XI.
YÖLLISEN MURHAPALON LOIMOTTAESSA.
Suuren sekasorron vallassa pakenevat punikit Karkusta Tyrväälle, meikäläisten seuratessa heidän kintereillään. Seuraavana päivänä kulkevat jälkijoukkomme ja kuormastomme samaa tietä, joka osottautuu oikeaksi kuoleman tieksi: kuolleita, hevosia, rikkoutuneita kuormarattaita ja kaatuneita punikkeja maantienojissa pitkin matkaa. Takaa-ajavien meikäläisten kuulat niitä ovat surmanneet ja kukaan ei luonnollisesti ole vielä ehtinyt niitä korjata, perässä tulevat ovat vain työntäneet ne maantienojiin, joissa keväinen tulvavesi solisee.
Puolitaipaleessa on erään talon riihessä kolme aikaisemmin haavoihinsa kuollutta punakaartilaista, jotka on asetettu valmiiksi siisteihin kirstuihin, mutta joita toverit eivät ole ehtineet hautaan toimittaa eivätkä pakosekamelskassa mukaansa ottaa. Yksi vainajista on — kertovat paikkakuntalaiset — ollut punakaartipäällikkö ja kaksi muuta ovat naissotureita. Toinen niistä herättää huomiota jalopiirteisyydellään.
Illan tullen majotumme muutamaan varakkaaseen taloon noin kolme kilometriä Tyrvään asemalta ja Vammalan kauppalasta.
Vammala niin — olen tiennyt maassamme löytyvän sennimisen kauppalan, mutta sen maantieteellisestä asemasta minulla ei ole ollut mitään varmaa käsitystä. Kartoista ei sitä nimeä löydä hakemallakaan. Mutta seuraavana yön seutuna painuu Vammala, tuo ihanan ja viljavan seudun keskelle kohonnut kukoistava kaupungin alku, lähtemättömästi mieleeni.
Se on Rauta- ja Liekoveden väliin pistävällä kauniilla niemekkeellä, jonka käressä, pienen torin kauppalasta erottamana, on Tyrvään muhkea, kaksoistorninen tiilikirkko. Kirkon luota johtaa pitkä ja korkea kivisiltä vesireitin pohjoisrannalle, jossa heti sillasta alkaen on taaja kylä sekä Tyrvään rautatieasema.
Kokemäen jokialueen pohjoispuoli oli nyttemmin kokonaan puhdistettu roistojoukoista. Karkusta paennut punikkiarmeija oli yhdessä paikkakunnalla ennestään lojuneiden joukkioiden kanssa sulloutunut kauppalan puolelle, missä he ryöstäen ja raastaen valmistausivat jatkamaan matkaansa kohti eteläisiä ilmoja ja — siperialaista ihanneyhteiskuntaa. Niin kauan kuin he kauppalassa viipyivät vallitsivat heidän kanuunansa ja kirkkoon sijotetut kuularuiskunsa siltaa estäen aseman seutuville saakka edenneitä meikäläisiä seuraamasta heitä sinne. Harvantaajaista laukaustenvaihtoa kuului sieltä yhtä mittaa ja silloin tällöin antoivat tykitkin kuulua järeän äänensä.
* * * * *
Illan hämärtyessä tulee majataloomme muutamia paikkakunnan isäntiä, jotka ovat olleet punaisten vankina. Heitä oli uhannut varma kuolema, mutta punaisten pakokiireen aiheuttamaa sekamelskaa hyväkseen käyttäen olivat he yhdennellätoista hetkellä pelastuneet, syöksyen vankihuoneensa akkunasta ulos. Kuulien ympärillään vinkuessa — yksi heistä oli haavottunutkin — olivat he juosseet metsään ja viettäneet siellä viime yön. Päästyään sitten päivän kuluessa selville, että tämä puoli vesistöä oli jo kokonaan valkoisten vallassa, olivat he nyt uskaltaneet ihmisten ilmoille. Voi sanomattakin arvata heidän ilonsa, kun he metsästä tullessaan heti ensimäisessä talossa kohtasivat valkoista nauhaa kantavia sotureita.
