XIII.
ERÄS PUNAINEN PERHE.
Kylän talot olivat järvestä kohoavalla rinteellä toinen toistaan ylempänä. Alinna oli rautatienasema ja ylinnä, siellä missä maa oli jo kivistä ja katajaista, seisoi työväentalo. Se oli muhkea rakennus ja lipputankoineen kohosi se kylän yläpuolella kuin sitä ja koko laaksoa hallitseva linna.
Ja paikkakuntaa hallitsevana linnana se tavallaan oli esiintynytkin aina siitä lähtien, kun seudulla Venäjän vallankumouksen jälkeisenä kevännä puhkesi kiivaita maatyöläislakkoja. Kuin tulenliekki liehui tangossa pitkin kesää punainen lippu ja sisällä räikkyi läpi yön hanuri, lakkolaisten pyöriessä tanssissa. Läpiuupuneina vetäytyivät talojen palkollisväet vasta aamuauringon sarastaessa kotiinsa ja nukkuivat lähelle puolta päivää, sillä aikaa kuin isännät ja emännät lapsineen saivat pitää karjasta huolta miten parhaiten taisivat. Herättelemisyrityksistä saivat he vain kiukkuisia vastauksia, ja kun palvelusväki taas iltapuoleen lähti työväentalolle, tunsivat he siitä vain huojennusta, sillä vihdoinkin noustuaan olivat nämä yhtä mittaa juonitelleet ja kyränneet.
Lakkoilevat ja tanssin humussa aikaansa kuluttavat työläiset olivat siis tuon kylän yläpuolella kohoavan linnan varusväkenä. Ylivallastaan muistuttaakseen teki se tavan takaa hyökkäysretkiä ympäristöön. Kun nimittäin talolliset poikineen ja tyttärineen uskalsivat olla niin julkeita, että menivät omin lupinsa peltojaan kylvämään, järjestyivät joukot kohta työväentalon pihalla riveihin ja vetäen laulua: "Eespäin, väki voimakas!" tai: "Työn orjat, sorron yöstä nouskaa"! (mikä ei kuitenkaan ollut tarkotettu noille pelloillaan raataville orjille) marssivat he paikalle. Hevoset päästettiin valjaista, isännät poikineen ja tyttärineen kannettiin pois pelloiltaan ja parhaassa tapauksessa mukiloitiin ja rusikoitiin hyvänpäiväisiksi. Sitten palattiin tyytyväisinä linnalle ja pantiin tanssi uuteen käyntiin. Sellaista oli elämä kylässä tuona keväänä eikä se muuttunut paljon kummemmaksi sittekään, kun lakot virallisesti julistettiin päättyneiksi. Linnassa oli päästy vallan makuun eikä ohjaksia tahdottu niin vain käsistä jättää. Rettelöihinhän aina syytä löysi ja milloin omat voimat eivät tuntuneet riittävän, niin tarvitsi vain lähikaupungista kutsua vierasmaalaisia pistinniekkoja, jotka olivat aina niin alttiita avuksi rientämään.
* * * * *
Samalla tontilla ja melkein nurkitusten työväentalon kanssa oli pienempi ja vanhempi rakennus, johon kuului vain keittiö ja kamari. Siinä asui suutari Komulainen, joka varsinaisen ammattinsa ohella toimi työväentalon vahtimestarina.
Komulaisen perhe käsitti paitsi häntä itseään ja vaimoaan kaksi tytärtä, joista toinen kahdeksantoista, toinen viisitoistavuotias, sekä viisivuotiaan Janne-pojan, jota isä lellinimellä kutsui Jeskuksi.
Nimet laskevat usein häijyä pilaa, jos vanhemmat vain niiden avulla ovat mielineet antaa suuntaa lastensa luonteen kehitykselle. Niinpä tuo Komulaisen vanhempi tytär, joka oli saanut nimen Kaino, oli kaikkea muuta kuin kaino. Ainakin hän noissa jokailtaisissa tansseissa ehti riippua joka ainoan pojan käsikynkässä ja kemujen päätyttyä oli hän aina niin väsyksissä, että hädin tuskin jaksoi kotiinsa laahautua, niin lähellä kuin se olikin. Ja suulas hän oli, niin että hän sanasotasilla piti puolensa vaikka mustalaista vastaan. Sanoivat hänestä äitiinsä tulleen pahankurisen. Mutta kaunis hän oli, oikea tummatukka kaunotar. Hipiä oli hieno ja pehmoinen, kasvot kapeat ja säännölliset ja tummansinisten silmien suojana tummat, kaarevat kulmakarvat. Sitäpaitsi kävi hän aina arkinakin sievästi ja hyvin puettuna. Hän oli nimittäin ollut kaupungissa neulojattaren opissa ja osasi ainakin itselleen sommitella pukuja. Mutta syrjäisille ei hän viitsinyt neuloa. Eikä yleensä tehdä mitään työtä — seikka joka päivittäin aiheutti monta kiivasta kohtausta hänen ja tiuskean, nuuskanenäisen äidin välillä.
