VIII.
KUOLON MAILLA.
Vereksiä joukkoja kuljettava sotilasjuna vierii hiljalleen etelää kohti.
Vilppulasta lähdettyä tunkeutuvat miehet uteliaina akkunain ääreen, sillä radan varsi täältä Tampereelle saakka on ollut yhtämittaisten taistelujen näyttämönä.
— Jahah, on siis tultu sartiinipurkkien vyöhykkeeseen, — lausuu rauhallisesti joku katselijoista ja koko vaunu tulee hyvälle tuulelle.
Rataväliin kupeella näkyy nimittäin kasa tyhjiä sardiinirasioita. Niitä esiintyy sitten pitkin matkaa aina Tampereelle saakka. Toteamme että sanomalehtien jutut punikkien sardiiniherkutteluista eivät siis ole liioteltuja.
Rataa on monesta paikoin täytynyt korjata ja kulku käy hitaasti. Yövymme muutamalle pienemmälle asemalle. Sivu mennessään tervehtii meitä kenraali Mannerheim, tarkastaen joukkomme sekä lausuu tyytyväisyytensä sen hyvistä varustuksista. Saamme kuulla, että kosken itäinen puoli Tampereesta on vallattu.
Aamulla matkaan lähtiessämme tulee tieto, että Tampere kokonaisuudessaan on antautunut. Uutinen aiheuttaa pitkän ja voimakkaan hurraan.
Jollakin seuraavalla asemalla tulee vastaan pitkä vankijuna. Silmiemme ohi soluu miltei loputon jono suljettuja tavaravaunuja.
— Ne ovat täynnä punikkeja! — huutaa vartioiva valkokaartilainen, joka kivääreineen seisoo koplinkien varassa kahden vaunun välissä.
Tekisi mieli kurkistaa sisälle, mutta vaunut ovat vahvoilla munalukoilla suljetut. Katonrajassa olevien himmeiden ruutujen läpi vilahtelee vain haamumaisia kasvoja.
"Ollos huoleton, poikas valveill' on"
laulavat vartiasoturit junan vieriessä edelleen pohjoista kohti.
Yhä räikeämmiksi käyvät taistelun jäljet, kuta lähemmäs Tamperetta saavutaan. Ruhjoutuneita rakennuksia, hiiltyneitä raunioita, raiskautunutta metsää, syviä kranaatinkuoppia maassa, tyhjiksi ammuttuja patruunanhylsyjä pitkin radanvartta… Oudostellen ja silmiään siristellen liikkuvat ihmiset kuin pahasta painajaisesta päässeinä. Viikkomäärin ovatkin he saaneet elää suoranaisessa helvetissä. Kaikkivaltiaina riehuvat, ryöstöjä ja murhia harjottavat roskaväen joukot, nälänhätä sekä loppujen lopuksi päivä päivältä yltyvä taistelun melske joka puolella. Pitkiä, ahdistuksen ja kuolemankauhun kyllästämiä maailmanlopun päiviä he ovat kellareihin hyyristyneinä saaneet elää. Mutta nyt ovat kaameat ja moninaiset helvetinäänet vaienneet, kalvistuneet ihmiset ovat uskaltautuneet esiin piilopaikoistaan ja keväinen päivä paistaa niin herttaisesti ja uuteen elämään kutsuvasti.
Yhä hiljentyvällä vauhdilla vierii juna korkeiden pengermäin välitse. Tervetuloa liehuttavat meille kymmenet liinat esikaupunkien pienistä taloista, joiden useimpain ikkunat ovat säpäleinä. Vapautuksen riemu kuvastuu niin selvästi ihmisten kasvoilla ja tuntuu kuin he mielihyvin hengittäisivät raikasta ulkoilmaa, jossa ei enää tunnu taistelun jännitystä. Näkyy että punaisen kauhunvallan loppu merkitsee huojennusta ja vapautusta useimmille matalain majojen asukkaillekin.
