä lähdimme koluamaan Savonrataa alaspäin.
Varpasen pysäkillä Mäntyharjun pitäjässä tyhjensimme junamme ja sitten lähdettiin pikamarssissa karujen mutta kauniiden maisemain halki painamaan etelää kohti. Tuohikotin kylässä, Valkealan pitäjän pohjoiskulmalla, sanottiin olevan käynnissä ankaran taistelun ja mekin aloimme uskoa vielä kerran tuleen pääsevämme. Mutta mainittuun kylään ehdittyämme oli taistelu jo ratkaistu. Siitä todistivat enää vain kuulien sorvaamat petäjät kankailla kylän pohjoispuolella sekä kaatuneet punikit, joita kyläläiset juuri vankkureilla korjasivat hautaan.
Marssimme jatkui etelään ja rauhassa sivuutimme Viipurin radan Kaipiaisten aseman kohdalla. Kouvolakin oli jo antautunut ja taistelua saattoi odottaa enää ainoastaan Kotkassa, jonne melkoinen määrä punikkeja oli Kouvolasta suurine ryöstösaaliineen vetäytynyt. Mutta leiriytyessämme Vehkalahden Metsäkylään, peninkulman päähän Haminasta, saimme kuulla Kotkankin antautuneen ja niin oli sota päättynyt.
* * * * *
Meitä oli muutamia hyviä tovereita mainitussa Metsäkylässä kerääntynyt viettämään lauantai-iltaa. Muutamat pojista olivat kaupunkiretkellään saaneet hankituksi bolssia, oikeata vanhan ajan viheriäistä bolssia saviruukuissa, ja sitä maistellessa kertoili itsekukin sotakokemuksiaan. Erikoisesti painui näistä kertomuksista mieleeni kaksi. Toisen kertoi nuori jääkäriupseeri, joka oli äsken pataljoonaamme siirretty, toisen taas entisen vapaaehtoisen joukkomme — nyt oli kaikki joukot järjestetty uudelle, vakinaiselle kannalle — varapäällikkö, hän, joka Karkun taistelussa sai kuulan poskensa läpi.
— Sota oli vasta alussa, — kertoi viimemainittu, — ja vapaaehtoinen komennuskuntamme oli ensi viikkoja rintamalla. Olimme jo jonkun verran saaneet olla tulessa, kun saimme tehtäväksemme vallottaa erään suuremman saaren, joka oli lukuisain pienempien saarten ja karien keskellä noin puolen peninkulman päässä mantereesta sekä saman matkan Reposaaresta pohjoiseen. Punikeilla oli kallioilla saaren pohjoispäässä erinomaiset asemat ja kun he kuularuiskuillaan saattoivat pyyhkiä, aukeata ympäristöä, oli saarta hyvin työläs lähestyä. Erään hukkaan menneen yrityksen jälkeen päätettiin uusi hyökkäys tehdä yöllä. Minä olin silloin hiihtokomennuskunnan päällikkönä ja minut määrättiin meren puolitse kiertämään saaren etelänokkaan, jossa tiedettiin punikkivartioston majailevan ainoassa siellä löytyvässä kalastajatorpassa. Vangittuani tai tuhottuani vartioston piti minun miehineni hyökätä saaren pohjoispäässä olevien punikkien selkään samalla kuin pääjoukkomme alkaisi heitä edestäpäin ahdistaa.
Valkoiset paidat pukujemme päällä ja karpiinit selässä lähdimme yön tullen retkellemme. Taivaalla helotti kuun puolikas, jonka ohitse vinhaa vauhtia purjehti vaaleita pilviä, mitkä ennustivat lumipyryä. Suksikeli oli joltinenkin ja matka sujui hyvin. Valkeissa tamineissamme me olimme kuin aavejoukko, joka kirmasi eteenpäin läpi lumisen aavikon. Kuului vain suksensuihke. Kaarsimme hyvän matkaa saaren pohjoispäitse. Punaisilla ei voinut olla aavistustakaan meistä, siksi hyvin meitä tamineemme suojasivat. Ainuttakaan laukausta ei saarelta kajahtanut, vaikka punikit varmasti väijyivätkin siellä kuin ilvekset kallionkoloissa.