— Menisit edes piiaksi tästä jouten laiskistelemasta, senkin hepene, — tapasi äiti torailunsa lopettaa.
Mutta silloin tarttui asiaan aina isä, joka työkapineitaan kolistellen sanoi äreästi:
— Meidän tyttöä ei panna porvarien orjaksi. Tehkööt itse työnsä, mokomat verenimijät!
Se ratkasi aina asian ja Kaino sai rauhassa tehdä sitä, mikä häntä enimmän miellytti, nimittäin juosta kylillä, tanssia ja olla mukana työväentalon näytelmissä.
Nuoremman siskon nimi, Helli, saattoi olla paremmassa sopusoinnussa omistajansa luonteen kanssa, vaikka hänestä ei vielä voinutkaan mitään erikoisempaa sanoa. Hän oli vielä keskeneräisellä kehityskannalla niin luonteensa kuin ulkomuotonsakin puolesta ja näytti muuten kaikessa, paitsi suulaudessa, seuraavan vanhemman siskonsa jälkiä.
Jesku otti myöskin omalla tavallaan vilkkaasti osaa työväentalon elämään. Että se viha, mitä siellä tunnettiin niskottelevia porvareita kohtaan, oli Jeskussakin tavannut vastakaikua, sen tuli eräänä päivänä kylän kansakoulunopettajatar hyvin huomaamaan. Kun hän työväentalon ohi kulkevaa kujaa kävellessään näki kotinsa portailla seisovan Jeskun, huusi hän leikillisen suopeasti: — No päivää, poju! mihin Jesku kädet housuntaskuissa ja kulmainsa alta tuikeasti katsoen vastasi: — Pelkele!
* * * * *
Jos kevät ja kesä oli ollut Komulaisen tytärten mielen mukainen, niin vielä parempaa seurasi talvella. Silloin nosti "kansa" sodan "lahtareita" vastaan ja työväentalo muuttui nyt todelliseksi linnaksi vakinaisine, kivääreillä ja pistimillä varustettuine varusväkineen. Sinne asettui pitäjää hallitseva "esikuntakin" vakinaisesti majailemaan. Sitä varten laitettiin kuntoon lainakirjastolle tarkotettu huone, joka kalustettiin ja varustettiin erikoisilla makuutiloilla. Miehistö majaili suuressa kokoussalissa.
Esikunnan päälliköksi tuli lähikaupungista muuan nuorenpuoleinen, herraskaisesti puettu mies, oikein hieno ja mukava hessu, kuten Kaino illalla siskolleen vakuutti. Tämä "hessu" joka käytti hajuvesiä vaatteissaan ja taskupeilin avulla piti hellää huolta kiharaisesta tukastaan, kiinnitti heti ensi päivänä huomionsa Kainoon ja pyysi häntä esikunnalle emännäksi. Tietysti Kaino siihen heti suostui ja pyysi vuorostaan Helliä apulaisekseen.
Emännän toimiin kuului pääasiallisesti ruuan ja kahvin valmistaminen esikuntatovereille. Se ei ollut mitään vaikeaa, varsinkin kun Kaino jätti keittämiset äidin huoleksi, mihin tämä mielellään suostuikin, huomaten sen varsin edulliseksi omalle taloudelleen. Ja aineksista ei ollut puutetta. Jestas sentään sitä hyvyyden paljoutta! Oikein pystyyn lensivät Komulaisen muorin silmät, kun hän kävi katsomassa ruokavarastoja sen jälkeen kuin kaartilaistoverit olivat ehtineet niitä eri suunnilta kokoon haalia. Esikunnan huoneen nurkassa oli ensinnäkin kokonainen siirappitynnyri, josta ei muuta kuin kauhalla lappaa soppapataan. Sitten siellä oli kokonainen kahvisäkki, nisujauhoja parikin säkkiä, sokeritoppia, juustoja suuria kuin myllynkivi, kinkkuja, voidritteleitä, sardiinirasioita kokonainen röykkiö…
Tuohuksissaan palasi muori omalle puolelleen, löi reiteensä ja huudahti:
— No enkös minä ole aina sanonut, että on niillä piruilla herkkuja kätkössä, vaikka ne nälänhädästä huutavat!
