XII.
VANDAALIEN JÄLILLÄ.
Ryöstäen ja polttaen etenevät punikit etelää kohti.
Kapeata, kevätsohjuista, pilalle kulunutta kahden pitäjän välistä oikotietä liikehtii pohjalainen rykmenttimme tykistön ja kuormaston seuraamana vaivaloisesti eteenpäin. Öisin loimottavat eri puolilla taivaanrantaa valtavat tulipalot ja päivisin osottavat synkeät savupatsaat, millä suunnalla punapaholaiset milloinkin riehuvat.
Jyrkät vastakohdat asutuksessa pistävät täällä silmään ja antavat aavistaa, että maalaisköyhälistön katkeruuteen täällä on todellisiakin syitä. Meheviltä peltolakeuksilta, joiden keskellä seisoo komeita taloja hyvinvoipine ihmisineen, olemme ykskaks joutuneet karulle metsäkulmalle, jossa louhikkojen keskellä, repaleisten ja laihojen peltotilkkujen ympäröiminä kyyhöttävät pienet ja harmajat torpat leipähuolten näivettämine asukkaineen. Täällä on kaikki niin kalseata ja mieltä masentavaa.
Hiljalleen hämärtyy kolea huhtikuun ilta. Sadat jalat tallaavat liejuista tietä, pyörät kitisevät ja ilman täyttää hevosten huohotus, huuto ja piiskanläiske. Tunti toisensa jälkeen nuojutaan eteenpäin ja yhä on vain ympärillämme sama lohduton sydänmaan maisema. Kuin pelästynyt silmä tuijottaa tuolla ja täällä pitkää matkuettamme metsätöllin samea ikkuna ja illan pimetessä alkaa puunlatvojen yläpuolella kuumottaa taas tuttu eteläisten tulipalojen punerrus.
Väsymys alkaa painaa jäseniä ja mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä pahemmin alkaa vilukin ahdistaa. Soilta nouseva usva tarttuu vaatteisiin kosteana huuruna ja saa aikaan vilunpuistatuksia. Mutta yhä vain nuojutaan eteenpäin.
Vihdoinkin, pimeän päässä, saavutaan kurjaan torpparikylään metsien keskellä ja rykmentti saa pysähtymiskäskyn. Eri komppaniat ja osastot saavat etsiä itselleen yömajan mistä parhaiten löytävät.
Muutamien kumppanien kera saan minä haltuuni erään aution töllin tien vieressä.
Se on oikea kurjalistolaismaja, jossa kaikki on rempallaan ja ruokkoamatta. Navettapahasen ovi kiikkuu toisen saranansa varassa, heinäladon seinästä roikkuvat laudat irtonaisina ja ihan tuvan porrasten edessä on suuri rikkatunkio. Kenkärajoja, luita ja likaisia rääsyjä ajelee kaikkialla.
Asuinrakennus käsittää tuvan ja pienen keittiön. Kummastakin löyhähtää vastaan inhottava ilma, ummehtunut, kostea ja raaka. Kaluttuja luita, homehtuneita ruuan tähteitä ja kaikenlaista ryönää ajelehtii joka nurkassa. Tuvan lattiaa peittävät pehkuuntuneet oljet osottavat, että ohi vaeltavat punikkijoukot ovat ennen meitä täällä majailleet.
Talon irtaimisto, lukuunottamatta läpi ruostunutta kahvipannua keittiön seinällä, on korjattu pois. Nahanpalasista ja joistakin työkalujen jätteistä voi päättää, että mökin asukas on ammatiltaan ollut suutari. Ohitse vierivä kansainvaellus on kaikesta päättäen huuhtaissut kirjavaan helmaansa tämän kurjan majan asukkaat.