Saari oli useita kilometrejä pitkä ja meillä oli aikamoinen urakka hiihtäessämme saaren eteläpäähän, kun täytyi kaartaa siksi kauatse, etteivät saarella olevat punikit saaneet meistä vihiä. Täyden lämpimän oli meistä jokainen saanut, ehtiessämme puolenyön lähetessä saaren etelänokan kohdalle.
Aloimme nyt varovasti lähestyä maata. Punikeilla ei nähtävästi ollut ulkona vartioita, sillä ilman mitään häivytystä pääsimme rannalle. Sukset otettiin nyt kainaloon ja varovasti etenimme ketjussa louhuisen metsän halki, etsien torppaa, jossa punikkijoukon varman tiedon mukaan piti majailla.
Tuskin kymmentä minuuttia olimme hiiviskelleet metsässä, kun puiden välistä pilkahti tuli. Siinä oli siis torppa ihan edessämme. Vahteja ei näkynyt missään eikä muuten kuulunut risahdustakaan. Mutta tuvan akkunasta loistava tuli osotti, että sisällä oli asukkaita. Eivät punikit nähtävästi odottaneet tältä suunnalta mitään yllätystä.
Annoin mies mieheltä hiljaa kulkevan määräyksen ja muutamassa minuutissa saarsi ketjumme torpan. Karpiinit valmiina pysyivät miehet suojassa puiden ja paasien takana.
Itse etenin pihan keskellä kasvavan koivun juurelle ja otin vyöstäni käsipommin. Koetin, oliko varsi asianmukaisesti paikoillaan, nykäisin sitten sytytysraksista ja viskasin pommin akkunasta sisälle.
Koivun juurelle kyyristyessäni kuulin akkunan helähtävän ja odotin jännityksellä räjähdystä. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Odotin minuutin, kaksi — viisi minuuttia, mutta hiljaisuutta ympärilläni ei rikkonut pieninkään risahdus. Tuvassa ei näkynyt ketään liikkuvaa, valkea vain oli ruvennut lepattamaan särkyneestä ruudusta käyvän vedon johdosta.
— Tämäpä nyt merkillistä! — sanoin itsekseni, nousin seisomaan ja tempasin kiukuissani toisen pommin vyöltäni. Muistin elävästi, kuinka lähtiessäni olin ladannut molemmat pommit, mutta siitä huolimatta ruuvasin varren irti ja katsoin, oliko nalli oikeinpäin paikoillaan.
Olihan se ja minä ruuvasin varren huolellisesti paikoilleen, sytytin ja viskasin akkunasta sisälle. Kuului jälleen helähdys, josta päättäin pommi meni sisälle toisesta ruudusta kuin äskeinen. Koivun juurelle kyyristyneenä odotin kuten äskenkin — mutta räjähdystä ei nytkään seurannut. Oli niin hiljaista, että kuulin oman sydämeni lyönnit. Kuuntelin miltei hengähtämättä, sekunnit kasvoivat minuuteiksi ja minuutit liittyivät toisiinsa — kuinka monta liekään jo liittynyt. Lopulta kävi tämä painostava hiljaisuus sietämättömäksi, kiukustuneena kavahdin seisaalleni, tempasin mauserpistoolini ja hana vireessä loikkasin etehiseen sekä tempasin tuvanoven auki.
