IX.
ETEENPÄIN NELIKERTAISTA YLIVOIMAA VASTAAN.
Joukkomme on muutamia päiviä levähdellyt muhkeassa herraskartanossa ihanan Kuloveden rannalla. Kartano, jossa on kaksikerroksinen tiilinen päärakennus terasseineen, parkettilattioineen ja suurine peileineen, on kuin sattuman kautta säästynyt punaisten ryöstöltä, ainoastaan karjaa ovat jonkun verran verottaneet.
Siellä pitävät pojat hauskaa ja oljentelevat kuin hakkapeliitat Würzburgin linnassa. Mutta jyrkät käänteet kortteeri- ja muvakuussuhteisiin nähden ovat olleet niin tavallisia tällä sotaretkellä ja niinpä tällekin mieluisalle kasteikkoelämälle tulee äkkiloppu.
On lauantai-ilta, olen juuri kylpenyt kartanon avarassa saunassa ja varustaudun mielihyvin viettämään rauhallista lauantai-iltaa jännittävän sotaromaanin ääressä. Mutta silloin tulee yhtäkkiä hälytys.
Puolen tunnin sisällä on joukkomme, kuormastoa lukuunottamatta, sullottuna lähipysäkillä odottavaan junaan, joka huhtikuisen illan hämärässä lähtee hiljalleen mennä kolistelemaan Porin suunnalle. Siellä ovat pitkin päivää tykit harvakseensa jyrähdelleet ja ehkä on matkamme nyt suoraapäätä taisteluun.
Pimeän tullen pysähdytään muutamalle isommalle asemalle, meidät komennetaan junasta pois, miehistö järjestyy asemasillalla ruoturintamaan ja sitten lähdetään marssimaan ylös kylää kohti. Rapakon litkuessa kuljetaan kapeata kujaa ja pysähdytään korkean, pimeän ja synkän näköisen työväentalon pihalle. Se on määrätty yökortteeriksemme, sillä kylän muut talot ovat aikaisemmin tulleiden joukkokuntien hallussa. Muutamilla kynttilänpätkillä valaistaan kolkot, lämmittämättömät suojat, joiden lattioita peittävät pehkuuntuneet, tunkkaiset oljet. Talossa on nimittäin vähäistä aikaisemmin majaillut punikkeja. Ilman illallista, sillä kenttäkeittiömme ja kokkimme tulee vasta kuormaston mukana, saamme vaatepäällä ja saappaat jalassa paneutua oljille, jotka vilisevät syöpäläisistä. Todellakin jyrkkä muutos lähinnä edellisiin yönviettoihin nähden!
Seuraa pitkä ja ikävä sunnuntaipäivä. Ilma on kolea, tuulinen taivas pilvessä ja routainen maa likaisen harmaa. Mitään käskyjä ei anneta ja me saamme nollottaa alallamme pöllyävien pehkujen keskellä. Ainoana vaihtelunamme on jumalanpalvelus, joka pidetään kortteeripaikkamme ryönäisessä kokoussalissa. Joukkoomme kuuluu nimittäin nuori kirkkoherra, joka on osottanut varsin onnistuneeksi kenttäpapiksi. Hän ei kuulu lainkaan niihin sairaloisiin ja tunkeileviin diakonaattikristittyihin, jotka kauhistuneina ehättävät tuomitsemaan, jos sotilaan hampaista sattuu kiukunpuuskassa joku ärräkäs sana singahtamaan tai jos hän kylmän kourissa keikauttaa ryypyn taskumatistaan, ja jotka niin sopivissa kuin sopimattomissakin tilaisuuksissa tarjoilevat imelyyksiään. Hän on raitishenkinen, teeskentelemätön mies, joka vakavalla ja toverillisella käytöksellään pitää joukossa yllä hyvää, siveellistä henkeä ja jota kohtaan miehet tuntevat kunnioitusta. Hän pitää aina sunnuntaiöin jumalanpalveluksia, milloin sopii. Tänään siihen on erinomainen tilaisuus ja kirkkona saa palvella työväentalo — pitäjän kirkko kun sitävastoin on vielä punikkien huostassa.
Salin lattia on olkien peitossa, keskilattialla on pari kuularuiskua ja seinustoilla miesten kiväärit. Miehet istuvat hajanaisina tyhminä lavitsoilla, joukon päällikkö, nuori jääkäriupseeri on sijoittunut kuularuiskulle ja toisen äärellä seisoo pappi, jonka sarkatakin helmasta roikkuu pari pitkää olkea.
"Ota, Jeesus, paimen hyvä, laumahasi minua"
alottaa pappi virren ja vakavana yhtyy siihen mies toisensa jälkeen. Lyhyt, jykeväsanainen saarna, sen päälle vielä pari virrenvärssyä ja tuo aito lutherilainen sotilasjumalanpalvelus on lopussa.