Olisi luullut tällaisen nälkäperukan säästyneen hävitykseltä. Mutta eipä sentään. Vastapäätä suutarin mökkiä törröttää hiiltyneiden raunioiden keskellä paljas uuninpiippu, osottaen siinä tulipalon riehuneen. Saamme kuulla, että siinä on asunut kylän kauppias, jonka ohi vaeltavat punikit ovat surmanneet sekä ryöstettyään talon sytyttäneet sen tuleen.
Näkee hyvin raunioista ja pihatontista, ettei siinä ole mikään maailmankaato kapitalisti asunut. Asuinrakennus on puotineen keittiöineen käsittänyt neljä huonetta ja tontti ei kokoonsa paremmin kuin laatuunsakaan nähden ole mäkitupalaisen maatilkkua kummempi. Se on arvatenkin ollut paikkakunnan miehiä, joka Amerikassa hiukan varoja kerättyään on perustanut synnyinkyläänsä kaupan, minkä vaihtotavarana pääasiallisesti ovat olleet toisaalta ne voinaulat ja munatiut, joita lähitorppien akat ovat sinne nyytissään kiikuttaneet, toisaalta taasen kahvineljännekset ja silakkakilot. Mutta päätään pitempi kyläläisiään on kauppias kuitenkin kaikitenkin ollut ja naapurinsa suutarin silmissä on hän varmaankin paisunut oikein paatuneeksi verenimijäksi. —
Sytytämme hellaan tulen lämmitelläksemme ja laittaaksemme illallista. Mutta kylmettynyt pesä ei vedä, vaan lyö kaiken savun sisään. Kirvelevin silmin täytyy meidän kyyristyä alas. Eikä inhottava löyhkä haihdu huoneesta, vaikka ovi ja akkuna ovat sepposen selällään. Ähkien ja silmiään pidellen koettaa kuormastopäällikkö tuhertaa hellan ääressä puuroa ja saada teevettä kiehumaan. Sitten löydämme jostakin puhtaita olkia lattialle ja päällystakit yllä, kintaat kädessä ja lakit korvilla asetumme vieri vierekkäin oljille.
Mutta jäsenet ovat koko päivän kestäneestä marssissa niin puutuneet, että unta ei ole heti toivominenkaan. Makaan selälläni ja tuijottaen savupilveen, joka yllämme vaappuilee, seurailen mielikuvituksessani sitä latua, jota elämä tässä mökki pahaisessa on kaikesta päättäin kulkenut.
Tuolla tuvan peräikkunan alla on suutari istunut nelikollaan ja naputellut nauloja saappaan kantaan. Eukko on nyökytellyt itseään pesän vaiheella ja tupakoiden ja syleksien on sivupenkillä istunut saapasten omistaja.
— Se on niin, että se tämä työmiehen olo ja elämä ei tule siitä siihen, niinkauan kuin porvarit ovat vallassa, teki häntä sitten työtä vaikka yötä ja päivää, — on suutari työskennellessään puhunut. Mutta kun ohi vaeltava posti on jättänyt taloon "Työmiehen" on hän viskannut keskeneräisen saappaan lattialle ja tarttunut ahnaasti lehteen.
— Panehan, akka, se pannu tulelle! — on hän komentanut vaimoaan, sytyttänyt paperossin ja sänkyyn selälleen kellahtaen alkanut tutkia lehteä.
Sen lukeminen on hänelle kuin jokapäiväinen päihtymys, jota ilman hän ei voi olla. Kuta pitemmälle lehden sivuilla hän ehtii, sitä kiihtyneemmäksi hän käy. Ja kun hän on päässyt loppuun, kavahtaa hän istumaan ja alkaa tupaan iltapuhteeksi kerääntyneille naapurimökkien miehille kiroilla olojen nurinkurisuutta ja porvarien keljumaisuutta sekä esittää tasajakoon perustuvia maailmanparannussuunnitelmiaan.