Kaapin nurkalla palaa lepatti pieni lamppu. Sen valossa näin lattialle tehdyillä makuutiloilla pitkänään tai istumassa kolme vanhaa miestä, jotka kasvoista ja partahoidosta huomasi heti kalastajiksi, puolenkymmentä eri-ikäistä naista sekä joukon lapsia. Kaikkien kasvoilla kuvastui tuskallinen odotus ja kauhu. Erikoisesti on mieleeni painunut muuan nelivuotias poika, joka istui polvet peitteen alla ja silmät korkean otsan alla laajentuneina sekä suu puoliavoinna tuijotti etehiseen, jossa minä seisoin oven luomassa varjossa. Toinen pommeista oli pojan edessä peitteellä, toinen taas oli erään vanhan miehen jaloissa.
Hetkeäkään hukkaamatta astuin tupaan, sieppaisin käteeni molemmat pommit ja viskasin ne niin kauas mökistä kuin ikinä jaksoin. Olin paljon käsitellyt saksalaisia käsikranaatteja, mutta tämä oli ainoa kerta, jolloin olen tavannut niiden joukossa tehottomia.
Tuvassa kyyröttävät ihmiset pääsivät vähitellen kauhun lumouksista ja saattoivat ruveta kieltään käyttämään. Torpan omia asukkaita lukuunottamatta olivat ne pakolaisia saaren toisesta päästä, jossa punikit isännöivät. Oli täälläkin päivän kuluessa majaillut pienempi joukko punaisia, mutta hämärän tullen ne olivat lähteneet tiehensä.
Tällä välin oli saaren toisesta päästä alkanut kuulua kiivasta ammuntaa. Meikäläisten pääjoukko oli nähtävästi alottanut hyökkäyksensä. Nyt tuli meidän määräysten mukaan rientää saaren halki punikkien selkään. Mutta ulos tullessani sain käsiini ainoastaan muutamia miehistäni. Oli syntynyt sekaannusta. Jostakin merkillisestä lähteestä olivat miehet saaneet päähänsä, että on käsketty palaamaan samaa tietä kuin oli tultukin. Useimmat olivat sen vuoksi hiihtäneet jo jäälle.
Inahdin kiiruusti jälellä olevain miesten kanssa heitä pysähyttämään. Mutta tällä välin oli alkanut lumipyry ja se sakeni sakenemistaan. Edelle ehtineitä miehiä oli vaikea löytää ja me jouduimme tuon tuostakin harhaan. Hiihdimme hartiavoimin pitkin meren selkää, kompassi ainoana oppaanamme, ja huutelimme tovereitamme. Vihdoinkin saimme heistä suurimman osan koolle.
Mutta me olimme pyryssä painuneet verrattain lähelle saarta ja huutomme olivat herättäneet punikkien huomiota. Oikealta kyleltämme alkoi sataa kuulia keskellemme. Kaikesta päättäen oli meikäläisten pääjoukko vetäytynyt takaisin ja punaisten tuliluikut joutivat nyt suuntautumaan yksinomaan meitä vastaan. Kuulia vihelsi ja surisi joka puolella kuin äkäisiä paarmoja. Meidän oli turha ruveta vastaan ampumaan, vaan ääneti painoimme saaresta poispäin minkä miehistä lähti.
Kerran kuulin takaani lumipyrystä surkean huudon: — Toverit, auttakaa! — mutta meidän oli mahdoton ryhtyä mihinkään, täytyi vain henkensä edestä painaa eteenpäin ja katsoa samalla, että miehet pysyivät koolla.
Läpi nääntyneinä ja likomärkinä saavuimme aamuyöstä majapaikkaamme. Yksi joukostamme puuttui. Oliko hän saanut surmaavan luodin huutaessaan meitä avukseen vai oliko hän haavottuneena joutunut punikkien käsiin, sitä emme saaneet koskaan tietää.
Heti olille heittäytyessäni vaivuin uneen. Mutta aina tavan takaa hätkähdin hereille. Olin tuulen tohinan keskeltä ollut kuulevinani huudon: — Toverit, auttakaa! — tai sitten näkevinäni korkeaotsaisen pikku pojan, joka silmät laajentuneina tuijotti pimeään ja jonka edessä peitteellä lepäsi käsipommi.