XIV.
PUNAKAARTILAINEN.
"Ei, sittenkin minä otan sen tienvierivainion ja niityn sen takaa… Ja siihen riihimäelle laitan tupakantin ja navettakartanon. Ne pellot, ne…"
Antti Syöperin pää nyykähti alas ja ajatus katkesi kesken. Unissaan oli hän kuitenkin rakentavinaan tupaa siihen riihimäelle, hekumoiden tietoisuudella, että siinä ympärillä levenevät saviset ja mehevät pellot olivat hänen omiaan, joista hänen ei tarvinnut tehdä päivätöitä penninkään edestä.
Antti Sjöberg eli Syöperi, kuten häntä kaikki nimittivät, oli jo yli viidenkymmenen miehiä. Hänellä oli erään Keski-Hämeen pitäjän metsäkulmalla pieni torppa, jossa hän muorinsa kanssa kahden oli nuoruudestaan saakka elää kituuttanut. Pari tytärtä oli palveluksessa ja poika oli ollut töissä kaupungissa, jossa hän äskettäin oli akottunut. Oliko hänkin mukana punakaartissa vai ei, siitä ei Syöperillä ollut tietoa.
Se oli kurja ja karu sydänmaan sopukka, jossa hänellä oli mökkinsä. Suurella vaivalla oli hän vuosikymmenten kuluessa saanut kivien ja louhien keskelle purastetuksi sen verran peltoa, että hyvinä vuosina tuli vapunpäivään asti omillaan toimeen. Kahta lehmää useampaa ei ollut koskaan voinut pitää. Ja ulostekoja tästä viheliäisestä torpasta oli kuitenkin sataviisi markkaa rahaa sekä päivätöinä yksi viikko hevosen kanssa ja yksi ilman hevosta. Siihen se hupenikin kaikki, mitä omilta töiltä liikeni, eikä vanhan päivän varaa kertynyt, vaikka kuinka olisi ahertanut ja säästänyt.
Tyytyväisenä ja sitkeänä vanhan kansan miehenä oli Syöperi kuitenkin elellyt vuodesta vuoteen epäkiitollisella konnullaan. Sosialisti oli hän ollut vasta muutamia vuosia. Se oli käynyt sillä tavoin, että hänen isäntänsä, paksu, punanaamainen ja itara mies, oli uhannut korottaa hänen torpanvuokraansa, minkä johdosta heidän välilleen oli kehittynyt tuima riita. Silloin oli Syöperi mennyt ensi kerran työväenyhdistyksen kokoukseen ja sen jälkeen oli hän alkanut säännöllisesti tilata "Työmiestä". Se oli vähitellen saanut hänet näkemään asiat kokonaan toisessa valossa. Häneen oli syöpynyt yhä syvempi katkeruus talollisluokkaa ja yleensä varakkaita kohtaan. Ja jos katkeruus milloin hetkeksi hellitti, tarvitsi vain hänen nähdä isäntänsä ja se leimahti kohta uuteen liekkiin. Maatyölakkoihin oli hän viime keväänä ottanut lujasti osaa ja ulostekojaan ei hän ollut koko viime vuodelta suorittanut. Isäntä oli sen johdosta hakenut hänelle häätötuomion, mutta juttu oli vielä kesken ja Syöperi asui edelleenkin torpassaan.
Sille kannalle olivat asiat kehittyneet, kun puhkesi yhtäkkiä sota. Syöperi pysyi aluksi kotimökillään, sillä hän piti itseään liian vanhana mukaan lähteäkseen. Mutta kun "Työmies" sisälsi yhä pöyristyttävämpiä juttuja lahtarien julmuuksista ja kuinka ne surmaavat järkiään köyhän kansan sekä hävittävät heidän asuntonsa maan tasalle, kävi hän todella levottomaksi eikä voinut pysyä enää alallaan. Kysymys oli kotikonnun puolustamisesta.
— Ei, kyllä tässä täytyy joka miehen olla mukana, — sanoi hän ja alkoi hankkiutua matkaan.
— Sinua siellä nyt tarvitaan! — torui muori. — Pysyisit kiltisti kotona ja antaisit heidän keskenään tapella tappelemisensa. Ei se maailma kuitenkaan siitä siihen kummene.
Muori oli vielä läpeensä vanhan kansan ihminen, sillä hän ei viitsinyt milloinkaan "Työmiestä" lukea. Mutta Syöperi ei piitannut hänen pauhaamisestaan, vaan lähti taipaleelle.