Hän on vuosi vuodelta käynyt yhä haluttomammaksi työhön, politiikka on anastanut yhä enemmän ja enemmän hänen aikaansa ja niin ovat hänen tulonsa pienentymistään pienentyneet. Siitä on taas hänen katkeruutensa parempiosaisia kohtaan kasvamistaan kasvanut, varsinkaan kun hänen salainen unelmansa kansanedustajaksi pääsemisestä ei ole toteutunut. Siten ovat "Työmiehen" yksipuoliset ja vahvasti valheella höystetyt kirjotukset saaneet hänestä yhä kiitollisemman lukijan.
Mutta hän on tarvinnut yhteiskunnalliselle vihalleen konkreettisen esineen, jonkun silmin nähtävän ja käsin koeteltavan kohteen. Sellaiseksi on kuin itsestään tarjoutunut vastapäätä asuva kauppias.
— Sekin viheliäinen verenimijä! — on hän monesti kähähtänyt ja viitannut naskalillaan naapurinsa punaiseksi maalattua rakennusta.
Ja kun hänen eukkonsa kauppiaaseen tekemät kahvi- ynnä muut pikku velat ovat kasvamistaan kasvaneet ja kun kauppias on jo jonkun kerran niistä muistuttanut, on hänen vihansa verenimijää kohtaan entisestäänkin ärtynyt.
Eukkoon on tarttunut miehensä katkera mieli ja haluttomuus työhön. Pesän ääressä kahvipannun kanssa tuherrellen kuluttaa hän suurimman osan päivästä, odotellen vallankumousta ja olojen, äkkiparannusta. Paikat niin ulkona kuin sisälläkin jäävät kohentamatta, likaa ja törkyä kertyy nurkkiin, vaatteiden saumat irvistelevät ja pesun puutteessa samentuvat ikkunaruudut. Se kaikki on omiaan lisäämään heidän katkeruuttaan porvarillista yhteiskuntajärjestystä vastaan.
Sille kannalle ovat olot tässä metsäkulman töllissä kehittyneet, kun Helsingistä alkaa yhtäkkiä kummia kuulua. Siellä ovat toverit ottaneet herroilta nyörit pois ja nostaneet köyhälistön valtaan.
Sen kuultuaan ei suutari ole saanut ainuttakaan naulaa saappaanpohjiin isketyksi. Ja kun hän sitten on saanut kuulla, että kirkonkylän suutari, räätäli, akitaattori-Kalle ja muutamat muut toverit olivat muodostaneet "esikunnan" sekä tehneet oman pitäjän pomoille saman tempun kuin Helsingin herroille, niin silloin ei hän enää olisi pysynyt nelikkonsa nenässä vaikka itse "Työmies" olisi siihen kehottanut.
— Nyt se alkaa! — on hän huutanut muijalleen ja lähtenyt.
Ei hän kuitenkaan kuulumattomiin hävinnyt, vaan tavan takaa on häneltä eukolle tullut rahalähetyksiä, muonaa, kahvipusseja ja pukukankaita. Ja onpa hän lopulta itsekin tullut, saapunut satapäisen, kirjavan lauman ja kukkuroilleen lastattujen kuormien keskellä, saapunut omalla hevosella ajaen, rattaat täynnä kaiken karvaista hyvyyttä, alkaen jauhosäkeistä ja sokeritopista aina koreasti soipaan pelivärkkiin saakka.
— Nyt, eukko, tavarat kokoon ja liesuun! — on hän huutanut tupaan tullessaan, — Heitetään nämä kivikkokankaat porvarilahtareille itselleen ja lähdetään Siperiaan. Sinne perustetaan oikea ihanneyhteiskunta, jossa porvareista ei ole hajuakaan olemassa. Siellä ei kärsitä minkään sortin pomoja eikä verenimijöitä, vaan jokainen tekee neljä tuntia päivässä työtä ja muun osan päivästä istuu kokouksissa ja kuuntelee musiikkia. Joka muijalla on oma ompelukone ja joka talossa telefooni — minunkin rattaillani tuolla on yksi aparaatti — eikä puutetta ole mistään.
