XV.
PYHÄ YKSINKERTAISUUS.
Kumarana ja hoippuen, vanha rikkinäinen saali tiukasti ympärille kiedottuna, kulki Paakkumummo tietä kaupunkiin, vetäen perässään pientä kelkkaa. Kaunaili lunta ja telefoonilangat vonkuivat niin surullisesti.
— Päivää, päivää! Että teidänkin pitää aina ulkona liikkua, oli sää minkälainen tahansa, — puheli hän vastaan tulevalle punakaartilaispatrullille.
— Mitäpäs tuota meidän, nuorten miesten, on niin väliä, mutta teitähän on enempi sääli, — vastasi yksi puhutelluista. — Kyllä teistäkin olisi jo aika pitää valtion huoli.
— Hih, hi, mitäpäs minusta, hautaan kaatuvasta lahosta. Kunhan te nuoret vain päänne pärjäisitte. Jumalapa teitä varjelkoon ja auttakoon voittoon.
— Onhan niitä näemmä uskovaisiakin meidän puolella ja minä kun olen luullut, että ne ovat kaikki lahtareita, — virkkoi yksi miehistä tovereilleen ja nauraen jatkoivat he matkaansa.
Muori taas lähti vetämään kelkkaansa päinvastaiselle suunnalle. Hän asui yksinään pienessä, kallelleen painuneessa mökin tönössä pari kilometriä kaupungista. Nimen Paakkumummo oli hän saanut siitä, että hän valmisti paakkuluutia ja varpuisia kynnyksenalusmattoja, joita hän kaupitsi kaupungissa. Melkein kaikki tunsivat hänet pienessä kaupungissa ja monena vuosikymmenenä oli hänet joka päivä nähty kelkkoineen kaupunkiin johtavalla tiellä.
Hän oli jo kauan ollut leskenä ja hänellä oli yksi ainoa tytär, joka oli naimisissa Helsingissä. Sodan puhjettua oli tytär kirjottanut äidilleen seuraavan kirjeen:
"Rakas äiti! Nyt on kansa noussut sotaan lahtareita vastaan ja täällä Helsingissäkin on semmoinen touhu ja kiire, ettei tahdo tietää mihin tässä repeää. Alfreedikin on päällikkönä järjestyskaartissa ja minä olen ruvennut niille ruuanlaittajaksi, mutta kyllä siitä on hommaakin. Kyllä ovat nyt lahtarit nenälle lyötyinä eivätkä ne paljon kitvahakaan, meidän pojat ne vain pitävät jöötä joka paikassa. Ja kyllä se onkin jo aika että köyhälistö ottaa vallan käsiinsä, muutenhan ne olisivat meidät nälkään tappaneet. Pohjanmaalla ne kuuluvat lahtarit vastarintaa hangottelevan, mutta ei kestä sielläkään kauan, jahka meidän pojat joutuvat täältä yhdessä venäläisten toverien kanssa. Pysykää te äiti vain levollisena ja rukoilkaa Jumalaa asian puolesta. Sitte kun valta on kokonaan meidän käsissä niin ei teidänkään tarvitse enää luutakelkkoja porvareille vetää vaan saatte huolettomat vanhuuden päivät. Niin sanoo Alfreedikin että kyllä valtio teistäkin sitten huolen pitää. Ja nyt minun vain piti kysyä teiltä että onko teillä kaffen puute ja jos on niin ilmottakaa vain minulle, minä lähetän, minun huostassani kun täällä on runsaasti kaffea ja sokeria — — —"
Kuinka se Eveliina pitikin huolta vanhasta äidistään! Oikein oli äidin täytynyt itkeä pihauttaa ja sitten oli hän ottanut käsille suuren virsikirjansa ja nenäänsä turistellen veisannut siitä virren sekä lopuksi hartaasti rukoillut voittoa sille asialle, jonka puolesta Eveliinakin miehineen oli taistelussa. Eikä hän sen jälkeen ollut yhtenäkään päivänä lyönyt laimin rukoilla voittoa köyhän kansan asialle.