Jo kotona ollessaan oli hän saanut "Työmiehestä" lukea, että torpat ja mäkituvat on julistettu itsenäisiksi. Rintamalla sai hän tovereilta kuulla, ettei sitä siihen vain pysähdytä, vaan lisäksi jaetaan talollisten maat köyhän kansan kesken. Silloin alkoi hän itsekseen pohtia, mitkä isäntänsä pelloista hän erotuttaa itselleen ja aina joutohetkinä hän hekumoitsi näiden peltojen omistuksella. Mutta toisinaan häneen takertui epäusko ja alkoi tuntua, etteivät ne pellot taida olla niinkään vain otettavissa, hyvä jos niistä torpanvuokristaankaan pääsee. Sitäkään ei hän kaikiste jaksanut uskoa. Sellaisina hetkinä tuntui koko tämä sodankäynti järjettömältä ja turhanaikaiselta, suorastaan rosvoretkeltä, jota välttämättömästi seuraa kosto.
Hänessä oli vielä tuntuvasti jälellä vanhaa Anttia, joka epäili ja harasi vastaan.
* * * * *
— Fi-uu-srrr!
Kuula vihelsi ihan korvan juuressa, hänen ollessaan liikkuvinaan uusilla pelloillaan. Hän havahtui ja kohotti päätään. Kaikki oli hiljaista ja kuu valaisi edessä leviävää niittymaisemaa. Vastapäisellä kummulla, josta lahtarit olivat päivällä ampuneet, ei näkynyt minkäänlaista liikettä eikä kuulunut risahustakaan.
— Ovatkohan ne lahtarit menneet matkoihinsa vai?
Nämä sanat tarkotti Syöperi vieruskumppanilleen ketjussa. Mutta kun hän ei saanut mitään vastausta, nousi hän polvilleen ja kurkisteli ympärilleen. Vieruskumppanin havuvuode kiven takana oli tyhjä.
— No mihinkäs se…? — mutisi hän hiukan levottomana ja lähti hiipimään pitkin ketjua.
Kaikkien muidenkin sijat olivat tyhjänä. Hän ei löytänyt ristinsielua koko harjanteen laelta. Mutta hänen liikkeensä huomattiin kai toisella puolen, sillä siellä pamahti pari laukausta ja kuulat vihelsivät korkealla puiden latvoissa.
— Vai niin. Näytetäänpä, että täälläkin ollaan valveilla, — mutisi Syöperi, paneusi pitkäkseen tyhjälle tilalle ja ampui umpimähkään muutamia laukauksia vastapäistä kumpua kohti.
Sitte oli kaikki taas hiljaista ja liikkumatonta. Syöperi makasi alallaan, puhalteli kohmettuneisiin kouriinsa ja ihmetteli, mihin hänen toverinsa olivat joutuneet. Ja miksei tullut uusia miehiä tilalle? Hänkin oli ollut täällä etuketjussa jo lähes kaksitoista tuntia, saamatta koko aikana juuri ruuan palaa suuhunsa. Nälkä oli niin että naukui ja jalat olivat kylmästä turrana. Vahdinmuutot olivat aina olleet jokseenkin säännöttömiä ja yhdet tulivat rasitetuiksi paljon enemmän kuin toiset.
— Ei se näy täälläkään veljeys ja tasa-arvo kukoistavan, — oli
Syöperi ehtinyt jo panna merkille.
Miehet olivat illalla kiroilleet ja uhanneet omin päinsä lähteä kortteeriin, ellei uusia miehiä pian ala kuulua. Nähtävästi he nyt Syöperin nukahtaessa olivat toteuttaneet päätöksensä.
— Minunko tässä sitten pitää koko harju yksinäni vartioida? — mutisi
Syöperi tyytymättömänä.
Hän puhalteli käsiinsä ja koetti pysyä paikallaan. Mutta yhä pahemmin alkoi vilu ja nälkä ahdistaa. Ja sitten rupesi häntä huolettamaan, että jos heikäläiset ovatkin jättäneet koko paikkakunnan ja heittäneet hänet yksin tänne surmansuuhun. Valju kuudan ja raskas yön hiljaisuus alkoi häntä niin oudosti painaa. Vielä hetkisen paikallaan hytisteltyään lähti hän ryömimään alas harjulta ja tavattuaan alhaalla metsässä heikäläisten tallaamia polkuja alkoi yhtä pitkin astella takana olevaa kylää kohti.