Siunaillen on eukko alkanut sulloa tavaroitaan kokoon ja sijotella rattaille, joiden perään navetasta on talutettu oudostellen ammuva Heluna. Mutta verenimijä-naapuriaan muistaen on suutari sillä välin kuiskannut jotain Porin pojille ja pian sen jälkeen on naapurista kajahtanut muutamia laukauksia. Ja kun rähisevä kulkue vihdoinkin on valmistautunut matkaa jatkamaan, ovat puhtaaksi ryöstetystä kauppiaan talosta liekit loimunneet korkealle…
* * * * *
Saatuani suutarin tarinan loppuun kohoaa elävänä mieleeni muuan toinen köyhälistöläiskoti, jossa muutamia päiviä sitten ohimennen vierailin. Kuinka vastakkainen se koti asukkaineen olikaan tälle nykyiselle yöpaikalleni!
Kytevien ja savuavien raunioiden välitse ajoimme Vammalan palon jälkeisenä aamuna ystäväni varapäällikön kanssa polkupyörillä etuvartiaimme luo, jotka olivat ketjussa muutamia kilometrejä kauppalasta Vesilahdelle päin. Ketju kulki pitkin mäen harjannetta, poikki maantien, jota myöten me ajoimme. Aamu oli kolea ja pojat olivat kivien kupeille sytyttäneet pieniä nuotioita. He olivat yöllä kahakoineet vihollisen jälkijoukkojen kanssa, vallottaneet heiltä muutamia ryöstötavaralla täytettyjä kuormia sekä ottaneet joukon vankeja. Punikkien päällikkö oli, ollessaan jo heidän keskellään sekä laskettuaan aseensa, temmannut yhtäkkiä taskustaan venäläisen käsipommin sekä iskenyt sen kenttään. Pommi ei ollut kuitenkaan räjähtänyt ja pojat olivat paikalla ampuneet päällikön. Kun he sen jälkeen olivat koetteeksi viskanneet pommin kauemmas kentälle, oli se räjähtänyt. Mainittu punikkipäällikkö oli herraskaisesti puettu porilainen. Hänen papereitaan katsellessamme löysimme niiden joukosta muutamia inhottavan rivoja valokuvia. Kaunis ihanneyhteiskunnan esitaistelija sekin.
Harhailevia punikkijoukkoja oli vielä läheisyydessä ja vartiain oli syytä pysyä valppaina. Siinä nuotiolla lämmitellessämme ja jutellessamme kiintyi huomiomme pariin vaimoihmiseen, jotka etempänä maantien varressa olevan mökin pihalla puhelivat keskenään.
— Nuo tuollaiset mökinakat ne ovat pahimpia sanankuljettajia, — huomautti yksi etuvartioista.
— Tosiaankin, ne täytyy estää vapaasti liikkumasta, — tarttui varapäällikkö.
Lähdimme yhdessä hänen kanssaan mökkiä kohti. Naiset olivat sillä välin siirtyneet pihalta sisälle.
Mökki oli keskellä kalliomaisemaa, johon suurella vaivalla oli purastettu muutamia monilokeroisia ja saarekkaita peltotilkkuja. Kuvittelin sisällä tapaavamme siivottoman tuvan, olkipahnoja, puoli alastomia, likaisia lapsia, synkästi tuijottavan punikkimuijan…
Sisäkuva oli kuitenkin kokonaan toinen. Pieni tupa oli mallikelpoisesti siistitty, kummallakin ikkunankynnyksellä oli kasviruukkuja, niiden joukossa tuo kotoisa palsami, jota paitsi lattialla suuressa, viheriäksi maalatussa pytyssä kasvoi kattoon ulottuva fiikus. Pari makuutilaa olivat huolellisesti kootut ja vanhanaikaisilla ryijyillä peitetyt. Piirongin päällä raksutti kello rauhallisesti ja kuvan täydensi kissa, joka sisään astuessamme nousi makuutilaltaan takkakivellä ja köyristi selkäänsä.
