X.
VANDALISMIA.
Uskontoa vihaava piirre on meikäläisessä sosialismissa ollut kaiken aikaa huomattava piirre. Niin vapautta kuin siinäkin suhteessa on oltu ajavinaan, ovat sosialistilehtemme yhtä mittaa — paitsi vaalien edellä — sisältäneet törkeitä uskonnon solvaisuja. Puhumattakaan siitä, että valtiokirkko ja papisto ovat olleet pimeyden peikkoja ja kaiken pahuuden lähteitä — huolimatta siitä historian todistuksesta, että Suomen kansa jo varhain saavutetusta lukutaidostaan saa kiittää yksinomaan papistoaan ja että lutherilaisen papistomme keskuudesta on kautta aikojen esiintynyt huomattavia edistys- ja valistusmiehiä.
Niinpä kun se osa Suomen kansasta, joka vuodesta vuoteen on kulkenut sosialistilehtien lumoissa, ryhtyi armon vuonna 1918 uutta paratiisia maan päälle luomaan, astuivat edellä mainitulle alalle kohdistuneen kiihotuksen tulokset erittäin räikeinä esiin. Murhattujen ja kidutettujen luettelossa ottavat papit varsin huomattavan sijan ja julkisista rakennuksista ovat kirkot ne, joihin punakaarti joukkojen harjottama vandalismi on kaikkein törkeimpänä kohdistunut.
Olihan niistä saatu lukea kertomuksia jo sodan ensi kuukautena. Mutta ne olivat tuntuneet melkein uskomattomilta. Että kirkoissa olisi alttaritauluja käytetty ampumamaalina ja että lehmiä olisi talutettu alttarin ympärille saamaan ehtoollista ennen kirkossa tapahtuvaa teurastusta — sellaiseen törkeyteen kykeneviä aineksia ei olisi hevillä tahtonut uskoa Suomen kansan keskuudesta löytyvän. Ja entä sitten ne moninaiset ihmisten kidutukset ja silpomiset? Kauhistuen niistä oli luettu, mutta mielen pohjalle oli aina jäänyt pieni turvallinen epäilys, etteiväthän ne nyt sentään voine tosia olla. Mutta täällä rintamilla haihtuvat sellaiset epäilykset. Olen lukenut pöytäkirjan, jossa erään punikkien murhaaman henkilön ruumista tutkinut lääkäri kertoo pöyristyttävästä rääkkäyksestä, jota on harjotettu ennen kuolemaa. Ja sotatoverieni joukossa on satoja, jotka pohjoisen Satakunnan taistelumailla ovat omin silmin nähneet vainajia, joilta on keneltä päänahka nyletty, keneltä silmät kaivettu, keneltä taas vatsa leikattu irti j.n.e. toinen toistaan julmempia kidutustapoja.
Olemme vanhoissa kertomuksissa pöyristyen lukeneet niistä julmuuksista, joita kasakat ja kalmukit Isonvihan aikoina ovat maassamme harjottaneet, sekä samalla ihmetelleet, että siihen aikaan vielä saattoi löytyä sellaisia raakalaisia. Ja nyt olemme yhtäkkiä saaneet todeta, että oman kansamme keskuudessa tällä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla löytyy ihmisiä, niin, kokonaisia järjestyneitä joukkioita, jotka kykenevät, jos mahdollista, vieläkin suurempiin julmuuksiin ja epäinhimillisyyksiin, vieläpä omia kansalaisiaan vastaan. Mutta onhan maamme suurimman puolueen johto kahden vuosikymmenen aikana tehnyt kaikkensa särkeäkseen ja tukahduttaakseen johdettavissaan joukoissa kaikki perityt uskonnolliset ja siveelliset käsitteet sekä möyriäkseen pinnalle kaikki pimeät voimat ja alhaiset vietit, joita uskonto ja sivistys uuraalla työllä ovat koittaneet hävittää. Niin, me olemme näinä kuukausina saaneet nähdä alkuihmisen kaikkine raakalaisen vaistoineen riehuvan keskuudessamme — tuloksena meikäläisen sosialismin pari vuosikymmentä kestäneestä vaikutuksesta. Sanon sosialismin, sillä on turhaa kiemurtelua puhua siitä, että sosialismi ja punakaarti ovat eri asioita. Ne eivät meillä ole eri asioita, vaan kaikista punakaartin harjottamista konnuuksista on sosialidemokraattinen puolueemme kokonaisuudessaan vastuussa. Sitä älköön unhotettako!