Punakaarti ei ollut jättänyt paikkakuntaa, sillä kylää lähestyessään tapasi hän heikäläisiä kulkuvahteja. Kortteeritalossa, jossa myöskin esikunta majaili, kohtasi hän ketjutoverinsa. Siellä oli parhaillaan käynnissä kova riita ja mekastus. Päällikkö noitui ja menosi miehille, jotka omin lupinsa olivat vartiopaikkansa jättäneet.
— Miksei sinne sitten aikanaan toimiteta uusia miehiä, — huusivat syytetyt vastaan. — Mitä huonompia me olemme kylmää ja nälkää kärsimään kuin muutkaan. Menköön esikuntakin kerran vuorostaan, kyllä mekin täällä lämpimäin seinäin sisällä osaamme sen aikaa herkutella.
— Suu poikki ja äkkiä! — koveni päällikkö. — Toisen komppanian miehet lähtevät nyt heti sinne harjulle, sillä eihän helevetissä sitä nyt sovi näin pitkäksi aikaa jättää ilman vartioita. Jos lahtarit sattuvat hyökkäämään, niin ottavat koko kylän.
Mutta toisen komppanian miehet nostivat aluksi kovan mökän. He eivät olleet vielä muka tarpeeksi levänneet edellisen vahtivuoron jäleltä. Kun Syöperi juuri tällöin astui sisään, kohdistivat he äkänsä häneen.
— Siinäkin yksi, joka lähtee vahdista omin päinsä Nuo maanjussithan ne joutaisivat täällä omissa kotinurkissaan vahtia yötä ja päivää siitä hyvästä, että me olemme heille torpat ilmaiseksi toimittaneet.
Puhuja oli kaupunkilainen ja sellaiset antoivat maalaiskaartilaisten usein tuntea ylemmyytensä.
— Kylläpä siellä olen minäkin osaltani kyyristellyt, — vastasi Syöperi katkerana. — Jos jokainen teistä pitää yhtä pitkät rupeamat kuin minä ikäisekseni, niin tässä ei ole hätääkään eikä kenenkään tarvitse vahtivuoroista riidellä.
Tämä oli kylmää vettä miesten niskaan. Rähinä laimentui ja toisen komppanian miehet hankkiusivat lopultakin harjulle lähteinään.
Täällä esikunnassa oli melkoinen joukko naisiakin, joista toiset toimivat emäntinä, toiset sairaanhoitajattarina, mutta useimmat vain jonkunlaisina seuranpitäjinä esikunnan miehille. Muutaman emäntänä toimivan puoleen kääntyi Syöperi.
— Onkohan täällä vielä lämpimiä sapuskoita? Tarttis saada tässä vähän haukattavaa … ensi kerran tänä päivänä.
— Kuka tässä pitkin päivää osaa ruokia lämpimänä pitää, — tuiskahti olkansa yli emäntäsisko, joka juuri oli syventynyt hauskaan keskusteluun muutamain lepovuorolla olevain toverien kanssa. — Mitä lie siellä padassa kuoriperunoita jälellä.
Syöperi kokoili kylmiä perunoita lakkiinsa, sai jostakin leivänpuolikkaan ja sillin sekä istui penkille aterioimaan. Kun suuri pala hitaasti liikehti posken alla, seurasi hän tympein ilmein nuorten toverein joutilasta kisailua naisten kanssa. "Mitähän noillakin miehillä on täällä virkaa?" ajatteli hän. "Lienevätkö tänäänkään koko päivänä vahdissa olleet. Mutta se näkyy tässä maailmassa olevan aina niin, että toiset saavat tehdä työn sillä aikaa kun toiset elävät herroiksi."
Kun hän oli lopettanut ateriansa, toivat kulkuvahdit kaksi vankia.
— Lahtareita! Tulkaas, flikat kattomaan lahtareita! — huusi muuan nuorista miehistä ja sai kaikki jalkeille.
— Mitäs noista tänne venytitte, olisitte ampuneet heti sinne metsään, — huomautti yksi naisista.
— Ei niin kiirettä. Eihän kissakaan paistamatta hiirtä syö.
— Toimme ne tänne teidän hellusteltavaksenne.
— Kissa tuommoisia hellustelkoon!
Kaikki olivat kerääntyneet vankien ympärille. Joku nuorista miehistä tyrkkäsi heidät takaapäin naisten keskelle.