Molemmat vaimot osottausivat ryppykasvoisiksi mummoiksi, joista toinen istui jakkaralla, toinen seisoi peränurkassa, kädet äidillisesti ristissä ulkonevan vatsan päällä. Kummankin kasvoilla kuvastui pelko ja hämmennys.
— Onko talossa miesväkeä? — alkoi toverini tiukasti, ottaen muistikirjansa esiin.
— O-onhan se … vaari ja poika, — ilmotti vapisevalla äänellä se vanhuksista, joka seisoi.
— Missä ne ovat?
— Tuolla … missä he poloiset lienevät, — sanoi muori, viitaten kädellään etelää kohti.
— Jahah, siis punaisten puolella!
Tärkeän ja tuiman näköisenä merkitsi toverini jotakin muistikirjaansa.
— Eikä, kun … pakosalla … siellä … — läähätti muori itku kurkussa.
Minun huomiotani oli tällävälin kiinnittänyt pieni kirjahylly piirongin päällä. Siinä oli näin köyhäksi majaksi harvinaisen paljon kirjoja. Lähenin sitä hiljaa ja annoin katseeni liukua pitkin kirjojen niskoja. Paitsi raamattua oli siinä pari Foersterin teosta, joitakin Starbäckin historiallisia romaaneja, joku joulualbumi, Hilda Käkikosken kootut teokset j.n.e. Joukossa ei ollut yhtään sosialistista teosta eikä lentokirjasta. Missään ei näkynyt myöskään sosialistisia sanomalehtiä. Kumpaakin tuvassa olevaa pöytää verhosi tammikuun lopulla ilmestynyt Aamulehden numero.
Mainitsin huomioistani hiljaa toverilleni, samalla kuin itsekseni tein johtopäätöksen, että torpan vanhukset ovat uskonnollista väkeä ja heidän poikansa tuollainen kotona pysyvä vakaa nuorukainen, joka lueskelee kirjallisuutta ja silloin tällöin pistäytyy jossakin siistissä iltamassa.
— Kyllä kai ne ovat kunnon ihmisiä, — kuiskasi toverinikin ympärilleen silmäillen.
Istahdimme hetkeksi alas ja rauhottuneena seurasi muori esimerkkiämme.
Siinä jutellessamme huomasin yhtäkkiä pihaseinässä useita kiväärinkuulan tekemiä reikiä. Vastaavalla kohdalla katossa näkyi naarmuja ja sälöjä.
— Milloinka täällä on ammuttu? — kysyin kummastuneena.
— Pääsiäisyönähän ne…
— Pääsiäisyönä! Mikä taistelu täällä silloin olisi ollut?
Ääni jälleen liikutuksesta vapisten ryhtyi muori selittämään. Kun heidän poikansa ei hyvällä lähtenyt niiden joukkoon, tulivat pääsiäisyönä hakemaan ja kun vaari ei tahtonut avata niille ovea, alkoivat ampua seinästä sisään.
— Niitä kataloita! Ja saivat pojan käsiinsä?
— Eiväthän ne saaneet, mutta siitä myöten ovat vaari ja poika olleet metsissä pakosalla. Poika sanoi aina, että hän uskoo lujasti oikean asian voittavan eikä lähde niiden joukkoon.
Puristimme lähtiessä mummon kättä ja kehotimme häntä pysymään levollisena, sillä sellainen poika säilyy aina tallella.