* * * * *
Muutamia kilometrejä kortteeripaikastamme on metsäisen kummun rinteellä, ihanan Rautaveden länsirannalla, Karkun pitäjän sievä, kraniittinen kirkko. Sitä pitävät vielä hallussaan punikit, joilla tuskin on täyttä tietoa Tampereen ja Porin menetyksestä. Heillä on käytettävänään kanuunoita ja useampia kuularuiskuja, joista yksi on sijotettu kirkon akkunaan. Kirkkoa ympäröivä kiviaita tarjoaa hyvän ampumasuojan, jota paitsi he hirsistä, kivistä ja turpeista rakennetuin ampumasuojin ovat lujasti linnottaneet kirkon lähellä olevan korkean ja metsäisen kukkulan. Sieltä samoin kuin kirkosta tornineen on heidän kuularuiskuineen mainio hallita ympäröiviä laaksoja ja kyliä.
Vastapäätä, Rautaveden toisella puolen kohoavalle korkealle Pirunvuorelle ovat ryssät aikoinaan rakentaneet tähystystornin, jonka punikit ovat nyt ottaneet palvelukseensa. — Kokemäen jokialueen koko eteläinen puoli on vielä punaisten hallussa —, pitäen sieltä tarkoin silmällä meikäläisten liikkeitä. Kiikarilla saattaa helposti nähdä tornissa heikäläisen tähystäjän.
Meikäläisten äärimmäiset etuvartiat makailevat jo kilometrin etäisyydessä punikkien varustuksista ja yhtämittaista, laiskahkoa laukaustenvaihtoa kuuluu pitkin päivää. Silloin tällöin jyrähtää tykkikin ja väliin urahtaa kuularuisku lyhyen: ta-ta-ta… Sunnuntai-iltana saan sattumalta olla mukana panssarijunassa, joka etenee aivan kirkon alle, punikkien kivääri- ja kuularuiskutulen piiriin, ja tervehtii vihollista muutamilla järeillä tykinlaukauksilla, jotka terässeinäisissä vaunuissa synnyttävät valtavan, korvia huumaavan räminän.
Yksitoikkoista "asemataistelua" jatkuu useampia päiviä ja tulee jo aika käydä tosityöhön sekä karkottaa punikit asemistaan. Puoliviikon paikkeissa herätetään meidät eräänä aamuna kello viideltä ja komennetaan marssiin. Kysymyksessä on kiertoliike ja hyökkäys punaisten hyvin varustettuja asemia vastaan.
Marssitaan pari kilometriä kirkkoa kohti ja poiketaan sitten maantieltä oikealle, päästäksemme metsien suojassa punaisten asemia niin lähelle kuin suinkin. Hyökkäys joukkoon, jota johtaa nuori jääkärikapteeni, kuuluu kolmisensataa pohjalaista. Punikeita on vastassamme noin tuhatkaksisataa miestä, kuten taistelun jälkeen saamme vangeilta kuulla.
Kapeaa metsätietä marssivat miehet pitkänä, perättäisenä jonona. Kuuluu vain askelten kapse routaisella kamaralla. Edessä on kapea niitynsuikale. Aitovartta pitkin hiivitään sen yli mataliksi kumartuneina. Sitten loppuu tientapainen kokonaan ja ketjuksi hajaantuneina kiipeilemme louhuisia kankaita ylös, toisia alas ja kahlaamme norojen pohjassa lirisevien kevätpurojen yli.
On kirkas päivä, aurinko kiipeää yli puunlatvojen ja alkaa lämmittää.
Metsä on täynnä linnunlaulua ja raikasta pihkantuoksua.
Komennetaan levähdys ja mielihyvin laskevat miehet kiväärinsä ja selkäreppunsa sekä heittäytyvät pehmeälle sammalelle. Annan auringon lämmittää selkääni, sytytän paperossin ja otan repustani saksalaisen sotaromaanin. Hiljaisuutta häiritsee vain lähimpien miesten matalaääninen haastelu ja lintujen suruton visertely. Saattaa unhottaa koko sodan ja kuvitella olevansa aholla päivää paistatteleva paimenpoikanen. Ja kun ketju jälleen lähtee metsää kahlaamaan, muistuu poikuusajalta mieleeni samanlainen ketjussa vaeltaminen, kun koko kylän väki oli etsimässä metsään kadonnutta lasta. Kello kymmenen pamahtaa edessäpäin ensimäinen laukaus. Sitä seuraa hetken kuluttua toinen, kolmas … useampia laukauksia. Sitten jyrähtää tykkikin ja jossain etäämpänä vonkuu ilkeästi shrapnelli … vai kranaattiko lie, sillä en ole tottunut niitä vielä äänestä erottamaan. Mutta me kuljemme ääneti eteenpäin, raivaudumme ryteikköjen halki, kiipeämme kaatuneiden puiden yli ja kahlaamme vetisten norojen poikki.