— Kyllähän minäkin olen sen aina tiennyt ja sanonut, että osaa ne oman nokkansa edustan katsoa, — sanoi siihen naapuritöllin emäntä, joka oli kateudella huomannut, että kaartin ruokahomma joutui yksinomaan Komulaisen akkaväen huostaan ja jonka sanat sen vuoksi saattoi tulkita kahdella tavalla. Sitä ei Komulaisen eukko touhussaan kuitenkaan huomannut.
— Joo, mutta nyt ne kätköt vedetään päivän valoon, — yhtyi Komulainenkin eukkojen jutteluun. — Se Manneri kirjotti sen syksyllisen lakon jälkeen, että porvarit eivät ole vielä polvillaan työväen edessä, mutta eivätköhän kohta ole, thi!
— Pian aikaa selälläänkin, — arveli siihen naapuritar. — Ja joutavat hyvin ollakin, syöttiläät.
— Oli se keikaus, tämä, — hymähteli Komulainen. — Nyt sitä kannattaa työmiehenkin tuota työtä tehdä, kun saa kunnollisen palkan.
Hän teki suutarintyötä punakaartin eli toisin sanoen "valtion" laskuun. Aluksi oli hänkin kuulunut esikuntaan, mutta maalari-Janne, jonka teki itseksensä mieli esikunnan jäseneksi, juonitteli hänet vaimonsa usutuksesta pois sillä syyllä, että Komulainen elintarvelautakunnassa oli pitänyt porvarien puolta.
— Itse se jumaliste on paljon pahempi porvarein hännystelijä kuin minä milloinkaan, — oli Komulainen kiukuissaan sanonut. — Mutta kyllä minä sille keljulle vielä näytän!
Hän ei kuitenkaan jäänyt osattomaksi, sillä hänestä tehtiin kaartin vakinainen jalkinemestari ja palkkaa sai hän hommatuksi itselleen kokonaista viisikymmentä markkaa päivältä. Ja sitä ansaitakseen ei hänen tarvinnut istua nelikollaan naputtelemassa kuin kahdeksan tuntia päivässä. Kannattihan se. Ja syötävänä aina voit, läskit, juustot ja siirappisopat. Oliko siis ihme, että hän sydämessään siunasi tapahtunutta keikausta.
Tosin muija kaikesta tästä yltäkylläisyydestä huolimatta sai toisinaan tavallisen pahantuulensa. Nuuskaa äkäisesti nenäänsä vetäen saattoi hän silloin marmattaa:
— Ikänsäköhän ne nyt luulevat tätä komeutta kestävän. Ei niistä mitään! Kyllä niille sinunkin päiväpalkoillesi tulee vielä äkkiloppu, se on vissi se. Katsoisit ajoissa eteesi. Mutta näkeekös nämä nenänpäätään pitemmälle.
— Elä sinä, akka, aina tyhjää pärpätä! — murahti siihen Komulainen. — Se kun on nyt valta kerran kansalla, niin se pysyy kansalla. Mitäs ihmeessä sinä luulet lahtarien voivan tämmöisille varustuksille kuin nämä meidän. Ja jos hätä tulisi, niin kyllä Venäjältä riittää miestä apuun.
* * * * *
Kaino emännöitsi siis esikunnassa. Oikeastaan hänellä ei siitä ollut muuta vaivaa kuin kattaa pöytä kolmasti päivässä ja kantaa äidin ja Hellin valmistamat ruuat esiin. Niin ollen saattoi hän aina esiintyä parhaissa pukeissaan. Siinä suhteessa oli hän jo ennestäänkin hyvin varustettu, mutta nyt hän sai ylleen vieläkin paremmat, kun se esikunnan päällikkö kaupunkireissultaan toi hänelle uudet ja hienot kengät, hameet ja puserot.
— Onpas sillä nyt hepeneet… arkipäivänä! — murisi äiti hänen uudet tamineet nähdessään.