* * * * *
Punaisten ja valkoisten välinen raja ei suinkaan ole kulkenut ihmisten yhteiskunnallisen aseman ja varallisuussuhteiden luomia rajoja myöten. Olivathan tuonkin töllin asukkaat yhteiskunnan kaikista vähäväkisimpiä, mutta mielipiteiltään valkoisina olivat he joutuneet punaisten raakaa sortoa ja mielivaltaa kokemaan. "Kaikki, jotka eivät ole meidän kanssamme, ovat meitä vastaan", sen ovat punaisten vallitsemilla alueilla saaneet monen monet vähäväkisetkin kokea, kun he eivät mielisuosiolla ole kapinaliikkeeseen yhtyneet. Entä päinvastoin: kuinka monta kunnon työmiestä, renkiä ja torpparia on ollut taistelussa valkoisen armeijan riveissä, ei väkisin vietyinä, vaan vapaaehtoisesti lähteneinä taistelemaan järjestyksen ja lainalaisen vapauden puolesta — miehiä, jotka, kuten tuon viimemainitun torpan asukkaat, ovat eläneet vanhalla pohjalla ja joiden tervettä järkeä eivät sosialistilehtien lietsomat myrkkyhuurut ole sokaisseet.
Miltä onnen ja kotoisen viihtymyksen sijalta se toinen tölli tuntuukaan tähän suutarin majaan verrattuna. Isä poikineen palaa pian kotiin ja tyynesti ryhtyvät he jatkamaan jokapäiväistä elämäänsä siitä, mihin punaisten hirmuvalta sen keskeytti.
Suutarin elämä on mennyt hiljalleen alaspäin aina siitä hetkestä aikain, jolloin ensimäinen "Työmies" hänen kotiinsa saapui. Nyt vaeltaa hän ryöstösaaliineen villiintyneen lauman keskellä ja turhaan uskottelee itselleen matkaavansa onnen saarelle, siperialaiseen ihanneyhteiskuntaan. Jo huomispäivänä voi hän tovereineen olla läpipääsemättömässä nuotanperukassa ja kotipahaistaan saanee hän tuskin koskaan enää nähdä.
Elämänehdot kummankin mäkituvan asukkailla ovat olleet jokseenkin samat. Siitä huolimatta on heidän elämänsä kehittynyt niin tuiki vastakkaisiin suuntiin. Elämänkatsomus on kummallakin ollut niin tuiki erilainen.
* * * * *
Aamuaurinko punaa mäntyjen runkoja kallioilla, kun rykmentti lähtee jälleen liikkeelle. Samanlaista koluamista kilometri toisensa jälkeen kuin eilenkin. Välistä katkaisee matkan muutamaksi tunniksi joki, jonka yli johtavan sillan punikit ovat hävittäneet. Mutta kun tilapäinen pölkkysilta on suuressa kiireessä saatu kuntoon, ajaa jyristävät tykit, muonakuormat ja kuularuiskuvankkurit yli huojuvan sillanpermannon, ja niin jatkuu taas matka pitkin pilalle syöpynyttä, lokaista tietä.
Mutta jopa vihdoinkin loppuu pitkä ja karu sydänmaan taival ja eteemme aukenevat Vesilahden rehevät laaksot. Mutta täällä ei silmä kohtaakaan mehevien peltojen keskellä muhkeita taloja, vaan ainoastaan alastomina törröttäviä uuninpiippuja. Ja ilman täyttää käry, joka on niin tuttu sitten Tampereen ja Vammalan päivien ja joka loihtii mielikuvituksen eteen hiiltyneitä ihmisruumiita.
Niin, heti ensimäisessä kylässä, johon Tyrväältä päin tullen saavumme, ovat kaikki vähänkin huomattavat talot navettoineen tallineen poltetut poroksi. Kuin apua huutaen ojentuvat kaljut uuninpiiput taivasta kohti. Kaikki on kylässä autiota ja kuollutta, ei kuulu lehmän ammuntaa eikä koiran haukuntaa ja ne harvat ihmiset, joita on näkyvissä, hiiviskelevät synkkinä ja allapäin kytevien raunioiden ympärillä. Ankarana on heidän eteensä asettunut kysymys, kuinka saada elämä jälleen käyntiinsä, sillä karja, siemenviljat, katto pään päältä, kaikki on tuhottu.