* * * * *
Kaupungintulliin päästyään pysähtyi hän huoahtamaan samalle kohtaa, jossa hän oli aina ennenkin pysähtynyt, sekä pyyhkäsi pois nenän päähän valuneen vesinolpun. Samalla hän mietti, minne hän ensiksi menisi luutiaan tarjoamaan. Sitten muisti hän Ringbomin kamreerskan, joka asui siinä lähellä torin kulmalla ja jonka luona hän joulun jälkeen ei ollut kertaakaan käynyt. Se oli niin ystävällinen rouva ja kristillismielinen. Rukoushuoneellakin tuli se aina kädestä pitäin tervehtimään ja puhuttelemaan.
Ringbomin kyökissä oli aina niin siistiä ja lämmintä ja kupariastiat kiiltelivät seinällä niin että kuvansa näki niiden kyljessä. Mutta ne moninaiset ja suloiset tuoksut, jotka kyökistä heti oven avattua olivat aina ennen vastaan lehahtaneet, kuuluivat nyt menneisyyteen. Eikä kyökki-Marin kasvotkaan loistaneet niinkuin ennen ja rouva oli aina hiukan huolestuneen näköinen.
Kun Mari oli siirtänyt tuolin Paakkumummolle ja tämä parahiksi ehtinyt istuutua, tuli kamreerskakin kyökkiin, pisti tapansa mukaan kättä ja kysyi kuulumisia.
— Mitäpä tuota tähän maailman aikaan kuuluisi muuta kuin sotaa ja levottomuutta, — vastasi Paakkumummo huoaten. — Kun nyt Jumala vain pian antaisi oikean asian voittaa ja niiden lahtarien sortua omaan pahuuteensa, että tässä jälleen päästäisiin rauhassa elämään. Kyllä minä olen koettanut Jumalaa rukoilla, että kaikki hyvin päättyisi ja paha saisi palkkansa…
Kamreerinrouva näytti Paakkumummon puhuessa ikäänkuin jäykistyvän. Hän katsoi terävästi ja pitkään mummoa, pyörähti sitten vihaisesti ympäri ja meni mitään puhumatta sisälle, samalla kuin Mari hellan luona askarrellessaan niin omituisesti tirskahteli. Mutta Paakkumummolla olivat sekä kuulo että näkö jo koko lailla heikontuneet, niin ettei hän huomannut mitään erikoista, jatkoi vain puheluaan ja huokasi aina väliin. Mutta kun rouvaa ei kuulunut takaisin, alkoi hän udella Marilta, että minnekä se kamreerska, hänellä kun olisi ollut taas luutia tarjolla.
— Eipä se taida teidän luudistanne tykätä, — vastasi Mari.
— Häh, etteikö tykkää? Miksei, onhan se aina ennenkin ottanut ja yhtä hyviä minulla on luudat nyt kuin ennenkin.
Hän odotteli kamreerskaa kyökkiin palaavaksi, mutta sitä ei kuulunut.
— Ei suinkaan se nyt vain jostakin loukkaantunut minuun? — alkoi hän huolestuneena Marilta udella.
— Ties vaikkapa oiskin, — nauroi Mari. — Ei se ainakaan nyt luutia osta.
— No jopa nyt jotakin, — päivitteli Paakku-mummo kokonaan ymmällä ja hankkiusi pois lähtemään.
Vielä kadullakin vaivasi hän päätään, että millä ihmeellä hän oli saattanut kamreerskaa loukata. Hänhän oli sanonut vain niin ja niin eikä hän kuolemakseenkaan voinut käsittää siinä mitään pahaa olleen. Eihän kamreerska nyt toki siitä ollut pahastunut, että hän oli sanonut rukoilevansa Jumalaa työväen kaartilaisten puolesta. Olihan kamreerska niin ystävällinen ihminen ja lisäksi kristitty, niin ettei hän kai voinut toki lahtarien puolta pitää.