— Hyi, senkin lahtareita! — olivat nämä olevinaan ja tyrkkäsivät heidät takaisin.
Siitä sukeutui hauska leikki ja vankeja alettiin tyrkkiä mies mieheltä, huoneen laidasta toiseen.
— Joutavaahan tuo nyt tuollainenkin on … joukolla kiusata kahta aseetonta miestä! — murahti viimein Syöperi ja otti piipun suustaan.
— Mikä se sinä luulet olevasi, että sinun pitää aina tuppautua toisia komentelemaan! — kivahti hänelle muuan nuorista miehistä. — Et yhtään parempi pomo kuin muutkaan.
— Taitaakin salassa vetää yhtä köyttä lahtarein kanssa, — lisäsi toinen.
— On sullakin suuvärkkiä, mutta eipä silloin miestä näy, kun lahtarit hyökkäävät, — sanoi Syöperi.
Siitä yritti nousta ankara metakka, mutta Syöperi ei piitannut heistä sen enempää, vaan laskeusi olille pitkäkseen ja käänsi koko joukolle selkänsä.
* * * * *
Seuraavana päivänä saivat lahtarit lisävoimia ja ryhtyivät jälleen hyökkäämään. Syöperi oli koko päivän tulilinjalla ja iltapuoleen hän haavottui, sai kuulan päähänsä. Hengenvaarallista se ei kuitenkaan ollut, kuula oli ainoastaan kyntänyt vaon hänen päälakeensa. Mutta verta siitä vuoti pelottavan runsaasti niin että päätä alkoi pian huimata. Hoippuen kulki hän kortteeritaloon, saadakseen siteen haavaan.
Perille tultuaan hän löysi talon autiona. Esikunta päällikköineen, naisineen ja tavarakuormineen oli jo aikoja sitten lähtenyt turvallisemmille maille. Joukkojenkin oli käsketty perääntyä uusiin asemiin, vaikka tätä määräystä ei lähtökiireessä ollut kukaan etulinjalle toimittanut.
Sidottuaan mitenkuten haavansa lähti Syöperi jälkijoukkojen mukana Jalkasin hoippumaan eteenpäin. Hän oli verenvuodosta niin heikontunut, että tuskin jaksoi raahautua yöpaikkaan.
Aamulla, kun ryhdyttiin matkaa jatkamaan, huomasi hän muutamien toveriensa ryöstävän talossa, jossa he olivat yötä viettäneet. He murtivat piirongit ja kirstut auki ja syytivät sisällyksen lattialle, etsien joukosta mukaan kelpaavaa. Kyllästys mielessään katsoi Syöperi heidän puuhaansa, mutta hän tunsi itsensä liian heikoksi ryhtyäkseen heidän kanssaan käräjöimään. Sitä paitsi tiesi hän sen aivan turhaksi.
Parin viikon ajan täytyi Syöperin pysyä erillään sotatoimista. Hän olisi saanut lähteä kotonaankin käymään, mutta hän ei halunnut. Tällä aikaa tapahtui, että heidän päällikkönsä, joka oli levyseppä ammatiltaan, tavattiin metsässä ammuttuna. Siitä nousi esikunnassa suuri käräjän käynti, kun jotkut väittivät sitä omain miesten tekemäksi. Muutamat sakilaispojat olivat nimittäin uhanneet hänelle erään naisasian takia kostaa. Nämä puolestaan väittivät tietysti kivenkovaan, että hän oli saanut surmansa lahtarein kuulasta. Asiaan ei saatu mitään selvyyttä ja joukolle hankittiin uusi päällikkö.
Yhä tympeämmäksi tunsi Syöperi mielensä.
— On tämä yhtä mustalaissakkia, — ei hän kerran voinut olla sanomatta muutamalle vanhemmalle toverilleen, jonka kanssa hän uskalsi vapaammin jutella. — Ei ikinä tälle sodalle tule kunnon loppua.
Mutta kotiin hän ei tahtonut vieläkään lähteä. Häntä pidätti siitä jonkunlainen häveliäisyys, ikäänkuin tunne siitä, että lähtee kesken päivin työstä.
Oli jälleen peräydytty "uusiin asemiin", kun hän uudelleen ryhtyi vahtipalvelukseen. Siellä sai hän parina päivänä olla tulessa, mutta sitten peräydyttiin taaskin. Sitä mukaa, kuin kevät edistyi, siirtyi punainen rintama etelää kohti.