Eikä ainoastaan itsenäiset talot, suuremmat ja pienemmät, vaan kaikki paremmanpuoleiset torpatkin on täällä poltettu. Ainoastaan viheliäisimmät töllit, jotka häveliäästi ovat kiivenneet mäkien rinteille kylän laidoilla, ovat löytäneet armon ohi vaeltavan vandaalijoukon silmissä. Orvon ja avuttoman näköisinä tuijottavat niiden pienet akkunat ja useimpien ovella on pönkä osotuksena siitä, että asukkaat ovat joko metsissä tai matkalla siperialaiseen ihanneyhteiskuntaan.
Mutta eivät edes kaikki töllitkään ole säästyneet hävitykseltä. Seuraavassa kylässä on hävitetyn sillan korvalta poltettu pieni, neliseinäinen mökki. Sen omistaja, isä ja poika, joista jälkimäinenkin on jo ikämies, istuvat ohi marssiessamme aidalla siinä kotinsa raunioiden äärellä. Näkee heti miesten ulkoasusta ja kasvonilmeistä, että he eivät kuulu punaisiin. He ovat aivan toistensa näköiset ja isän erottaa pojasta ainoastaan useamman rypyn ja kumaraisemman asennon perustalla. Samalla heissä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin heidät joskus ennenkin nähnyt. Kohta selveneekin minulle asia. Ovathan ne noita supisuomalaisia Lönnrot-kasvoja, jotka ovat niin tuttuja esimerkiksi Federleyn piirustuksista. Niin, ne ovat kaksi vanhan kansan miestä, joiden päähän ei punainen häkä ole mennyt, ja siksi on heidän vaatimaton kotinsa nyt porona.
Äänettöminä, allapäin he istuvat aidalla, selkänsä takana kotinsa kytevät rauniot, ja tirkistelevät eteensä kuin jotakin vaikeata arvotusta ratkaisten. Olisi sangen terveellistä sille roistojoukolle, jolle kansanhuumori on vääntänyt nimen "kansankavalluskunta", tulla asetetuksi näiden köyhien työmiesten eteen sekä saada lukea tuomionsa niiden paljon puhuvasta katseesta.
* * * * *
Koko loppuosan päivää vaellamme kylien halki, joissa ilman täyttää palaneen käry ja joissa alastomat uuninpiiput raunioiden keskeltä ojentuvat taivasta kohti.
Jalkani on kipeytynyt ja sen vuoksi olen asettunut kuormastoon. Mutta kun illan hämärtyessä edellä kulkevassa tykistössä on jotakin joutunut epäkuntoon ja ne pitkäksi aikaa tukkivat tien kuormastolta, kiipeän minä alas korkealta tavarakirstulta, jonka päällä epämukavassa asennossa olen kiikkunut ja heilahdellut, sekä lähden yksinäni edelle pyrkimään.
Tykkiväen ohi päästyäni on tie edessäni avoin ja tyhjä. Jalkaväki on pysähtymättä jatkanut matkaansa ja nyt ovat he jo kuulumattomissa. Lähden taivaltamaan heidän jälkiään, uskoen saavuttavani heidät yöpaikaksi määrätyssä kylässä.