— Ketju nopeammin eteenpäin! — Ketju enemmän vasemmalle! — Ketju seis!
Hiljaisena hyminänä kulkevat käskyt mies mieheltä pitkin ketjua. Kaikki tapahtuu hiljaisuudessa eikä miehiämme ole myöskään helppo huomata ennenkuin aivan läheltä, sillä melkein kaikilla on metsän väreihin hupenevat vihreät puvut.
— Vo-uu! — ujeltaa ilmassa kiitävä pommi, mutta sen vaelluksesta ei kukaan piittaa mitään, sillä sen rata kulkee meistä vielä siksi loitolla.
Jälleen pysähdys ja mieluisa heittäytyminen sammalmättäälle. Otan jälleen kirjani esille, mutta hyvä ystäväni varapäällikkö, joka joulun aikana oli kanssani Vaasasta aseita hankkimassa, nukahtaa viereiselle mättäälle. Hän on nuori ja reipas mies, siviliammatiltaan maanmittari ja pohjalaisen suksikomennuskunnan päällikkönä on hän Suodenniemen, Lavian ja Mouhijärven puolella ollut monessa kuumassa ottelussa. Kun hän jälleen liikkeelle lähdettäessä havahtuu unestaan, lausuu hän iloisesti:
— Kohta tässä päästään taisteluun.
— Mistä sinä sen päätät?
— Kun unessani muurahaiset keskustelivat siitä ja sitten herättivät minut. Hyvä tästä tulee.
Yhä lähempänä vonkuvat kranaatit, kun ketjumme saa käskyn pysähtyä korkean metsäisen harjun laelle. Puiden välitse pilkottaa vasemmalta kirkontorni aavan peltolakeuden takaa. Sinne on arviolta noin kilometrin matka. Päällikkökunta on koolla harjanteen nokalla ketjun vasemmassa päässä. Kutsuvat minutkin sinne voileipää nauttimaan. Sieltä näkee paremmin kirkkomäen ja kun kiikarilla katsoo, näkee selvästi punaisten häärivän kirkkotarhassa. Tornin luukussa seisoo tähystäjä ja kirkkotarhaa ympäröivälle aidalle on ladottu suuria kivenjärkäleitä, joiden takaa pistää näkyviin kiväärinpiippuja. Hyvin kantaisivat sinne jo kiväärimme, mutta laukaukset paljastaisivat ennen aikojaan asemamme, josta punikeilla ei nähtävästi ole vielä aavistustakaan.
Suoraan edessäpäin laskeutuu harju jyrkkärinteisenä alas kapeaan laaksoon, jonka pohjalla on muutamia peltoja. Niiden toisella puolen kohoaa toinen yhtä jyrkkärinteinen metsäharju. Se on jo punaisten aluetta. Siinä, missä mainittu harju kirkon puoleisessa päässään laskeutuu vainioille, on näköjään autio herrastalo, mikä on noin puolitaipaleessa meidän ja kirkon välillä. Tämän kartanon luo saa vasen sivustamme käskyn kaikessa hiljaisuudessa edetä.
Liike suoritetaan onnellisesti ja olemme juuri harvassa ketjussa asettuneet mäenrinteeseen kartanon ulkohuoneiden tienoille. Makaan muutaman sorakuopan reunalla ja varustan mauserpistoolini valmiiksi perällä. Kirkkomäeltä kuuluu harvantaajaista ammuntaa ja silloin tällöin viheltää kuula yläpuolellani. Meikäläisten puolelta ei ole vielä ammuttu laukaustakaan. Muuan miehistämme kiiruhtaa luokseni ja eteenpäin rientäessään sanoo matalalla äänellä:
— Käskettiin peräytyä äskeisille asemille. Tuossa riihen luona kaatui yksi meikäläinen ja varapäällikkö haavottui.
Vai on tässä asiat jo niin vakavasti, ajattelen ja nousen lähteäkseni. Sieltä tulevat jo toisetkin. Neljä heistä kulettaa palttoon päällä kaatunutta ja perässä astuu varapäällikkö, takki verisenä ja pään ympärillä kiireessä kietaistu side. Kuula on kulkenut poskilihaksen läpi, mennen sisään korvan luota ja poistuen läheltä suupieltä. Sama kuula on lävistänyt pään kaatuneelta, joka oli seisonut hänen lähellään.
— Miltä tuntui? — kysyn varapäälliköltä.
— Aivan kuin olisin korvapuustin saanut.
Kaatuneemme oli kuollut silmänräpäyksessä, ääntä päästämättä. Hän on nuori talollisenpoika Oulun puolesta.