Parissa muussa paikassa kävi hänen aivan samalla tavoin. Kun hän kuulumisista juteltaessa puheli samaan tapaan kuin Ringbomin kyökissäkin, jäykistyivät rouvat yhtäkkiä ja luutia kyselemättä katosivat sanan puhumatta sisähuoneisiin. Epävarmana ja alakuloisena palasi hän sinä päivänä kaupungista ja kelkassa oli osa luutia myymättä.
* * * * *
Eräänä päivänä sai Paakkumummo mökkiinsä asukkaita. Joukko nuoria punakaartilaisia, joiden tehtävänä oli vartioida siinä lähellä olevaa tienristeystä, asettui mummon tupaan. Siellä he aterioivat ja lepovuorolla olevat tulivat aina sinne loikoilemaan tai muuten aikaansa kuluttamaan.
Mielelläänhän mummo otti heidät suojiinsa, valmistipa vähistä vaatevaroistaan heille kunnolliset vuoteetkin lattialle.
— Kunpa nyt Jumala auttaisi teidät voittoon, — puheli hän vierailleen. — Ja mikseikäs hän auttaisi, kun me jaksamme olla kärsivällisiä ja luottaa häneen.
Pojat vilkuilivat toisiaan ja tirskahtelivat. Ja vieläkin enemmän huvitti heitä, kun muori iltasella otti virsikirjan ja alkoi siitä säröisellä äänellään veisata sekä sitten vuoteeseen asettuessaan ääneensä rukoili heille Jumalan varjelusta ja siunausta.
— Hätäkös tässä on kelliä, kun on oikein esirukoilijatkin, — arveli muuan pojista.
Mutta sunnuntaina he joutuivat hieman pulaan, kun muori kirkkoon hankkiutuessaan alkoi heitäkin sinne hätistellä.
— Teidän varsinkaan, jotka elätte alituisessa vaarassa, ei pitäisi unohuttaa herranhuonetta, — puheli hän hoidokeilleen.
Nämä pääsivät kuitenkin pälkähästä selittämällä, etteivät he vahdinpidoltaan pääse.
Kirkosta palattuaan kuuli mummo pihalle soiton remputusta ja töminää ja kun hän avasi oven, oli lattialla useampia pareja pyörimässä. Ne hajaantuivat kuitenkin heti eikä muori ollut oikein selvillä, pitikö hänen torua vai ei.
— Täällä on näemmä vieraitakin, — sanoi hän tyttöjä silmäillen.
— On, ne kuuluvat kans meidän kaartiin, — selitti yksi pojista.
— Tytötkö?
— Niin, ne ovat semmoisia laupeudensiskoja, jotka hoitavat haavottuneita.
— Ja lemmensiskoja, — lisäsi yksi pojista niin hiljaa, ettei muori sitä kuullut.
— Vai niin, no onkin teillä kaikki varustukset, — ihmetteli muori ja muuttui heti suopeammaksi tytöille.
Kun hän ryhtyi päivällistä puuhaamaan, saattoivat nuoret hänen selkänsä takana jatkaa kisailuaan. Heidän nurkastaan kuului yhtämittainen hihitys ja sissutus, kun pojat istuttivat tyttöjä polvillaan, ja kaikki tuntui heistä kahta hauskemmalta, kun muori ei tiennyt mitään heidän hommistaan, vaan virttä hyräillen puuhaili totisena pesän ääressä. Sellainen salakähmäisyys lisäsi päivittäin suuresti jännitystä poikain kortinpeluuseenkin. Ei silti, etteivät he olisi sitä hennonneet julkisestikin tehdä, mutta kun he nyt alussa jostakin omituisesta syystä olivat ottaneet tavakseen muoria väistää, niin tekivät he edelleenkin sillä tavoin.
Tällä kertaa lisäsi heidän hauskuuttaan tavattomasti se, että illalla toisten tyttöjen lähdettyä kaksi heistä jäi pimeään oviloukkoon sekä pujahti sieltä poikain vuoteelle. Muori ei huomannut mitään, vaan tapansa mukaan veisata hyrrytteli ehtoovirttään.
Muori oli ottanut toimekseen keittää pojille lämmintä ruokaa. Aineista ei ollut puutetta: voita, leipää, lihaa, läskiä, juustoa, nisujauhoja kulettivat pojat runsain määrin kortteeripaikkaansa.