— Miksei tässä yksi saisi pukea itseään yhtä hyvin kuin toinenkin, — tarttui isä taas asiaan, — vai ovatko sinusta nuo joutilaat tuolla kylässä parempia kuin meidän tytöt?
Oli Kainolla alussa harmejakin emännän toimessaan. Noin viikon päivät sen jälkeen kuin sota oli alkanut, ilmestyi talolle muuan korkeakorkoisiin kenkiin ja kallisarvoiseen puuhkaan puettu kaupunkilaisnaikkonen, joka tahtoi ottaa emännyyden ohjat käsiinsä, hänellä kun tuntui olevan joitakin aikaisempia oikeuksia esikunnan päällikköön. Kun hän suulaudessa kykeni vetämään vertoja Kainolle, syntyi heidän välillään kiljuva tora, huuto ja itkeminen. Mutta silloin riensi päällikkö hätään ja se kun oli aina semmoinen soma ja mukava hessu, sai se heidät ei ainoastaan tyynnytetyksi, vaan vieläpä jonkinlaiseen sovintoonkin, niin että he sen jälkeen toimivat yhdessä emäntinä ja pitivät päällikköä yhteisenä hessunaan.
Oli se nyt vilkasta elämää työväentalolla ja niin joka suhteessa Kainon mielen mukaista. Tavan takaa lähti kivääreillä varustettuja miesjoukkoja pitäjälle samoilemaan ja palatessaan ne toivat lehmiä ja lampaita, jotka teurastettiin, milloin tuoretta lihaa teki mieli, voita, jauhoja ja — vankeja. Ja mitä ei taloista löytynyt, sitä saatiin kylän kaupoista, ei muuta kuin otettiin "kruunun laskuun". Kyllä Manneri maksusta huolen pitää!
Ne miehistä, jotka eivät olleet liikkeellä tai vahdissa asemalla ja kylän teillä, lepäilivät talolla ja vahvistelivat itseään, väänsivät välipalaksi voileipiä, joissa paksun voikerroksen päällä oli juustonviipale, sitten kinkkua ja päällimmäisenä sardiineja. Sitä kun haukkasi niin että liika suupielistä pursui, niin tiesi jaksavansa. Mikä ei maittanut, se viskattiin hampaanjälillä merkattuna nurkkaan. Olihan tuota ruuan roskaa ja lisää sai, kun viitsi vain käydä porvareita kurkusta kiristämässä.
Ja kun oli syöty ja röyhtäilty ja pistetty paperossit palamaan, alkoi hanuri räikkyä ja tanssi käydä. Kuin lennossa tulivat silloin saapuville Komulaisen tytöt ja se kaupunkilaisnaikkonen ja paljon muita tyttöjä kylästä. Oli siinä heiloja valita jos oli hessujakin. Pyörittiin niin että hameenhelmat ilmassa viilsivät ja jyske kuului alas kylälle saakka.
Esikunnalle antoivat kotitarkastukset, pakkoluovutukset ja kaikenlaisten reklementtien jakelemiset alituista puuhaa. Lahtarihenkisistä porvareista ja vastavallankumouksellisista oli myöskin paljon vastusta. Ilmiantoja tuli esikuntaan tulvimalla ja niitä vietävän kornilohvilaisia täytyi yhtämittaa vangituttaa ja toimittaa kuulusteluja välistä pitkin päivää.
— Kylläpä Alarantalan mötykselläkin housut vapisivat, kun se oli siellä kuulusteltavana, — saattoi Kaino mainita, pistäytyessään hakemaan äidin valmistamia ruokia esikuntaan.
— Vai jo tuli hätä sillekin mötykselle, — sanoi siihen isä mielihyvissään. — Mitähän nuo mötykselle tuomitsevat?
— Eikö nuo tuon ampune, — arveli Kaino olkansa yli, työnsi jalallaan oven auki ja katosi ulos ruokakantamuksineen.
— No omiaanpa on, kyllä on sekin mies köyhälistön hikeä tarpeekseen imenyt.
— Kunhan siinä ei vielä itseännekin ammuttaisi, — murahti siihen äiti karsinaloukosta.