Kiiruusti ja matalaksi kumartuneina kulemme savisten peltojen yli äskeiselle rinteelle. Kukin valitsee itselleen suojavan paikan, asettuu pitkäkseen ja laittaa kiväärinsä valmiiksi.
Makaan matalan sammaltuneen kiven suojassa rinnan erään nuorukaisen kanssa. Aseemme ovat edessämme kivellä, ojennettuina vastapäistä harjannetta kohti. Siellä ynnä kirkkomäellä alkaa ampuminen kiihtymistään kiihtyä. Punikit ovat jo selvillä meidän asemastamme.
— Miksei meille anneta jo käskyä ampua? — kyselevät miehet kärsimättöminä.
Samalla alkaakin meidän oikealla sivustallamme paukkua. Rätinä siirtyy nopeasti meitä kohti kuin juoksuvalkea kuivassa katajikossa. Yks kaks on ketjumme joka ainoa kivääri täydessä työssä. Pauke ja rätinä on korvia huumaava ja jos tahtoo lähimmälle toverilleen jotakin sanoa, täytyy huutaa.
Mutta mikä se minua jalkaan tyrkkii? ihmettelen ja käännyn taakseni katsomaan. Siinä lähellä makaa vain eräs meikäläinen ja ampuu. Hänen kiväärinsä suu on lähellä minun jalkaani ja joka kerta kun hän laukasee, heilauttaa ilmanpaine minun jalkaani.
Vaikka viholliset eivät ole meistä kolmea sataa metriä kauempana, on heitä kummankin harjanteen rinnettä peittävän metsän takia vaikea nähdä. Ainoastaan silloin tällöin vilahtaa siellä puiden välitse miehen pää tai hartiat. Täytyy siis ampua jokseenkin umpimähkään.
Yllämme sirisee ja vinkuu yhtä mittaa ja puista lentelee oksia ja kaarnan palasia. Mutta siellä, tuolla päittemme yläpuolella, lisäksi räsähtelee ja paukkuu aivankuin puissa olisi miehiä, jotka paukuttelevat revolverejaan.
— Mitä hittoa se tuo on? — kysyn epämieluisan tunteen vallassa vieruskumppaniltani.
— Ne ovat punikkien kuulia, jotka puihin sattuessaan räjähtelevät.
Ensikertalaiseen vaikuttaa niiden räiske hyvin hermostuttavasti. Niitä paukkuu päällä, takana ja molemmilla sivuilla. Ihan nenäni eteen pirahtaa litistynyt lyijynkappale sellaisesta kuulasta. Korjaan sen taskuuni muistoksi.
Kivääritulen räiskeestä erottuvat kanuunan jyrähdykset, jotka seuraavat nyt tiheästi toisiaan. Shrapnellit ulisevat paljon lähempänä kuin äsken. Niiden yli lentäessä tuntuu kuin joukko helvetinhenkiä kiitäisi ylhäällä ilmojen halki.
Ta-ta-ta … ta-ta-ta! yhtyvät kuularuiskut omalla poljennollaan tähän helvetin konserttiin.
Eiköhän niiden ääneen voisi saada hieman enemmän tunnetta? tulee mieleeni, samalla kuin hymähdän hassunkuriselle ajatukselleni. Itse asiassa vaikuttaa kuularuiskun rätinä paljon tylymmältä ja kuolleemmalta kuin kiväärien pauke. Varsinkin tällä kertaa tuntuu siinä olevan niin omituisen kolkko kaiku.
Ta-ta-ta! Ta-ta-ta! tykyttää se lyhyin jaksoin. En ole ollenkaan selvillä, onko se meikäläisten vai vihollisen ruisku. Kuulaassa kevätilmassa tuntuu sen ta-ta-ta tulevan hyvin korkealta, jostakin pilvien reunalta. Pysähtyessäni sitä hetkeksi kuuntelemaan tuo se äkkiä mieleeni poikasena kuulemani tarinan kuoleman kangaspuista. Tuon tapaisen äänen synnyttävät loimien loppuessa kangaspuiden luvat, kun niitä heilutetaan. Kun nyt joku henkilö tekee kuolemaa, sanotaan läheisessä metsässä kuoleman kolistelevan kangaspuita merkiksi siitä, että elämän kuteet ovat lopussa.
Minulla on mauserpistoolin patruunia verrattain vähän, niitä kun on yleensä ollut vaikea saada. En huoli sen vuoksi niitä umpimähkään haaskata, vaan laukaisen ainoastaan tuolloin tällöin, noin vain vireessä pysyäkseni. Laukausten välissä makaan joutilaana ja — mietiskelen. Tai seuraan silmilläni vieruskumppanini ammuntaa. Se on prillinenäinen, kalpea nuorukainen, nähtävästi koulunpenkiltä sotaan lähtenyt. Kivääriään käyttelee hän tottuneesti ja ampuu yhtä menoa, niin että tyhjiä hylsyjä on hänen edessään jo melkoinen kasa.