Kaameita asioita tietävät miehet kertoa punaisten mellastuksista pitäjässä. Toinen toistaan törkeämpiä murhia epäluku, ryöstöjä, kiristyksiä, murhapolttoja. Koko viime yönkin oli Karkkuun täältäpäin kuumottanut valtava tulipalon loimu. Nyt saamme kuulla, että se oli Tyrvään pappila, yksi Suomen uhkeimpia, jonka punaroistot illalla olivat sytyttäneet, ryöstettyään sen ensin putipuhtaaksi. Iäkästä rovastia ovat he koko valtakautensa mitä ilkeimmällä tavalla kiusanneet, muun muassa kostoksi siitä, että hänen poikansa on — jääkäri. Miehet ovat hyvin huolissaan Vammalan kohtalosta, sillä punikit ovat uhanneet sen lähtiessään polttaa. Nyttemmin heiltä voi odottaa jo mitä hyvänsä. Mitä auttamattomammin he sortuvat oman hulluutensa kutoman nuotan perukkaan, sitä hillittömämmin laskevat he perkeleellisen sisunsa riehumaan. "Meidän jälkeemme vedenpaisumus", näyttää jo alkujaankin olleen heidän tunnuslauseenaan.
* * * * *
— Vammala palaa!
Kaameana viestinä kiertävät nuo sanat huoneesta huoneeseen ja hälyttävät minut silmänräpäyksessä jalkeille, ehdittyäni juuri parahiksi asettua vuoteeseen. Kaikki syöksyvät ulos, toiset puolipukeissaan, muutamat ihka alusillaan.
Valtavana liekkimerenä loimuaa jo kirkon puoleinen pää kauppalaa. Taivas punottaa laajalti ja täällä kolmen kilometrin päässäkin on niin valoisa että lukea näkisi. Mutta tulimeri laajenee silmissä, talo talolta edeten nielee se koko kauppalan. Huomaa niin selvästi, kuinka punaiset hornanhenget riehuvat siellä sytyttäjinä, vaikka heitä itseään ei tänne asti voikaan nähdä. Tekee niin kaamean vaikutuksen, että tuli leviää vastatuuleen. Ja yhä edelleen ovat heidän kuularuiskunsa työssä, säestäen liekkien huminaa ontolla nakutuksellaan.
Seisomme pienellä kallionnyppylällä tämän kaamean näytelmän voimattomina katselijoina. Synkeä viha kiiluu miesten silmissä ja kädet pusertuvat nyrkkiin. Monta sanaa ei puhuta, mutta niistä harvoista, jotka silloin tällöin lausutaan, saa käsityksen, että näissä miehissä on kiteytynyt leppymätön viha punahulluutta vastaan. Paljon he ovat jo nähneet ja kokeneet, mutta tällaista, että kymmenittäin kauniita taloja ja onnellisia koteja sytytetään syyttä suotta palamaan, eivät he sentään ole voineet odottaa.
Neuvotonna, mieli kuohuksissa palaan sisälle.
— Voi niitä viheliäisiä, tuo niiltä nyt vielä oli tekemättä! — päivittelee siellä, alusillaan huoneesta huoneeseen kulkien hyvinvoipa kuormastopäällikkömme, jonka korkean otsan alta katselee kaksi lapsenomaisen rehellistä ja viatonta silmää. Hän on maailman hyvänahkaisin mies, jonka ainoana intohimona ovat hevoset, mutta nyt tuo suunnaton tapaus, kokonaisen kauppalan murhapoltto ihan valkoisen armeijan silmien edessä, on saanut hänen hyväntahtoisen olemuksensa rajuun kuohumistilaan.
Päätään kynsien, päivitellen ja jahkaillen kiertää hän huoneesta toiseen avutonna kuin lapsi, pysähtyen kenen eteen milloinkin ja naisihmisiä kohdatessaan muistamatta ollenkaan esiintyvänsä alusillaan, karvainen rinta paljaana. Lopuksi istahtaa hän vuoteensa kulmaan, vetää jalat alleen ja eteensä tuijottaen jatkaa päivittelyään:
— Ei, tässä täytyy lähteä liikkeelle! — huudahtaa hän yhtäkkiä ylös kimmoten.
Hän katselee etsien ympärilleen ja huomatessaan minut jatkaa:
— Tule toveriksi, käydään hakemassa ne Karkussa eilen vangiksi saadut roistot, viedään tuonne Vammalaan katsomaan heikäläisten käsialoja ja sitten…
Hänen kipinöivistä silmistään näkyy kyllä, mitä hänellä on mielessä.