— Siinä on yksi, tuolla toinen ja tuolla makaa kolmas … luettelee eräs akkunan ääressä istuva kaatuneita punakaartilaisia, joita erilaisiin asentoihin tuupertuneina makaa ratapihalla.
Nytkähtäen seisahtuu juna ja lukemattomien enemmän tai vähemmän ruhjoutuneiden vaunujen välitse pujottelemme asemalle, josta kohta riennämme kaupungille havaintoja tekemään. Kaikkialla pistää nenään vastenmielinen ja kitkerä palaneen käry. Se tuo väkisinkin mieleen hiiltyneitä ihmisruumiita, mikä saa käryn tuntumaan kaksinverroin inhottavalta.
Kuolleita hevosia pullottavin vatsoin ja kaatuneita punakaartilaisia viruu pitkin katuja. Ainoastaan pääkatuja on ehditty hieman siistiä. Mutta ei kokonaan niitäkään. Hienon myymälän edustalla kaupungin vilkasliikkeisimmällä kadulla makaa kaatunut "kuoleman pataljoonan" nainen. Sillä on lyhyeksi leikattu tukka ja puoleksi miehinen puku. Kasvot on joku ohikulkija peittänyt, mutta vartalon piirteistä näkyy, että hän on ollut vielä nuori.
— Tuolla näkyy makaavan vielä se ryssä, jonka minä ammuin, — kertoo rinnallani kävelevä jääkärivänrikki ja viittaa muutamaan palosolaan. Hän oli miehineen siinä lähellä vallottanut erään talon ja tavatessaan antautuneiden punakaartilaisten joukossa ryssän oli hän sen taluttanut tuonne palosolaan ja ampunut.
Eräästä toisesta, ahtaasta ja likaisesta palosolasta pistää silmääni kaamea näky: selällään makaava punakaartilainen, joka näyttää niin omituisen litistyneeltä. Pää on kuin naamari, jossa lasittuneet silmät ovat selkosen selällään ja suu tuskallisesti ammollaan. Näkee, että hän kuolinhetkellään on huutanut kurkun täydeltä.
Muuan pitkä ja laiha mies makaa selällään lyhtytolpan juurella. Hänen hartiansa ovat pudonneet katuojaan, niin että hänen päänsä taakse on kokoutunut hiljalleen paisuva vesilammikko. Taampana makaa toinen samassa katuojassa. Sitä on nähtävästi iskenyt kranaatinsirpale päähän, sillä toisen silmän sijalla on nyrkin mentävä, verinen kuoppa, jonka pohjalta aivot kuumottavat. Inhon väristyksiä näkyy ohikulkijain kasvoilla ja minä nostan vainajan lakin hänen kasvoilleen. Palatessani samaa tietä ovat hänen kasvonsa jälleen paljastetut. Joku alhainen vaisto pakottaa monia ihmisiä näkemään sellaista, minkä tietävät itsessään herättävän inhoa ja kauhua.
Kalevan kankaan yli kulkeva tie on oikea kuoleman tie. Siellä on taistelu raivonnut kuumimpana — siellä valkoisia vastaan suunnattua kivääritulta sanoi eräs nuori jääkäriupseeri aivan helvetilliseksi — ja kaatuneita punakaartilaisia makaa vielä tien kummallakin puolen.
Erään kaatuneen käsivarressa näkyy valkoinen nauha. Kumarrun toverini kanssa häntä lähemmin tarkastamaan. Rinnalle koukistunein käsin makaa hän suorana lumella, joka hänen ruumiinsa kohdalla on säilynyt sulamatta. Valkoinen karvalakki peittää nuoria, miltei parrattomia kasvoja, joilla on tyyni ilme kuin olisi hän nukahtanut. Vainajan taskuja on nähtävästi tutkittu, sillä irtaallaan takin liepeen alla on joukko papereita. Siinä on ensinnäkin nuoren miehen valokuvalla varustettu passi, joka ilmottaa hänen olevan tukholmalaisen ylioppilaan, nimeltä Hans Gustaf Gran. Tiheällä ja huolellisella vanhan naisen käsialalla kirjotettu kirje, joka on parisen viikkoa sitten päivätty Tukholmassa, alkaa sanoilla: "Min älskade lilla gosse!"