Yhtäkkiä hätkähtää hän ja alkaa neuvottoman näköisenä tunnustella kasvojaan ja ohimoitaan.
— Mitä, sattuiko teihin?
— Kyllä, — mutta en ole selvillä, mihin kohti.
Kohotan hänen lakkiaan ja huomaan siinä kaksi reikää. Pistän nyt käteni lakin alle ja saan kourani verta täyteen.
— Päähän on sattunut, vaikk'ei vaarallisesti, — sanon, vaikka en tiedä kuinka paha jälki siellä on. — Onko teillä sidettä?
Hänellä on sidetarpeita selässään olevassa repussa. Mutta vasta kun minä ryhdyn sitä auki napuloimaan säikähtää hän tilaansa, kavahtaa ylös ja juoksee tiheimmässä kuulasateessa rintaman taakse niin että oksat ratisevat.
Tuli vain kiihtyy kummallakin puolen. Takanani makaava mies, jonka kivääristä lähtevä ilmanpaine tuntuu joka laukaukselta jaloissani, huutaa minulle jotakin. Käännyn paremmin kuullakseni.
— Se kutsuu teitä haavaansa sitomaan, — ilmottaa hän äskeistä vieruskumppaniani tarkoittaen.
Kun vihollisen tuli hetken kuluttua heikkenee, nousen ja juoksen sille suunnalle, mihin näin naapurini äsken menevän. Mutta häntä ei näy missään. Löydän maasta vain käsipommin, jonka hän juostessaan nähtävästi on pudottanut. Kuljen metsässä ristiin rastiin ja huhuilen, mutta häntä ei kuulu eikä näy. Päättelen hänen lähteneen kulkemaan ambulanssimme luo samoja jälkiä kuin tänne tulimme. Niin huolissani kuin hänestä olenkin on minun kuitenkin turha lähteä häntä umpimähkään seurailemaan, minkä vuoksi päätän palata paikalleni ketjussa. Mutta ammunta kiihtyy taas yhtäkkiä aivan vimmatuksi, ympärilläni surisee ja viheltää ja ilmassa sinkoilee katkenneita oksia. Painaudun pitkäkseni leveän ja lattean kiven suojaan.
Ta-ta-ta … ta-ta-ta, ääntelevät ontosti ja tylysti kuoleman kangaspuut ylhäällä pilven reunalla ja pirullisesti vonkuen ja ujeltaen halkovat shrapnellit ilmaa. Pääni kohdalla kiven toisella puolen poksahtaa kuin vasaranisku, sitten toinen, kolmas … kaikki samaan kohtaan. Onkohan minun olinpaikkani keksinyt joku punakaartilainen, joka räjähtävillä kuulillaan tarkottaa juuri minua?
Pelkäänkö? En myönnä sitä itselleni, mutta kaamealta, hitto soikoon, tämä sentään tuntuu, kun näkyvissäni ei ole ristinsielua; mutta pauke, rätinä ja ulina täyttävät ilman niin että korvat huumaantuvat. Hiton tappeluako tämä tällainen on, kun vihollisesta ei näy vilahdustakaan! Eihän tässä tällaisessa pääse riehautumaan eikä lämpenemään.
Sillä on tuolla ammunnalla ja taistelun pauhinalla oma vissi rytminsä. Kun kaikki on kiihkeimmillään, kun yksityiset laukaukset sulavat yhdeksi ainoaksi, jatkuvaksi jättiläispaukkeeksi, silloin alkaa se vaimentua, yksityiset laukaukset erottuvat jälleen toisistaan, harvenevat harvenemistaan ja yhtäkkiä vaikenee kaikki, niin että jostakin kuuluu pelästyneen pikkulinnun ujo sirkutus. Ihmetellen kohoaa silloin ryntäilleen, että onko tässä nukahtanut päivänpaisteeseen ja nähnyt pahaa unta. Mutta samalla pamahtaa jossakin laukaus, sitä seuraa heti toinen, kolmas … ja ykskaks kohoaa pauhu äskeiseen huippukohtaansa.
Entäpä minä olenkin harhaantunut omasta ketjusta ties kuinka kauas ja löydänkin itseni yhtäkkiä punakaartilaisten keskeltä? tulee äkkiä mieleeni. [Jälkeenpäin saamme kuulla, että asemamme on ollut hyvin vaaranalainen ja että jos ylivoimainen vihollinen olisi osottanut suurempaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, olisi se helposti voinut meidät saartaa ja tuhota koko joukkomme.] Oloni alkaa tuntua kaamealta ja minä lähtisin etsimään meikäläisiä, mutta tuo ilkeästi hermoja kutittava surina ja vihellys, johon en vielä ole ehtinyt tottua, on taas kiihkeimmillään. Painan siis pääni alas, makaan hiljaa alallani ja annan silmäini seurata muurahaisten liikkeitä sammalistossa.