Omassa sisässäni käy yhtä raju kuohunta, täällä sisällä tukehuttaa eikä pihallakaan haluta toimetonna katselijana seistä. Siksipä suostunkin heti hänen ehdotukseensa. Muonitusmestarimme, nuorehko liikemies Kokkolasta, mies jonka sanoja tuhlaamatta nähdään aina tosi toimessa häärivän ja jonka toisessa kädessä on side erään aikaisemman taistelun jäleltä, viskaa mitään puhumatta karpiinin selkäänsä ja liittyy meihin kolmanneksi. Neljänneksi tulee muuan kuularuiskuväkeen kuuluva nuori rakennusmestari. Käden käänteessä on neljä hevosta satuloitu, me hyppäämme selkään ja karahutamme matkaamme. Tarkotuksenamme on löytää ensinnä komppanian- ja pataljoonanpäällikkömme, jotka koko päivän ovat toimineet aseman seutuvilla, saadaksemme heidän suostumuksellaan vangit huostaamme.
Lähtemättömästi painuvat mieleeni tämän yön kuvat. Kauppala loimuaa nyt yhtenä ainoana tulimerenä, josta luhistuvien rakennusten kohdalta tavan takaa syöksyy taivasta kohti valtavia liekkejä ja kipunapatsaita. Kaamean värisinä punottavat pilvet laajalti ympäri ja kukkuloilla täällä kilometrienkin päässä on valoisaa kuin päivällä. Teillä liikehtii levottomia ihmisiä ja lepovuorolla olevia sotilaitamme, joiden ohi me karkuutamme täyttä laukkaa, niin että hevosten kaviot iskevät säkeniä tien kivistä.
Käymme asemalla ja ratsastelemme ristiin rastiin kylässä, mutta päälliköitämme emme mistään tapaa. Niin täytyy meidän luopua tuimasta aikeestamme, jota paitsi huima ratsastusmatkakin on jonkun verran tyynnyttänyt kuohuvaa mieltämme. Punikit ovat jo jättäneet kauppalan ja meikäläiset sotilaat toimivat siellä pelastustyössä. Sinnepäin ratsastaessamme tulee tiellä vastaamme liekkien keskeltä pelastuneita pakolaisia: avuton, surkuteltava joukko eri-ikäisiä henkilöitä, kullakin kainalossaan ne vähäiset rihkamat, mitä palavasta kodistaan ovat ehtineet mukaansa temmata. Vaatemytty kainalossaan astelee siinä muuan vanha herra käsikkäin iäkkään puolisonsa kanssa. Muuan saaliin kietoutunut nainen on lähtiessään siepannut käteensä lintuhäkin, jossa räpistelee pari säikähtynyttä kanarialintua. Vanha kumaraharteinen muori astelee vaikeasti hengittäen sauvansa nojassa, taluttaen kädestä kuusivuotiasta tyttöä, joka suurin, säikähtynein silmin tuijottaa eteensä…
Koko tuo itkevä ja voivotteleva joukko pysähtyy ja kääriytyy pärskivien hevostemme ympärille. He näkevät nyt vasta ensi kerran valkoisia sotilaita ja sen vuoksi suhtautuvat he meihin kuin pelastuksen enkeleihin. He hyväilevät ratsujamme ja eräs nainen koperoi rihkamainsa joukosta leivänpalasia, joita hän syöttää hevoselleni, samalla kuin äänettömät kyyneleet hiljalleen vierivät hänen poskiaan pitkin…
Avuttoman pakolaisjoukon näkeminen on saanut kuormastopäällikkömme uudelleen kuohumistilaan.
— Petoja ne ovat eikä mitään ihmisiä, — huutaa hän, nyrkki ojennettuna, kimeäksi särkyneellä äänellä. — Kyllä minä olen nähnyt tällä sotaretkellä jo jos mitä… minä olen omin silmin nähnyt vainajan, jolta oli päänahka nyletty ja kasvoista raavittu kaikki liha, toisia, joilta on silmät kaivettu päästä tai jotka pajunetinpistoilla on hitaasti surmattu … mutta tämmöistä, että kokonainen kauppala sytytetään tuleen ja asukkaat teljetään kellareihin, en olisi jaksanut uskoa. Pahanteolla hekumoivia perkeleitä ne ovat…
Silmät kipinöiden ja nyrkki ojona istuu hän ratsullaan siinä tulipalon hohteessa ja keskeytymättömänä virtana valuvat kiihkeät sanat hänen suustaan. Pakolaiset ovat, jos mahdollista, vieläkin kiihtyneemmässä mielentilassa ja säestävät hänen sanojaan kiivain huudahduksin…
Panemme ratsumme jälleen liikkeelle, mennäksemme kauppalan puolelle, pakolaisten jatkaessa matkaa päinvastaiselle suunnalle ja etsiessä tilapäistä kattoa päänsä päälle. Kaamein mielin ajamme korkealle Vammaskosken sillalle. Vihainen tuuli puhaltaa Rautavedeltä, kumeasti pauhaa allamme koski ja edessämme humisevat liekit ja ryskyvät alas sortuvat talot.