* * * * *
Niin kuluivat talviset kuukaudet yhdessä humussa ja keväässä oltiin ennenkuin huomattiinkaan. Silloin alkoi esiintyä kaikenlaisia huolestuttavia merkkejä. Lähikaupungissa ilmestyvä sosialistilehti lakkasi tulemasta. Esikuntatoverit kyllä selittivät, että sen ilmestymiselle on tullut vain joku satunnainen este, mutta heidän silmänsä pohjalla väreili rauhattomuus. Sitten lakkasi itse "Työmieskin" tulemasta. Toverit työväentalolla koettivat olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Komulaisen muorin tarkalta silmältä ei jäänyt huomaamatta, että heidän rauhattomuutensa kasvoi päivä päivältä ja että alhaalla kylässä oli porvarien katseisiin virinnyt päinvastainen, odottava ja toivova ilme.
— Kerrassaan nyt eivät asiat ole oikealla tolalla, — sanoi hän, — vaan lahtarit ovat varmasti tänne tulossa.
— Mitä tuota joutavia, — pisti siihen Komulainen, joka turhaan koetti salata omaa huolestuneisuuttaan.
Kului pari päivää ja silloin alkoi naapuripitäjästä kuulua tykinjyrinää.
— Siinä sen nyt kuulet! — huusi Komulaisen muori, valmiiksi avattu nuuskarasia kourassaan, ja koetti turhaan tavata miehensä katsetta.
— Harjottelevat vain … naapurikylän kaartilaiset.
— Harjottelevat!
Pitemmälle ei muori voinut jatkaa, sillä Komulainen oli viskannut työkalut käsistään ja lähti miesten puolelle. Kun hän sieltä moniaan hetken kuluttua palasi, liikuskeli hän kuin tulisilla hiilillä, kynsi päätään ja syleskeli. Tummat kulmansa rypyssä tuijotti muori hellaloukostaan häntä koko ajan ääneti ja kysyvänä.
— Tuota … tässä taitaa tulla matkalle lähtö, — alotti Komulainen vihdoin.
— Mikä matkalle lähtö?
Se tuli tuikeasti ja uhkaavana.
— Esikunta ja koko tämä saki muuttaa toiseen paikkaan ja … vaativat minua mukaan, kun on noita keskeneräisiä töitä.
— Kas sitä, ovatpahan lahtarit tulossa, kyllähän minä olen sen kaikesta nähnyt. Mutta sinä et lähde mihinkään, se on vissi se!
— Mitä tuossa nyt tyhjää! Se on lähteminen.
Itse asiassa ei Komulaisella ollut mitään halua lähteä matkaan, mutta hän pelkäsi jäädä kotiinsa. Ryhtymättä enempää kiistelemään palasi hän työväentalon puolelle. Sillä välin asettui muori ikkunan pieleen ja näki, että pihalla kuormitettiin vankkureita suurella kiiruulla. Siellä näkyi Helli ja Jeskukin hääräävän, mutta Kaino tuli hyvin myrryisen näköisenä omalle puolelle.
— No? — sanoi äiti. — Etköhän sinäkin ala pyrkiä niiden matkaan?
— Kissa heidän sakkiinsa tukkeukoon! — tuiskahti Kaino ja istahti hellanloukkoon, piittaamatta mitään pihalla tapahtuvista lähtövalmistuksista.
Kuultuaan muutosta oli hän ehdottanut päällikölle lähtevänsä mukaan.
— Tule pois, kullannuppuni, — oli päällikkö sanonut hajamielisesti.
Hänen ykskaikkinen hajamielisyytensä oli loukannut Kainoa ja vieläkin enemmän oli häntä suututtanut nähdessään, kuinka loistavin silmin ja voitonvarmana se kaupunkilaisnaikkonen hääri päällikön ympärillä. Hän oli puuhannut lähtövalmistuksissa ja odottanut, että päällikkö kehottaisi häntä jouduttamaan omia matkavalmistuksiaan. Mutta kun se ei ollut puhunut mitään, tuskin ehtinyt häntä huomaamaan, oli hän kiukuissaan jättänyt yhtäkkiä kaikkia silleen ja lähtenyt omalle puolelleen. Kun ei kelpaa, niin ei hänkään halua itseään tyrkyttää!
Isä palasi taas omalle puolelle, sylissään kaikenlaisia myttyjä.
— Tässä olisi kahvia ja sokeria ja vähän muutakin hyvyyttä, — sanoi hän. — Kätke ne vaikka vintille, etteivät lahtarit pääse niihin käsiksi. Leipävärkkiä, lihaa ja voita on myös, niin että teidän pitäisi hyvin tulla toimeen sen aikaa kun minä olen poissa.