Ensimäisessä tienkäänteessä on tiheä kyläpuska. Taas vastassa tuttu käry. Puolet taloista ovat raunioina. Muutaman isomman rakennuksen raunioilla ihan tien vieressä kuukkii hämärän keskellä mieshenkilö. Nousen kivijalalle puhutellakseni häntä. Se on talon omistaja, vanha mies, ja sanoo hän sammuttelevansa liekkejä, jotka eivät vieläkään ole lopen talttuneet. Nokisena ja raskasmielisenä liikkuu hän kotinsa raunioilla ja aina kun salakavala liekki tuhkan alta nostaa päänsä, rientää hän vesisankoineen sitä tukahuttamaan. Sen tehtyään istahtaa hän hiiltyneelle seinähirrelle, nojaa kädet polviinsa ja tuijottaa eteensä…
Tie painuu laajalle, talottomalle peltolakeudella. Pimeys tihenee ja sen vaikutusta lisäävät kahden puolen mustina pohottavat pellot. Vaaleana nauhakkeena kiemurtelee edessäni maantie, häviten etempänä pimeän helmaan. Taivas on puolipilvessä ja ilma lauha. Palaneen käry jää jälkeen ja sen sijaan tuntuu täällä voimakkaana mullan tuoksu. Hiljaisuutta rikkoo ainoastaan etäinen puron solina ja sammakkojen kurnutus. Maa ympärilläni tuntuu kuin elävän. Kahdella suunnalla, etelässä ja kaakossa, punertaa taivaanranta tulipaloista. Sieltäpäin kuuluu myöskin silloin tällöin, kuin aavistuksena, etäinen tykin jymäys.
Peltolakeus tuntuu ulottuvan joka suunnalle äärettömiin. Sammakkojen kurnutusta lukuun ottamatta ei korviini miltään suunnalta kantau elollista ääntä. Kaikki on niin aavistelevaa, herkkää ja väreilevää, että joka kerta kuin tykinlaukaus etäisyydestä jymähtää, on kuin tuntisin ohimoillani siitä aiheutuneen ilmanpaineen.
Ihmeellinen yö! Se saa minut lopulta tuntemaan kuin liikkuisin ypö yksinäni luomistoimintaan juuri heräävän maan pinnalla. Ja eikö tämä olekin luomisen aikaa? Hetki hetkeltä kirvottuu yön kahleista uusi, vapautunut Suomi. Punainen peto on saarrettuna joka puolelta ja sätkyttelee viimeisissä raivonpuuskissaan. Vaarallinen henkinen ruttotauti on voitettu ja ilma puhdistuu puhdistumistaan. Ja samalla on maamme vapautunut venäläisestä saastasta. Eikö suomalainen kamara ympärilläni silloin heräisi uuteen luomispäivään?
Joskin roistomaisten johtajain eksyttämät ja joukkohulluuden riivaamat laumat ovat tahranneet kansamme häpeällä, niin onhan toinen puoli kansastamme näinä kuukausina osottanut kuntoa ja tervettä voimaa ja suurta tulevaisuuden uskoa, jolle voidaan paljon rakentaa. Joskin kansallisluonteemme kuiluissa piilevät Kullervo-ominaisuudet ovat hetkeksi päässeet raivoamaan, niin ovathan takavaranamme Väinämöinen ja Ilmarinen, joiden kunto ja terve järki taas kaiken tuhkasta kohottaa…
Kilometrin kilometrin jälkeen astelen tällä sydänsuomalaisella peltolakeudella, jolla ei tunnu ääriä olevankaan. Yhä punottaa taivaanranta etelässä ja kaakossa ja tämä ihmeellinen, laulava hiljaisuus alkaa minua melkein kammottaa. Mutta samalla siinä on jotakin kiehtovaa ja puoleensa vetävää, ja tunnin toisensa jälkeen astuessani eteenpäin ja hengittäessäni väkevätä mullan tuoksua varmistuu ja lujittuu minussa jälleen usko kansamme luoviin voimiin, sen luonteessa löytyviin hyviin, rakentaviin ja säilyttäviin ominaisuuksiin. Kaiken tämän surun ja häpeän, kyynelten ja raunioiden keskeltä on sittenkin nouseva uusi Suomi puhdistuneena, sisään- ja ylöspäin vapautuneena … siis todellisesti itsenäinen Suomi — Suomen kuningaskunta.