Siltaa ovat punikit koettaneet räjäyttää rikki, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hevoseni on vähällä sortua ammottavaan aukkoon, jonka heidän räjäytysvehkeensä on kaivanut keskelle siltaa. Sen lisäksi on sillanpermannossa vielä pari kranaattien kaivamaa syvää kuoppaa.
Suunnaton on se rovio, joka edessämme roihuaa. Ennen en ole niin valtavaa tulipaloa nähnyt. Pelastustyöt ovat turhia ja supistuvatkin ne vain niiden kauppalan laiteilla olevien talojen varjelemiseen, joita punikit eivät ole ehtineet sytyttää.
Noihin valtaviin liekkeihin tuijottaessani ja sortuvien talojen ryskettä kuullessani palautuu mieleeni jälleen se silmitön alasrepiminen ja hillitön vihankylvö, jota sosialistijohdon taholta on vuosikaudet harjotettu ja jonka loogillisia, seurauksia tämäkin suunnaton tihutyö on. Tämä ei ole enää yksistään muutamien kymmenien talojen palo, vaan se on huippuunsa kehittyneen yhteiskunnallisen sairauden purkautuma, elementtaarisen sivistysvihan ja pinnalle möyrittyjen eläimellisten vaistojen riemuvoitto — niin, se on koko sen punaisen hulluuden tunnuskuva ja loppusaavutus, jonka kouristukset kansamme oli vapautuksensa tiellä vielä viimeiseksi kestettävä.
Niin, onkohan se vain pelkkä sattuma, että punaisen liikkeen pääjohtaja on nimeltään Kullervo, sillä hämmästyttävässä määrin ovat kuluneet kuukaudet paljastaneet kansamme sielussa yhä vielä piilevää synkeätä Kullervo-raivoa ja sulamatonta korpirautaa. Olemme uskoneet liikoja kansastamme ja sen valistuksesta, kunnes sen valtiollinen kehittymättömyys ja sen luonteen rikkinäisyys ja särmikkäisyys on taas pelottavan räikeänä eteemme paljastunut. Olemme unhottaneet, että paitsi viisasta ja malttavaa Väinämöistä sekä hyväntahtoista ja uutteraa Ilmarista myöskin kaikki tuhoava, jättimäinen Kullervo on jättänyt omat juonteensa kansallisluonteeseemme. Sitä odottamattomampana on raivokas Kullervo nyt keskuuteemme ilmestynyt.
Kunpa nämä liekit pohjia myöten valaisisivat kansallisluonteemme pimeimpiäkin kuiluja. Mutta uskaltaneeko toivoa, että kansamme näiden kaameiden kokemusten opettamanakaan kävisi yksimielisenä vastaisuuttaan turvaamaan? Sillä työläästi oppivaa niskurikansaa me olemme, kansaa, joka näkyy muodostavan erikoisen rehevän maaperän jääräpäisille puoluepukareille, elämän todellisuutta tajuamattomille idealoogeille, löyhäpäisille maailmanparantajille ja joukkojen suosiosta eläville demagoogeille.
Mekö Kullervo-ominaisuuksinemme kykenisimme muodostamaan tasavallan? Ei vuosisatoihin, ellemme Keski-Amerikan rosvo-tasavaltojen tapaan halua elää kituuttaa järjestyneen valtion irvikuvana ja sivistyneiden kansojen naurun esineenä ainaisine riitoinemme ja mullistuksinemme! Emmekö totisesti ole jo saaneet kylläämme puoluepukari- ja demagoogivallasta? Lujat valjaat selkäänsä tarvitsee kansamme, keskitetty, voimakas kuningasvalta on meille elinehto — se vakaumus kiteytyy Vammalan palon loisteessa entistä lujemmaksi mielessäni.