Hänen ihmeekseen ei muori puhunut halaistua sanaa. Itse asiassa oli tämäkin sillä välin harkinnut parhaaksi, että hänen miehensä toistaiseksi siirtyy kotoa pois. Olihan se ollut punakaartin hommissa ja lahtarit saattaisivat ties vaikka ampua hänet.
Kaino istui loukossaan ja ärtyi ärtymistään, kun päällikkö ei tullut häntä mukaan houkuttelemaan, kuten hän salaa oli odottanut. Sen sijaan tuli miehistöstä yksi ja toinen kysymään, eikö hän lähde mukaan. Siellä suuressa sakissahan olisi reilu elää. Lahtarien uhallakin pyörähdettäisiin vielä monessa hauskassa tanssissa.
— Kyllä ne tanssit saavat täksi kertaa jo piisata, — vastasi äiti,
Kainon nyppiessä ääneti esiliinaansa.
— Ethän sinä nyt toki jää tänne lahtarien kanssa tanssimaan, — puhelivat pojat Kainolle.
— Elkää pelätkö, minä en edes niiden hurttain päälle katso, — sanoi
Kaino.
Helli puolestaan oli ollut kovassa lähtötouhussa, mutta isä oli sen odottamattoman jyrkästi kieltänyt. Sen vuoksi tuli hän nyt sisälle vetistellen ja pahantuulisena.
Kuormarattaat toisensa jälkeen vierivät kolisten pihasta tielle. Päällikkö ei näyttäytynyt Komulaisen puolella, huudot ja melu pihalla vaikenivat ja outo hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Mielihaikea, pettymys ja katkeruus kuohuivat Kainon rinnassa ja saivat hänet lopulta itkuun tyrskähtämään.
— On siinä nyt syytä tursutakin, kun tanssit loppuivat, — tuiskahti äiti ja lähti työväentalon puolelle katselemaan, eikö sinne olisi jäänyt mitään korjaamisen arvoista.
Kuinka kolkolta ja autiolta siellä tuntuikaan. Kaikki ovet olivat jääneet sepposen selälleen, lattiat olivat täynnä olkipahnoja, paperossin pätkiä, rasvaisia paperitukkoja, pois viskattuja vaatteen kappaleita ja muuta törkyä. Happamen näköisenä ja päätään kallistellen kulki muori huoneesta toiseen, ajatellen että kun olisi edes sika, jolle voisi syöttää ne voileivän kannikat ja muut ruuan tähteet, joita ajeli miltei joka nurkassa. Muuta ottamisen arvoista siellä ei juuri ollutkaan.
Äkeänä ja mitään puhumatta, kukin omassa nurkassaan, kulutti Komulaisen perhe pitkää iltapäivää. Jeskukin oli alakuloinen eikä sohonut luudanvarrellaan lahtareita, kuten tavallisesti. Äidin sukkapuikot vain silloin tällöin kilahtivat toisiinsa.
Illalla kun sisarukset olivat asettuneet vuoteeseen, sanoi Helli nyyhkyttävällä äänellä:
— Minä vain en rupea lahtarien kanssa tanssimaan … enkä tanssi muutenkaan, ennenkuin punakaartilaiset voittavat ja tulevat takaisin.
— Kaikkia sinä puhutkin, kuka semmoista nyt ajattelisikaan, — vastaa siihen Kaino.
* * * * *
Seuraava päivä alkoi samoissa merkeissä, mutta puolenpäivän tienoissa juoksi Jesku ulkoa sisälle ja huusi:
— Lahtaleita tulee niin että… voi kun niitä onkin paljon.
Äiti kurkisti ikkunasta ja näki kylän läpi kulkevalla tiellä marssivan pitkät jonot miehiä, joilla oli valkoiset nauhat käsivarressa. Tytöistä ei kumpikaan liikkunut paikaltaan. Kylässä vallitsi sinä iltapäivänä vilkas elämä, mutta ylhäällä työväentalon tienoilla oli hiljaista ja autiota.
Seuraavana päivänä alkoi pihalta yhtäkkiä kuulua äänten sorinaa ja rattaiden kolinaa.
— No nyt niitä sen kappaleita tulee tännekin! — sanoi äiti ikkunasta katsoessaan.
Nyt ei Hellikään malttanut enää pysyä paikoillaan, vaan tuli ikkunan ääreen huomioita tekemään.
— Kaikkia tässä nyt kurkistellaankin, — sanoi Kaino, joka ei ollut paikaltaan liikkunut.