Silloin kuulen jalankapsetta ja kohotan uteliaana päätäni. Kalle C. siellä astelee, yksi joukkokuntamme nuorimpia, viiden- tai kuudentoistavuotias suulas ja vallaton koulupojan vekara. Kuulia sataa kuin rakeita, mutta se kanalja astelee suorana ja huoletonna ja luokse ehdittyään istahtaa siihen minun suojanani olleelle kivelle, selkä viholliseen päin. Hymy silmissään tarkastaa hän sitten minua, että pelkääkö tuo. Eikähän tässä totisesti auta minunkaan muu kuin vääntäytyä istumaan, ottaa paperossilaatikko esille ja tupakat sytyttäen ruveta juttelemaan. Ja nyt, puhekumppanin saatuani, unohtuu minultakin äskeinen kaameus.
— Se on merkillistä, kun ne nuo kuulat väistävät minua, — arvelee
Kalle-poika varhaisvanhan rauhallisuudella. — Viisi miestä on jo
kaikkiaan kaatunut rinnaltani, mutta itseeni ei ole naarmuakaan tullut.
Sekin äskeinen mies siellä riihen luona kaatui ihan minun jaloilleni.
Hän näyttää saapastaan, jossa näkyy veripilkkuja. Ja kun hän on polttanut paperossin loppuun, heittää hän pätkän kädestään huolettomalla liikkeellä, ottaa mauserpistoolinsa kiveltä ja lähtee astelemaan miestensä luo. Hän on nimittäin joukkuepäällikkö.
Eikö hänellä ole hermoja lainkaan vai onko hän niin järkkymätön fatalisti? mietin yksin jäätyäni. Niin, rintamaelämä tekee monista fatalisteja sekä luopi heidän maailmankatsomukseensa uskonnollisia vivahduksia. Mitäpäs minulle sanoikaan muutamia päiviä sitten komennuskuntamme entinen päällikkö, jykevä ja miehekäs lääkäri, käydessäni häntä tervehtimässä sotilassairaalassa, jossa hän potee kranaatinsirpaleen jalkaansa iskemää haavaa?
— Monessa asiassa sitä on saanut täällä rintamalla ollessaan tehdä täyskäännöksen, — lausui hän. — Ennen minä esimerkiksi olin varma ateisti, mutta nyt minä uskon Jumalan olemassaoloon. Ja sen sijaan että minä ennen aikaan olin melkein sosialisti ja joka tapauksessa kiivas kuningasvihaaja, niin nyt minusta on kehittynyt monarkisti. [Hänen lausuntonsa johtui siitä, että olimme edellä vilkkaasti keskustelleet hallitusmuodosta ja päässeet — saapuvilla oli useampia henkilöitä — yksimieliseen tulokseen lujan kuningasvallan tarpeellisuudesta meillä. Kun sama asia oli esimerkiksi Vaasassa jo paljon tätäkin aikaisemmin erinäisissä piireissä ollut vilkkaan keskustelun alaisena, todistaa se, ettei asia ollut suinkaan "kellarissa piilleiden Helsingin herrain" vireille panema, kuten eräillä tahoilla on herjakielisesti väitetty, vaan oli se virinnyt ikäänkuin itsestään, olojen muutoksen aiheuttamasta luonnonpakosta. Sotaretkellä tehdyt kokemukset olivat monenkin saaneet katsomaan asioita toiselta näkökannalta kuin ennen, ja nämä kokemukset olivat ennen kaikkea omiaan kehittämään monarkistisia mielipiteitä. Ja kun lisäksi ottaa huomioon kansamme synnynnäiset vaistot, jotka tässä kysymyksessä eivät voi olla muuta kuin monarkistiset, niin olen vakuutettu, että kansamme olisi varsin suurella yksimielisyydellä ja juhlamielin rientänyt käyttämään hyväkseen sen historiallisen hetken, jonka se aikojen aamuna eripuraisuudellaan oli laiminlyönyt, mutta jonka kohtalo lähes vuosituhantisen orjuuden jälkeen oli nyt äkkiä sen eteen avannut: valita itselleen oma kuningas sekä painaa muiden kansakuntien tietoisuuteen käsite: Suomen kuningaskunta. Niin olisi vakuutukseni mukaan käynyt ja meillä olisi riidan ja kiihkoilun sijasta vallinnut korkea juhlamieli, elleivät erinäiset puoluepukarit ja sellaiset epäkypsät valtiolliset kiipijät, jotka katsoen olevansa itseoikeutettuja maalaiskansan tulkkeja, kylvävät — ikäänkuin meitä ei olisi jo ennestään tarpeeksi luokkavihalla onnellistutettu — mainitun kansanaineksen mieliin epäluuloa ja vihaa kaupunkilaisia sekä yleensä maan sivistyneistöä vastaan, olisi rientäneet tasavaltalaisrumpujaan pärryttämään sekä siten sekottamaan ihmisten käsitteitä.] Ja vaikka minä olen aina uskonut kuolevani vanhanapoikana, niin taitaa tässä vielä tulla naimisiin menokin, — lopetti hän leikillisesti, saaden noilla viime sanoillaan peitettä oikovan sairaanhoitajattaren punastumaan.