— No onhan sitä maailmassa vielä tuota ruokaa, — ihmetteli
Paakkumummo.
— Kyllä sitä lahtarien kassoista löytyy vaikka kuin, — kehuivat pojat.
— No on ne julmettuneita, kun kätketään ruokavarat ja tapettaisiin lähimmäisensä nälkään, — päivitteli mummo päätään kallistellen.
Nykyään hänen ei olisi toimeentulonsa takia tarvinnut kulkea luutia kauppaamassa, mutta vanhasta tottumuksestaan täytyi hänen kuitenkin aina tavan takaa käydä kelkkoineen kaupungilla. Muutamia viikkoja edellä kerrotun käyntinsä jälkeen pistäysi hän jälleen Ringbomin kyökissä. Rouvan käytös oli koko ajan vaivannut hänen mieltään ja hän oli päättänyt tiedustaa syytä tämän loukkaantumiseen. Mutta hän ei saanut rouvaa puhutella. Ainoastaan vilahdukselta näki hän hänet kyökin viereisessä huoneessa, mutta kyökkiin ei rouva tullut. Mari selitti vain, ettei rouva osta luutia ja niine hyvineen, mieli raskaana, sai Paakkumummo lähteä matkoihinsa.
Eräässä toisessa kyökissä joutui hän sen sijaan puheisiin talon rouvan kanssa ja kun hän avomieliseen tapaansa lausui ajatuksensa päivän kysymyksistä, suutahti rouva siitä, että hän nimitti lahtareiksi niitä, jotka taistelivat laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Eikö muori tiennyt, minkälaisia roistoja punakaartilaiset olivat ja mitä konnantöitä ne olivat ympäri maan tehneet? Että muori kristittynä ihmisenä saattoikin sellaisia puolustaa, vieläpä rukoillakin niiden edestä!
Pää pyörällä, huokaillen ja onnettomana palasi Paakkumummo kotiinsa. Eikä hän voinut olla purkamatta sydäntään pojille. Että olivatko asiat todellakin niinkuin se rouva oli sanonut?
— Ohoh, jopa ovat porvarit syöttäneet muorille pajunköyttä! — huusivat pojat kuin yhdestä suusta.
He ottivat käsille "Työmiehen" ja muiden sosialistilehtien numeroita ja alkoivat pauhaavalla äänellä lukea muorille juttuja lahtarien konnamaisuudesta ja julmuuksista. Päätään nyökytellen kuunteli muori ja puhkesi aina väliin sanomaan, että tuolla tavalla justiisa hänkin on ajatellut ja tuollaisiksi juuri hän on lahtarit kuvitellut. Tottahan Eveliinakin sen tiesi eikä hän suinkaan olisi miehineen suotta aikojaan niitä vastaan ryhtynyt. Siten pääsi hän vähitellen rauhottumaan, hänen järkytetty käsityskantansa palasi entiselle sijalleen ja hän saattoi jälleen rukoilla köyhäin kaartille, kuten hän punaisia nimitti, voittoa samalla hartaudella kuin ennenkin.
* * * * *
Saapui kevät.
Sen mukana ilmestyi punakaartilaisjoukkoihin omituista levottomuutta ja epävarmuutta. Paakkumummo sitä ei kuitenkaan pitkään aikaan huomannut, vaan toimitti virsiä hyräillen askareitaan kuten ennenkin. Mutta eräässä naapurimökissä sai hän kuulla sellaisen pelottavan uutisen, että Tampere on vallotettu ja lahtarit ovat tulossa tänne. Hänen käsityskantansa uhkasi taas suistua sijoiltaan ja pois suunniltaan palasi hän omaan tölliinsä.
— Jopa taas ovat valehdelleet muorille, — sanoivat pojat huolettomasti. — Kohtahan niitä lahtareita ei ole enää olemassakaan, vielä ne sitten tänne tulisivat.
— No sitähän minäkin, — huojentui muori, — eihän nyt toki Jumalakaan salline sellaista tapahtua.