— Valehtelevat ne, piru vieköön, nuokin! — murahti Syöperi eräänä iltana sille toverilleen, jonka kanssa hänellä oli tapana puhua avonaisemmin, sekä viskasi kädestään "Kansan Lehden". — Ne puhuvat vain meikäläisten voitoista, mutta mitä hiton voittoja nämä tällaiset ovat! Taaksepäinhän tässä on kulettu yhtä mittaa.
— Kyllä sen jo kaikesta näkee, että hullusti meille lopulta käy, — myönsi toveri. — Kaduttaa minua, että tuli ollenkaan sotketuksi itsensä koko juttuun. Jahka tilaisuutta aukenee, niin hiiteen minä nakkaan kiväärini ja lähden kotimökille.
Moniaan päivän kuluttua toveri panikin uhkauksensa täytäntöön ja hävisi teille tietämättömille. Samanlaisia tapauksia alkoi sattua yhä useammin. Esikunnan miehet olivat hädissään, he puhuivat toisinaan hyvällä ja maalailivat kauniin värein edessä olevaa ihanneyhteiskuntaa, toisinaan kiroilivat ja uhkailivat sekä naulasivat julkisille paikoille julistuksia, joissa karkaamiset ampumisen uhalla kiellettiin. Mutta siitä huolimatta jatkui niitä melkein joka päivä. Se oli muuttunut kuin taudiksi, joka haaskasi punaista armeijaa yhtä pahasti kuin valkoisten kuulat. Tampereen menetyksestä ja saksalaisten maahan tulosta liikkui joukkojen keskuudessa mitä moninaisimpia ja suurenneltuja huhuja ja ne olivat omiaan jouduttamaan punaisen armeijan hajoamisprosessia.
* * * * *
Syöperi oli yhä joukon mukana, vaikka hän usein itsekseen ihmettelikin, että mikä se häntä siellä oikein pidätti. Mutta tarkkaan ajatellessaan täytyi hänen myöntää, että häntä hävetti muorinsa. Tulla sillä lailla kotiin, aivankuin kesken rupeaman työstä! Tiesihän hän kyllä, ettei muori hänelle ilkkuisi, mutta sittenkin tuntui kotiin paluu niin ilkeältä. Kerran sinne oli kuitenkin lähdettävä, sen hän tunsi, mutta hän tahtoi lähteä avonaisesti eikä karkaamalla.
Muutamana huhtikuisena lauantaina se sitten täyttyi hänen mittansa ja hän jätti paikkansa punaisessa armeijassa.
Hän oli nähnyt kurittomuuden, ryöstönhimon ja kaikenlaisen vallattomuuden päivä päivältä kasvavan. Jonkunlaisella tympeämielisellä tylsyydellä oli hän syrjästä seurannut tapahtumain kulkua ja tehtävänsä koneellisesti toimittaen vetäytynyt yhä kiinteämmin kuoreensa.
Oli asetuttu varustuksiin muutaman suuren rautatieaseman ympäristölle. Sinne oli kerääntynyt eri suunnilta joukkoja pariin tuhanteen mieheen. Aseetonta väkeä oli miltei toinen mokoma. Öisin punotti taivaanranta eri suunnilla, kun työstämään hajaantuneet joukkokunnat polttivat taloja. Ja asemalle kertyi yhä suuremmat määrät ryöstettyä tavaraa.
— No on tämä peliä! — mutisi Syöperi ja häntä melkein itketti sulasta harmista.
Kerran tapasi hän muutaman vakavamman ja iäkkäämmän maalaistoverinsa ryöstämässä eräässä torpassa, jonka asukkaat olivat jättäneet autioksi.
— Kehtaatkin! — ei Syöperi voinut olla sanomatta. — Ja vielä tällaisesta paikasta! Näethän sen nyt kaikesta, että tämä on torppa!
— Joo, joo, kyllä tätä ei anna Jumala eikä ihmiset anteeksi, — vastasi toveri itkevällä äänellä, mutta kantoi siitä huolimatta pois ryöstämiään tavaroita. [Tällaisen tapauksen kertoi minulle Vammalassa eräs iäkäs nainen.]
Ryöstön, hävittämisen ja tärvelemisen himo oli syöpynyt kuin tauti joukkoihin ja harvat säilyivät siitä puhtaina.