* * * * *
Kun taistelun pauhina jälleen saavuttaa aallonpohjan, lähden Kalle-pojan jälkiä seuraten etsimään tovereitani. Helposti heidät löydänkin ja asetun entiselle paikalleni ketjussa — sammalella kiven vieressä näkyy vielä veripilkkuja äskeisen kumppanini jäliltä.
Nyt varustautuvat viholliset hyökkäykseen. Vastakkaiselta rinteeltä kuuluu selvästi komentohuutoja, kirouksia sekä sitten laulun-ujellusta: "Eespäin, väki voimakas!" Mutta ei tunnu laulu kohoavan siivilleen, se vaikuttaa ylen väkinäiseltä, ja kun meikäläisten tuli samalla kiihtyy korkeimpaan tehoonsa, tyrehtyy hyökkäysyritys alkuunsa. Kuulasateemme vaimentuessa tekevät he vielä toisenkin yrityksen, mutta se päättyy yhtä nolosti.
Nyt on jo vuoro meidänkin rynnätä. Päällikkömme, jääkärikapteeni, kulkee nopeasti pitkin linjaa ja sitten kajahtaa hänen huutonsa niin kuuluvana, että vihollistenkin täytyy se erottaa:
— Jääkäripataljoona eteenpäin mars! mars!
— Hurraa! hurraa! — kajahtaa pitkin linjaa, miehet kavahtavat ylös ja syöksyvät suinpäin rinnettä alas, poikki notkon ja toista rinnettä ylös.
Punikit ampuvat hätäisesti, umpimähkään, mutta sitten valtaa ne, suuresta ylivoimastaan huolimatta, pakokauhu ja ne jättävät oivalliset asemansa.
— Kun ne p—leet vielä huutavatkin! — oli heistä muuan paetessaan harmistuneena kironnut.
Meikäläisten katkeamaton hurraaminen ja kiväärinpauke etenee nopeasti, yli pensasten ja ryteikköjen käy voitokas kulku. Tuolla ja täällä putoilee maahan punikkien kiväärejä ja pensasten suojasta kohoaa käsiä antautumisen merkiksi. Vilahtelee punanauhaisia naissotureitakin, toiset hurjassa paossa, toiset uhmaavina ja tahtomatta mitenkään kivääristään luopua. Tuolla juoksee muuan amatsooni pakoon ja hänen kintereillään, käsi ojona, nuori meikäläinen. Fauni nymfiä tavottamassa!
Erään pensaan takaa löytävät muutamat meikäläiset jalkaan haavottuneen punikin, jolla on taskussaan — kokonainen nippu avaimia, tiirikoita ja muita murtovarkaan työkaluja. — Pif! ja tämä Kakolasta laskettu ihanneyhteiskunnan rakentaja saa perusteellisen parannuskuurin.
Kohtaan siinä ystäväni varapäällikönkin, joka silmät loistaen, höltynyt haavanside sivulla roikkuen ja karpiini kainalossaan rientää eteenpäin. Saan hänet hillityksi pysymään yhdessä kohti, ettei haavasta alkaisi jälleen verta vuotaa. Asetumme harjanteen kylänpuoleiselle nokalle ja alamme kiikarilla tarkata kirkkotarhaa. Sielläkin on jo hätä vallannut punikit. Juoksujalkaa karkaa heitä ulos kirkosta ja sitten suinpäin läheiseen metsään. Emme malta olla heille evästykseksi lähettämättä muutamia karpiinin laukauksia, vaikka onkin syytä varoa, etteivät kauimmas sille suunnalle edenneet meikäläiset luule laukauksiamme punikkien ampumiksi.
Hetkisen on kirkkotarha tyhjänä, sitten ilmestyy sinne meikäläisiä viheriätakkeja. Silloin lähdemme mekin kapuamaan rinnettä alas ja yli savisten peltojen kirkkoa kohti.
Maantiellä kirkon alla tapaamme päällikkömme järjestämässä siihen juuri koottua vankijoukkoa.