Mutta kun pojat eräänä päivänä alkoivat suurella kiiruulla panna kapineitaan kokoon sekä hankkiutua poislähtöön, valtasi muorin uusi levottomuus.
Eiväthän lahtarit vain sittekin olleet tulossa?
— Mitäs vielä! Lahtarit on ajettu pohjoisnavalle. Meidät on vain komennettu toiseen paikkaan. Olkaa te, muori vain huoleti, kyllä tänne toisia tulee, jos me menemmekin.
Entistä hartaammin rukoili ja veisasi Paakkumummo yksin jäätyään.
Oli pari päivää niin kumman hiljaista ja outoa. Mutta sitten tuli taas liikettä ja huminaa pikku kaupungin ympäristöön. Kuormia ja tykkivankkureita jyrisi teillä ja sotilasosastoja marssi edestakaisin.
Luutanippu olallaan, sillä kelkkaa ei voinut enää käyttää, asteli Paakkumummo kaupunkiin. Maantien vieressä oluttehtaan edustalla höyrysi kenttäkeittiö ja sen ympärillä istuskeli joukko miehiä. Niillä oli valkoiset nauhat käsivarsissa, mutta siihen ei Paakkumummo osannut mittaan huomiota kiinnittää.
— No tulipahan, Jumalan kiitos, uudet miehet tilalle, vaikka ne jo pelottelivat, että tänne lahtareita tulee, — puhkesi hän hyvillään sanomaan ja pysähtyi miesten luo.
Miehet silmäilivät ällistyneinä toisiaan ja purskahtivat sitten nauramaan.
— No emmekös me näytä lahtareilta? — kysyi yksi miehistä.
— Hi, hi, noin siivon ja kunniallisen näköisiä miehiä! Kyllä minä tiedän, miltä ne lahtarit näyttävät.
Miehiä huvitti se asia yhä enemmän. He alkoivat jutella mummon kanssa ja tarjosivat hänelle kenttäkeittiöstä soppaa. Sitä maistellessaan kertoi hän luonaan asuneen kaartilaispoikia ja kuinka hän on heidän kaikkien puolesta lakkaamatta rukoillut Jumalaa. Ja kun miehet vakuuttivat olevansa lahtareita, nauroi hän heille hyväntuulisesti ja sanoi kyllä leikin ymmärtävänsä, ei hän vielä niin vanha ollut.
Kiitellen ja siunaillen erosi hän miehistä ja jatkoi luutineen matkaansa kaupunkiin.
Torilla kohtasi hän Ringbomin kamreerskan. Se näytti olevan niin päiväpaisteisella tuulella ja kun Paakkumummo niiasi hänelle kankeilla säärillään, pysähtyi se ja pisti kättä vanhaan tapaan.
— No, mitäs Paakkumummo nyt sanoo? — kysyi hän hiukan merkitsevästi.
— Mitäpä tuota entistä kummempaa, — vastasi mummo. — Pelottelivat tässä jo, että lahtarit tulevat tännekin, mutta eipä siinä, Jumalan kiitos, ollut mitään perää. Kyllä minä olenkin sen asian takia rukoillut Jumalaa ja nyt minä olen omin silmin nähnyt, että hän on kuullut rukoukseni.
Kamreerinrouva katsoi häntä jälleen pitkistään, heilutti päätään ja vihelsi hiljaa. Mutta sitten saivat hänen kasvonsa äskeisen päivänpaisteisen ilmeen ja hän sanoi ystävällisesti:
— Niin, kyllä näinä aikoina on moni ahdistettu rukoillut Jumalaa ja merkillisesti hän on kuullut onnettomien avunhuudot. Mutta tuokaa nyt se luutataakkanne meille, niin saatte siellä jotain lämmintä suuhunne.
— Voi kuinka se tuo kamreerska on aina ystävällinen, — ja hoippuessaan taakkoineen rouvan perässä kuivasi Paakkumummo huivinnurkalla silmiään, jotka olivat kostuneet siitä hyvästä mielestä, kun kamreerska ei enää ollutkaan häneen loukkaantunut.