Mainittuna lauantaipäivänä sattui Syöperi joutilaana seisoskelemaan aseman luona. Siinä hänen lähellään neuvotteli joukko päälliköitä aseman puolustamisesta, sillä juuri oli saatu tietoja lahtarien lähenemisestä. Naapurikylästä oli jo eilen kuultu tykin jyrinää. Asemarakennuksen katolle oli kiireessä rakennettu ampumalava ja muutamat miehet sijottivat sinne parhaillaan kuularuiskua.
— Tuo sepän tölli tuolla maantien vieressä on ihan ampumalinjalla, — huusi yksi katolla askartelevista miehistä. — Kuularuiskusta ei sille suunnalle ole mitään apua, jos se saa paikoilleen jäädä.
— Minkä henkinen mies se seppä on? — kysyi yksi päälliköistä.
— Liekö tuo seppä itse minkään henkinen, — vastasi katolla oleva mies, — mutta sen pojan sanovat kuuluneen lahtarikaartiin.
— Mitäs siinä sitten muuta on kuin polttaa sen töllin pois tieltä, — sanoi päällikkö.
He neuvottelivat vielä hetkisen keskenään ja sitten kääntyi äskeinen päällikkö Syöperin puoleen.
— Kuulkaas, menkää ja sytyttäkää tuo tölli tuolla maantien vieressä palamaan.
— Niin minäkö? — sanoi Syöperi hitaasti ja otti piipun hampaistaan. — Siitä ei tule mitään, että minä rupeisin köyhän miehen asuntoa polttamaan. Enkä polttaisi rikkaankaan taloa. Ei se meidän asiaamme eteenpäin vie.
— Suu kiinni ja tee niinkuin käsketään! — ärähti päällikkö.
— Pidä itse suusi kiinni! Kyllä minä olen jo tarpeekseni totellut tätä rosvokomentoa, mutta nyt se saa piisata.
Kerta alkuun päästyään tunsi Syöperi suuttumistaan suuttuvansa.
— Tuommoisia päälliköitä, jotka ovat aina olleet ensimäisiä pakoon pötkimässä. Kyllä sitä kortteeripaikoissa osataan komennella ja herrastella, mutta toiset ne on, jotka rintamalla ovat saaneet työn tehdä. On piru vie tämä ollut taistelua ihanneyhteiskunnan puolesta: yhtä rosvoamista ja polttamista. Sitä vain kadun, että lähdinkään mokomaan rosvosakkiin. Mutta nyt minun onkin viimein mittani täysi ja minä lähden kotiin. Tuoss'on kiväärinne!
Syöperi iski kiväärinsä asemasillan kivitykseen, niin että perä halkesi, ja lähti enempää puhumatta kävelemään pois.
— Ottakaa kiinni se hullu! Ampukaa sitä pirua koiville! — kuului päällikköjoukosta huutoja.
Mutta kukaan ei tehnyt liikettäkään lähteäkseen Syöperin perään. Päätään kääntämättä, hartiat kumarassa ja pitkät kädet sivulla heiluen kulki tämä eteenpäin laahustavin askelin aivankuin olisi kyntöpellolta palannut. Hänen olemuksessaan oli jotakin noli-me-tangere-varotusta ja sen vuoksi ei kukaan totellut päällikköjen käskyä ottaa hänet kiinni.
Vasta kun hän oli ehtinyt etemmäs, pamahti aseman luona muutamia laukauksia. Mutta Syöperi ei ollut niistä millänsäkään, vaan jatkoi päätään kääntämättä matkaansa ja hävisi hetken kuluttua metsän suojaan.
* * * * *
Metsätietä ja polkuja kulkien pääsi Syöperi onnellisesti kotiinsa.
Hän pysähtyi pihalle ja silmäili ympärilleen. Kaikki oli ennallaan. Hän nosti kohdalleen sahrat, jotka katoksessa olivat kaatuneet kylelleen ja astui sitten talliin. Ruuna nosti päänsä parren yli ja hörhötti. Hän silitti sen turpaa, taputti lautasille ja heitti heinätukon eteen. Vasta sen tehtyään astui hän sisälle.
Muori istui karsinaloukossa ja kirnusi vanhalla mäntäkirnullaan. Hän ei ollut ulottunut ikkunasta näkemään miehensä pihalla liikkuvan.
— No? — sanoi hän ja kirnu pysähtyi oitis.