* * * * *
Jos kirkkojen ja kotien raiskaamiset, mikäli niistä valkoisen Suomen sanomalehdissä on luettu, ovat tuntuneet uskomattomilta, niin nyt, täällä kauniin Satakunnan rintamailla, saan yhä uudelleen ja uudelleen todeta, että kertomukset niistä eivät ole olleet liioteltuja.
Miellyttävimpiä maaseutukirkkoja on se arkkitehti Kallion harmaasta kraniitista rakennuttama soma temppeli, joka seisoo Karkun kirkkomäellä hymyilevän kauniissa seudussa. Viikkokaudet on se ollut punikkijoukkojen kortteeripaikkana ja linnotuksena. Kammon, uteliaisuuden ja jännityksen sekaisin tuntein astun sen vuoksi taistelun päättyessä kirkkoon, josta monias hetki sitten kiikarin avulla näin viimeisten punikkien suinpäin pakoon syöksyvän.
Hämmästyneenä pysähdyn sakaristosta kirkkoon johtavalle ovelle. Joka puolella kohtaa silmää hävityksen näky. Penkit on kiskottu irti paikoiltaan ja rikki ruhjottuina viskelty kasaan toiselle sivuseinustalle. Lattialla ajelehtii kaikenlaista törkyä, likaisia vaateriekaleita, leivänkannikoita, kaluttuja luita ja — tietysti! — tyhjiä sardiinirasioita. Erään rikotun sivuakkunan alle on nostettu pöytä, jolla on seisonut kuularuisku. Pöydällä ja lattialla sen jaloissa on kokonainen kasa mustuneita patruunanhylsyjä.
Kirkkoon ei oltu vielä ehditty hankkia alttaritaulua, että punikit olisivat voineet sitä maalitaulunaan käyttää. Mutta sen sijaan on alttarin seutua muuten muistettu. Alttariaidan päältä on revitty irti ja hävitetty sen samettinen peite. Alttarilla on jälellä raamattu ja kirkkokäsikirja, mutta niitä on viillelty puukolla ja lehtien väliin syljeksitty. Niiden seuraksi alttarille on viskattu jyrsitty lihankappale.
Urut on tärvelty. Irti kiskottuja piippuja ajelehtii luttuun poljettuina ympäri lattiaa. Keskikatosta riippuva kynttiläkruunu on pirstaleina.
Sakaristoon johtava ovi on, tietämättömässä tarkotuksessa, nostettu kanneksi saarnastuolin päälle. Sakaristossa ovat kaappien ovet murretut, kirjat ja muut eineet, joita ei ole katsottu ryöstämisen arvoisiksi, on viskottu ympäri lattiaa. Niiden sijalla hyllyillä ajelehtii tyhjiä patruunavöitä ja kaikenlaisia likaisia rättejä.
Lehterillä ovat penkit paikoillaan. Mutta useimpiin on puukolla koverrettu rivoja kuvioita ja ruokottomia lauseita. Vallan viattomilta vaikuttavat niiden joukossa sellaiset sydämen purkaukset kuin: "Möhömaha kapitalisti", "Porvarillinen etuilija". Kuinka liikuttavasti tuossa kaikessa kuvastuvatkaan Valpas-Hännisen äänitorven opetukset ja sanontatavat!
Istahtaessani muutamaan etummaisista lehterin penkeistä, jonka kirjalauta on puukolla melkein poikki järsitty, ja vaipuessani hetkeksi hävityksen jälkiä katsomaan, olen niin elävästi näkevinäni, mimmoista näiden seinien sisällä on jokapäiväinen elämä viime viikkoina ollut.