— Mitä, onko siellä ryssiäkin joukossa? — kivahtaa toverini.
— En minä mikään ryssä ole, — vastaa meihin kääntyen kaskipäinen, röyhkeänaamainen mies, jolla on kyläagitaattorin eleet ja päällään ryssän sinelli.
— Sitä suurempi häpeä sinulle, että olet suomalainen ja kannat isänmaasi vihollisille kuuluvaa pukua!
Vankien joukossa on puolikymmentä naistakin. Muutamilla niistä on sairaanhoitajattaren merkit, lääkärimme totesi myöhemmin eräällä viimemainituista olevan inhottavan pitkälle kehittyneen veneerisen taudin. Toisilla on täydellinen miehenpuku. Nuorin näistä, noin seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias, seisoo hajasäärin ja kädet housuntaskuissa. Täyteläisine muotoineen, tärveltyneine kasvonpiirteineen ja uhmaaville eleineen vaikuttaa hän aito sakilaisheilalta.
— Käännös oikeaan! Käyntiin mars! — ja kaksi pitkää riviä vankeja lähtee vartiain saattamina astumaan Karkun asemaa kohti.
Aurinko on laskullaan, metsäiset kukkulat punertavat, taistelu on päättynyt. Tulokset: toistasataa kaatunutta vihollisen puolella, seitsemisenkymmentä vankia, neljä kuularuiskua, pari sataa kivääriä ja kymmenkunta hevosta kuormineen. Tappiomme: kaksi kaatunutta ja kymmenkunta lievemmin haavottunutta. Huimassa loppuhyökkäyksessä ei kaatunut eikä haavottunut ainuttakaan meikäläisistä.
Sekasorron vallassa pakenee vihollinen Tyrväätä kohti, osan meikäläisistä seuratessa yhä heidän kintereillään.
* * * * *
Mikä kirjava elämä ja iloinen hälinä vallitseekaan maantiellä astellessani varapäällikön kanssa kirkon luota kylää kohti. Rämisten vierii ohitsemme sotasaaliilla täytettyjä kuormia. Tuossa taas mennä kyhnyttävät rattaat, joissa voihkii muutamia haavottuneita vankeja. Vastaan tulee höyryävä kenttäkeittiö, jota kuskaa oma kokkimme.
— Hei Janne, antakaahan jotakin suuhunpantavaa! Meillä on ollut kova päivätyö eikä kunnon ateriaa ole saatu sitte eilisen.
Janne pysähyttää kojeensa ja ojentaa kummallekin suuren rautakauhan, täynnä höyryävää kauravelliä. Jälessä seuraavasta kuormasta saamme ison kämpäleen leipää. Kauha toisessa ja leipä toisessa kädessä jatkamme matkaa ja annamme tuon yksinkertaisen aterian maistua. Iloisena, hälisevänä joukkona kulkee meikäläisiä ohitsemme ja toisia tulee vastaan. Kaikki ovat vielä taistelun jäleltä lämpimiä ja loistavin silmin hoilaavat ne, sanoja toistensa suusta tempoen, kokemuksistaan ja töistään taistelun kuluessa.
— … oli kahvipannukin tulella muutamassa niiden ampumakotuksessa ja sekös minua pisteli vihaksi, niin että sivu juostessani porautin sitä kiväärillä … että vai vielä teillä rakkareilla tässä kahvipannutkin… — tarttuu äänten sorinasta lauseenpätkä korvaani.
Kaikessa tässä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin tämän saman tunnelman joskus ennenkin elänyt. Ja äkkiä palautuu mieleeni kotoinen kuva kesäisestä ehtoosta, jolloin väki elonkorjuusta palaa kotiin päivän ponnistuksista väsähtäneenä, mutta samalla hilpeänä ja tyytyväisenä siitä, että uhkaavasta sateesta oli saatu voitto. Mutta mielessäni häämöttää muutakin. Tämä iltaruskon punerrus, taistelusta palaava, iloisesti hälisevä joukko … olenhan siitä jossain lukenutkin. Ja sitten tulevat yhtäkkiä mieleeni Runebergin säkeet:
"Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen, majoille maille valahti jo rusko sammuvainen väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa, työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa".
Niin juuri. Ja seuraavat pari säettä:
"Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman, vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeamman."
Siinähän juuri Runeberg niin sattuvasti kuin olisi sen itse kokenut, vertaa taistelusta tuloa viljankorjuusta paluuseen kesäisenä ehtoona. Niin, niin, Vänrikki Stoolia on viime vuosina pyritty syrjäyttämään, mutta näinä kohtalokkaina kuukausina ovat sen haamut jälleen ilmielävinä haudoistaan nousseet ja palauttaneet kuolemattomuuden arvon noille Runebergin isänmaallisen mielen luomille runoille.