Tuohon yhteen pikku sanaan sulkeutui kaikki se hämmästys ja uteliaisuus, jota miehen odottamaton kotiin ilmestyminen hänessä herätti.
— Mitä no? — ärähti Syöperi. — Turuuta vain sitä kirnuasi eläkä tyhjää töllötä. Enhän minä mikä ulkomaan elävä ole.
— Niin mutta … mistä sinä siihen nyt sitte niin äkkiä ilmestyit?
— Mistä? Tietä pitkin vissiinkin.
Syöperi istahti lavitsalle pöydän eteen ja ryhtyi laittamaan piippuaan kuntoon. Muori alkoi jälleen turuuttaa kirnuaan, mutta koko ajan piti hän huolestuneena miestään silmällä. Enempää ei hän ruvennut utelemaan, sillä hän näki heti miehensä päältä, ettei siltä saa kunnon vastausta.
"Ei ikinä niillä ole hyvin asiat", päätteli hän itsekseen. "Mutta enkö minä jo lähtiessä sitä varottanut."
Kun Syöperi oli polttanut piipun pohjaan, kiintyi hänen huomionsa "Työmies"-lehtiin, joita siistissä nipussa riippui naulassa sivuseinällä. Hän nousi hitaasti, tempasi nipun alas, kääri sen kokoon ja työnsi padan alle pesään.
— Yhyh! — pääsi silloin muorilta vasten tahtoaan ja sillä tahtoi hän arvatenkin tulkita, että olisit sen saanut jo ennenkin tehdä, niin olisi nuokin reisut jääneet tekemättä.
Sen puheliaammaksi ei tapaus Syöperiä kuitenkaan saanut. Eikä hänen kielensä kannin hellittänyt seuraavinakaan päivinä. Äänetönnä ja jurona liikuskeli hän kotiaskareissa ja pysähtyi välistä pitkiin mietteisiin. Naapureista sai muori sen vähän tietoja, minkä hän pahimman uteliaisuutensa tyydykkeeksi tarvitsi. Niinpä sai hän eräänä päivänä kuulla, että sota oli lopussa ja punakaartilaiset olivat miltei kaikkialla joutuneet vangiksi. Silloin alkoi häntä todenteolla huolestuttaa miehensä turvallisuus, mutta mitään ei hän kuitenkaan uskaltanut tälle asiasta puhua, hän kun arvasi jo edeltäpäin, minkälaisen vastauksen saisi.
Eräänä päivänä, parsiessaan miehensä sukkia karsinaikkunan alla, huomasi hän, että Syöperissä, joka istui tavallisella paikallaan pöytälavitsalla, oli syntymässä joku tärkeä päätös. Jännityksellä odotti hän asian kehitystä ja silmäsi aina väliin salavihkaa miestään. Vihdoin tempasi tämä housuntaskustaan piipun hyvin rajulla liikkeellä ja upotti sen tupakkamassiin.
"Nyt se on valmis, annahan olla, kun se heltiää sen hampaista", sanoi muori itsekseen.
Kun Syöperi oli saanut piipun palamaan, veti hän takin päälleen, läheni ovea ja vasta lukkoon taittuessaan sanoi selkänsä taakse:
— Katsohan ruunan perään.
— Mihinkä sinä sitten?
— Menenpähän kirkolle … esikuntaan.
— Esikuntaan! Luuletko siellä olevan enää teidän esikuntianne. Aikaa kuuluvat olleen jo vankina.
— Jollei ole meidän, niin tottapahan lie muita esikuntia. Sinne tässä nyt vain mennään.
— Mutta etkö sinä hyvä ihminen älyä, että ne vangitsevat sinut, — hätääntyi muori, — ja vielä hyvässä lykyssä ampuvatkin.
— Jos ampuvat, niin ampukoot. Ammuttavana minä olen tässä koko talvenkin ollut.
Hän astui ulos ja painoi oven jälessään kiinni. Hetken kuluttua pisti hän kuitenkin päänsä vielä sisälle ja sanoi:
— Muistakin katsoa ruunan perään!
— Sen ruunansa kanssa se, — pääsi muorilta itkun sekaisella äänellä.
— Voi viheliäistä, minkälainen juurikka se on!
Silmiään pyyhkien asettui hän piha-akkunan ääreen ja katsoi miehensä jälkeen, joka hartiat kumarassa, pitkät kädet sivuilla heiluen, kulki laahustavin askelin ja päätään kääntämättä eteenpäin.