Tuolla seinustalla, lattialle levitettyjen ryssänsinellien päällä, kuorsaa joukko vahdista äsken tulleita "tovereita". Muutamia istuu syömässä, toisessa kädessä paksu, juustolla katettu voileipä, toisessa sardiinirasia. Saarnastuolin päälle nostetulla ovella istuu, jalkojaan heilutellen ja paperossi suupielessä, eräs nuoremmista "tovereista" ja vetelee hanuria, samalla kuin siinä hänen alapuolellaan joukko toisia "tovereita" ja "lemmensiskoja" pyörähtelee tanssissa.
Mutta kaski päässään ja yllään ryssänsinelli tulla tuiskahtaa ulko-ovelle komppanian päällikkö, siviliammatiltaan suutari ja ehdokas kaikissa eduskuntavaaleissa.
— Helvetin hopusti kaikki levänneet miehet vahtipaikoille — huutaa hän tuohuksissaan. — Lahtarit p—leet varustelevat hyökkäystä.
Syntyy yleinen kinasteleminen ja noituminen siitä, kenen vuoro on lähteä. Päällikkö hosuu ja pärmänttää, nukkumassa olleet heräävät ja istualleen vääntäytyen sekä päätään kynsien yhtyvät yleiseen kiroilemiseen. Vastahakoisesti, meluten ja kiväärejään kolistellen lähtee viimein joukko miehiä kirkosta, johon vähitellen palaa tavallinen arkipäivämeno.
Lepovuorolla olevat sytyttävät paperossin ja paneutuvat jälleen pitkäkseen. Yksi "lemmensisarista", jolta päällikkö vei tanssitoverin, on istahtanut alttarikehälle ja alkanut neuloa alusvaatteihinsa ryöstösaaliina saatua pitsiä. Muuan sakilaistoveri istuu täällä lehterillä tupakoiden ja kalvaa aikansa kuluksi puukolla penkin kirjalautaa. Kuinka se onkaan hauskaa! Lastut vain sinkoilevat ja sydämen kyllyys purkautuu tuollaiseen sisällyksettömään rekirenkutukseen.
— Laija-ti, laija-ti, tillan-lillan…
Sitten päälle räikeän kimeästi viheltäen jotakin tanssinsäveltä, kunnes hänen huomionsa kiintyy alttarikehällä neulovaan "siskoon", jolle hän huutaa rivon sukkeluuden.
— Hi, hi, hii! — vastaa sisko kaverin mehevyyteen.
He vaihettavat edelleen "sukkeluuksiaan", kunnes seinän vieressä allapäin kyyröttävä mäkitupalainen, joka side pään ympärillä synkästi tuijottaa eteensä, äsähtää heille tuskastuneena: — Olkaa tuossa nyt jo, senkin…!
* * * * *
Pari päivää myöhemmin vierailen sivumennen poltetun kauppalan laiteella säilyneessä huvilassa. Se on ollut sivistynyt ja hyvin varustettu koti, jossa eronsaanut iäkäs virkamies on puolisonsa kanssa viettänyt vanhuutensa päiviä. Mutta missä kunnossa se onkaan nyt, äsken poistuneiden punikkien jäliltä!
Herran huoneessa on arvokasta kirjotuspöytää käsitelty jollakin teräaseella, nähtävästi kirveellä. Siten aukimurrettujen laatikkojen sisällöstä on kaikki mukaan kelpaamaton viskattu lattialle.
Salissa on rikottu huonekalut, suuret peilit ja vaasit. Kukkatelineet on potkittu kumoon ja kattokruunu hotaistu kiväärinperällä pirstaleiksi.
Ruokasalin lattiaa peittää kokonainen kerros pirstottuja porsliini- ja lasitavaroita, niin ettei siellä voi askeltakaan ottaa, jalan alla rauskumatta ja helähtelemättä. Suuresta tammipuisesta kaapista on viskottu lattiaan koko sen sisältö, rikas ja monipuolinen pöytäkalusto. Kyökin akkunasta on viskattu hillopurkkeja pihalle ja toisia on läimitty seiniin, niin että ne ovat kauttaaltaan hyytyneiden marjojen peitossa.
Kaikki kalleudet, vaatetavarat — talonherran silkkihattu ei ole kelvannut, vaan on se luttuun lyötynä jätettynä paikoilleen — ja ruokatarpeet on ryöstetty. Ja loppujen lopuksi on seiniä valeltu bentsiinillä, vaikka sytyttäminen lähtökiiruussa onkin jäänyt suorittamatta. Huoneissa tuntuukin vielä selvästi bentsiinin haju.