Entä porvarilliset puolueemme, kansamme yhteiskuntaa säilyttävä aines, onko se tämän jälkeen vihdoinkin osottava saaneensa terästä itseensä? Sillä se on ollut luisuvalla pinnalla aina siitä aikain, kun koolle haalittujen väkijoukkojen keväällä 1906 säätytaloa piirittäessä — piirittäjäjoukkojen johtajana, kuvaavaa kyllä, oli nykyinen punakaartikenraali Eero Haapalainen — tehtiin tuo huikea loikkaus nelijakoisesta edustuslaitoksesta yksikamariseen eduskuntaan yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen ja siten kevytmielisesti lähdettiin elimellisen kehityksen tukevalta pohjalta kokeilujen epävarmalle tielle. Mikä "edistyksen" kilpajuoksu ja kansanvallan himphamppu meillä onkaan viimeisten kymmenen vuoden kuluessa vallinnut? Eduskuntalaitoksen piirityksellä tuo "edistyksen" kausi alkoi ja samanlaiseen se päättyi: kun viime suvena kiihotetut roskajoukot yhdessä venäläisten svabodasolttujen kanssa pusersivat eduskunnalta joukon erinäisiä "lakeja".
Aiotaanko tämänkin jälkeen nuo lakien nimeä kantavat, väkivalloin läpiajetut ja epäkypsät sakinpäätökset jättää voimaansa? Jos niin käy, niin täytyy sanoa, että kansamme kypsyneempikään aines ei ole viime aikojen katkerista kokemuksista mitään oppinut.
Uusi kunnallislaki sekä kahdeksan tunnin työpäivälaki ankaran tarkistuksen alaisiksi! Samoin yksikamarinen eduskuntamme ja vaalilaki, laitettakoon ne sellaisiksi, että eduskunnastamme syntyy laitos, jossa tehdään todellista työtä ja laaditaan viisaita ja käytännöllisiä lakeja maan ja kansan hyödyksi sen saamatta esiintyä näyttämönä, jolla kaikenlaiset neulojattaret, leipurinsällit ja senkin seitsemät piirisihteerit ja toimittajat harjottavat hedelmätöntä suunsoitantoa.
Ja sensuuri arvelematta voimaan! Vai aiotaanko meillä vapauden ja ties minkä kaikkien kauniilta kajahtavain asiain nimessä sallia, että kutka hyvänsä edesvastuuttomat ja moraalittomat kynäsankarit saavat painetun sanan välityksellä vapaasti, kuten tähän saakka, levittää rienaavia oppejaan sukupuolisesta rivoudesta lähtien aina yhteiskunnalliseen villiytymiseen saakka? Oman terveytensä nimessä täytyy yhteiskunnan estää sellainen, ellei muutaman vuosikymmenen kuluttua mielitä joutua samaan katastroofiin kuin nyt.
— Taantumusta! taantumusta! — tullaan eri tahoilla varmastikin huutamaan, mutta vastattakoon niille, joiden keuhkot ovat aina vireessä "edistyksestä" huutamaan, että niin juuri, taantumusta se on ja sellaista meillä tarvitaan, se on: palautumista järjen kannalle, palautumista elimellisen kehityksen laduille, joilta kevytmielisesti, umpimähkäisessä maailmanparannustouhussa on syrjään syöksytty. Se on välttämätöntä, huutakoot sitten edistysapostolimme ja demagoogimme taantumuksesta minkä mielivät. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.
Meille on välttämätön vahva puolue, joka uskaltaa avonaisesti olla konservatiivinen, vanhasta ja koetellusta lujasti kiinni pitävä. Jos meillä olisi jo aikaisemmin ollut sellainen jarrulaitos — ruotsalainen puolueemme on yksinään ollut siihen liian heikko — niin ei yhteiskuntamme olisi tähän allikkoon suistunut.
Totisesti meillä on tämän jälkeen syytä useammin muistaa Solonin sanoja, kun hän kerran kysyttäessä, oliko hän nyt laatinut parhaan lain mitä ajatella saattoi, vastasi: — En mene sanomaan, onko se paras mahdollinen laki, mutta Atenan kansalle se on tällä haavaa paras laki. —
Meillä ei ole huolittu välittää siitä, minkälainen laki kulloinkin vallitsevissa oloissa olisi kansallemme otollisin, vaan turhamaisessa edelläkävijäkansa-innostuksessa — todellakin kaunis edelläkävijäkansa — rakenneltu lakeja kaikenlaisten ilmassa häälyväin teoriain varaan. Totisesti on maamme liian köyhä ja karu, kyetäkseen esiintymään kaikenlaisten maailmaa parantavien puoskarien koekenttänä. Puoluepukarit, luokkavaistojen kiihottajat, demagoogit ja yhteiskunnalliset puoskarit kammitsoihin ja vallanohjat lujan monarkin käsiin!
Näihin muotoihin kiteytyvät riehuvat ajatukseni Vammalan murhapalon yöllisessä loimotuksessa.