Kokonainen valkokaartilaiskomppania majottui työväentalolle. Ulkoa kaikuivat taas monenlaiset äänet, mutta Komulaisen väki pysyi tarkoin sisällä ja vietti päiväänsä tympeässä äänettömyydessä.
Iltapuolella astui tupaan keski-ikäinen valkokaartilainen, tervehti kohteliaasti ja tiedusteli, suostuisiko talon emäntä keittämään kahvia hänelle ja parille hänen toverilleen. Kahvit ja sokerit hänellä oli matkassaan.
— Saattaa kai tuota keittää, — vastasi äiti pitkän äänettömyyden jälkeen ja ryhtyi laittamaan tulta pesään.
Kahvin valmistuessa tulivat toisetkin sisälle. Ne olivat nuoria, nähtävästi herrasmiehiä, kuten ensiksi tullutkin, ja kaikilla oli viheriä univormu. Viimeksi tullut tervehti kohteliaasti kädestä pitäin, kaikkia talon ihmisiä. Sitten istahti hän lähelle tyttöjä ja alkoi vilkkaasti haastella. Tytöt olivat aluksi hölmistyneitä, mutta eivät voineet olla vastailematta ja ykskaks alkoivat he jutella aivan tavalliseen tapaan.
Sinä iltana virkkoi Helli, tyttöjen asettuessa yhteiseen vuoteeseensa:
— Komea ja hupainen poika se … se jolla oli musta näppy toisessa poskessa.
— Niinkuin noita nyt ei olisi komeampiakin nähty, — vastasi Kaino.
Aamulla pukeutui Kaino huolellisesti ja laittaessaan tukkaansa kamarin peilin edessä hyräili hän iloisesti.
— Hm! — ynähti äiti sitä kuullessaan ja veti tavallista äänekkäämmin nuuskaa nenäänsä.
Kun Helli päivemmällä katosi huoneesta, asettui Kaino häntä etsiessään akkunan ääreen. Hellin näki hän valkokaartilaisten joukossa työväentalon pihalla. Siellä savusi kenttäkeittiö, jonka ääressä hääri pieni, vikkelä mies, edessään valkoinen esiliina. Helli virutti sankossa astioita ja jutteli lähellä seisoskelevien sotilasten kanssa.
Kaino ei ollut selvillä, pitikö hänen näkemästään harmistua vai mitä. Päivä paistoi täydeltä terää ja ilma oli keväisen herttainen. Häntä veti väkisinkin ulos.
Hän pysähtyi portaille, hyräili ja oli tähystävinään alas kylään.
— Tulkaapas tekin, neiti, tänne meitä auttamaan, — huusi hänelle kokki.
Kaino laskeusi portailta ja alkoi touhuta yhdessä sisarensa kanssa. Kun päivällinen oli valmis, söivät he soppaa sotilasten seurassa ja nauroivat näiden leikinlaskuille.
Aterian loputtua istahti muuan sotilaista kivelle, otti taskustaan huuliharpun ja alkoi soittaa. Se oli kevyt tanssisävel. Kainon silmissä leimahti ja hänen jalkateränsä alkoi kuin itsestään hakata tahtia.
Silloin ilmestyi siihen sisältä se mustanäppyinen, liukas ja komea poika.
— Tässäpä sopisi pyörähtääkin, — sanoi se iloisesti ja kumarsi
Kainolle.
Kaino ponnahti ylös kärrynaisalta, jossa hän oli istunut, nojautui poikaan ja tanssi alkoi. Pian oli Helli mukana erään toisen sotilaan parina.
Huuliharpun säveleet kuullessaan siirtyi äiti tavalliselta paikaltaan hellan äärestä ikkunan pieleen. Hän näki kummankin tyttärensä, kasvoilla onnellinen hymy, pyörivän niin että hameenhelmat siipenä ilmaa lakaisivat. Ja suu leveässä hymyssä istui Jesku kivellä ja haukkasi suurta voileipää.
Silloin alkoi äidin rinnassa niin oudosti liikahdella. Muistellessaan kaikkea kulunutta sekä ajatellessaan miestään, joka harhaili kohti tuntemattomia kohtaloita, herahti hänen silmistään pari katkeraa kyyneltä, jotka vierivät hiljalleen poskea alas ja muodostivat pari vakoa ylähuulelle tuhraantuneeseen nuuskaan.