Talon isäntäväki on hävityksen aikana piillyt kellarissa. Punaroistojen pikainen lähtö on syynä, että kellari on jäänyt nuuskimatta ja he siten säilyttäneet henkensä. Ihmeellisen iloisina ja keventynein mielin he liikkuivat hävityksen keskellä, rientäen tarjoamaan minulle ja toverilleni hilloa ja marjamehua, — ainoaa, mitä heillä kellarin kätköissä oli säilynyt. Mutta tuo heidän ilonsa oli sitä laatua, jossa kyyneleet ovat hyvin lähellä. Juuri samanlaista olin Pietarissa vallankumouksen päivinä tavannut eräässä vanginvartiaperheessä, jolta roskaväki oli hävittänyt melkein kaiken vähäisen omaisuuden. Kummassakin tapauksessa tunnettiin vapautuksen iloa ja kevennystä — toisessa tapauksessa oli päästy tsaari- ja santarmivallan, toisessa punaisen kauhuvallan ikeestä —, mikä sai kärsityt aineelliset vahingot näyttämään vähäisiltä. Paistoihan jälleen vapauden päivä ja kaikki äsken eletty oli kuin pahaa unta.
* * * * *
Edellä kuvatut pari hävityksen näyttämöä eivät ole läheskään puhuvimpia niiden lukemattomien vandaalitekojen joukossa, joita punahulikaanit kautta Etelä-Suomen ovat toimittaneet. Itsekin olin vielä saava tutustua lukuisiin sellaisiin.
Mitähän sanonevat Tokoimme, Mannerimme ja ne muut nahkansa pelastaneet punahulluuden apostolit, jos he joskus saavat painetuista todistuskappaleista lukea, millaisia hedelmiä heidän lietsomansa ja johtamansa liike kasvatti? Ehkä väittävät niitä totunnaisen tylsään tapaansa vain porvarien keksimiksi valheiksi ja provokatsiooniksi? Se provokatsiooni-käsitehän on niin mainio joka paikkaan. Tai ellei se auta, niin onhan toinenkin koeteltu keino: vetäytyä edesvastuusta kiihottamainsa joukkojen taa suojaan. Ei ole muka voitu hillitä kiihtyneitä joukkoja eikä ole voitu tietääkään, mitä huonommat ainekset maaseuduilla ovat tehneet.
Ei kelpaa puolustukseksi! Herrain siltasaarelaisten piti jo pitkin viime kesää nähdä, mihin kaikkeen heidän kiihottamansa joukot pystyvät. Elleivät Helsingin, Turun ja muut mellakat avanneet heidän silmiään, niin olisi sen pitänyt tapahtua niinä marraskuun päivinä, jolloin he noin vain kokeeksi panivat toimeen suurlakon tapaisen. Jos heidän punakaartilaisensa muutamanpäiväisen lakon vallitessa ehtivät jo tehdä suuren joukon tihutöitä ja kataloita murhia, niin mitä niiltä saattoikaan odottaa jatkuvan, aseellisen taistelun kestäessä? Pitihän tämän toki olla Siltasaaren herroille selvää — eikä se kuitenkaan estänyt heitä alottamasta järjetöntä taistelua ja päästämästä valloilleen hillittömiä joukkojaan, joiden keskuudessa he tiesivät hurjimpain ainesten olevan vallassa.
Tuhansien hävitettyjen kotien omistajat, tuhansien murhattujen ja kidutettujen kansalaisten omaiset ja tuhannet harhaan johdetut työläiset muodostavat leppymättömän syyttäjäjoukon, jonka kirous vuodesta vuoteen on raskaana painava ylempäin ja alempain sosialistijohtajaimme hartioita. Mitkään selittelyt ja kiemurtelut eivät ole heitä näistä syytöksistä ja näistä kirouksista vapauttava. Ja Suomen kansan historia on heistä jälkipolville kertova suurimpina konnina, mitä tässä maassa koskaan on esiintynyt.