Mieleeni kuvastuu niin ilmielävänä harmaahapsinen rouva, joka pitsimyssy päässään istuu käsityönsä ääressä viihdykkäässä tukholmalaisessa arkihuoneessa ja levotonna odottaa postinkantajaa, saadakseen tietoja pojaltaan, joka niin intomielisenä ja riehakkana lähti ruotsalaisen brigaadin mukana itäiseen naapurimaahan.
Epäluulolla ja halveksuen suhtauduin Vaasassa ollessani monen muun suomalaisen kera niihin ruotsinmaalaisiin upseereihin ja saniteettihenkilöihin, jotka siellä runsasten pöytien ääressä viipyen näyttivät koko sodan ottaneen huviretken kannalta eivätkä pitäneet mitään kiirettä rintamalle lähdöllä. Nyt tulen tuon nuoren vainajan luona viivähtäessäni ajatelleeksi, että vanhasta emämaastamme on sentään todellisia sankareitakin rientänyt avuksemme.
* * * * *
Hautausmaalle tullessa kohtaamme hautauskappelin edustalla vanhemman herrasmiehen, joka nenäliinalla kuivaa silmiään. Tuntiessaan meidät valkoisen armeijan sotilaiksi tervehtii hän meitä sydämellisesti. Hän palaa poikansa äsken peitetyltä haudalta. Nuorukainen oli ollut niiden parinkymmenen suojeluskuntalaisen joukossa, jotka sodan alussa Suinulan asemalla joutuivat punaisten käsiin ja saivat kärsiä julman kuoleman. Vasta nyt ovat vanhemmat saaneet kätkeä haudan lepoon vainajan raakamaisesti silvotun ruumiin. Työlästä on harmaatukkaisen isän kertoessaan pidättää kyyneliään.
Hänestä erottuamme kohtaamme hautauskappelin kulmalla toisen vanhan herran. Tutustumme häneenkin ja saamme tietää hänen olevan erään koulun rehtorin. Mustiin puettuna, päässään silkkihattu ja kasvoilla vakava ilme liikkuu tuo iäkäs pedagoogi täällä vainajain maailmassa kuin isänmaansa kohtaloa tiedustellen. Hän opastaa meidät hautauskappelin sakaristoon. Sen kivisellä permannolla makaa kaksi kaatunutta valkoista. Toinen on jääkäriluutnantti von Essen ja toinen hänen ordonanssinsa, eteläpohjalainen talonpoikaisnuorukainen. Vierekkäin olivat he kaatuneet Kalevan kankaalle. Ensinnä oli luutnantti saanut surmanluodin. Kaatuessaan oli hän huutanut ordonanssiaan, joka paikalle rientäessään oli saanut myöskin kuolettavan haavan sekä kaatunut päällikkönsä rinnalle. Ummistetuin silmin ja tyynin ilmein he siinä lepäävät ja minusta näyttää kuin nuoren luutnantin kasvoille olisi jäänyt pieni hymyn häivähdys…
Jonkun matkaa kappelista hautausmaan perälle päin kohtaa meitä kaamea näky. Siellä on kaksi kymmenien metrien pituista pinoa kaatuneita punakaartilaisia, joita on koottu tänne lähimmästä ympäristöstä. Mikä paljous mitä moninaisimmin tavoin vääristyneitä kasvoja lasittuneine silmineen ja sinertävine huulineen! Taikka sitten ruumiita ilman mitään kasvoja, sillä joiltakin on kranaatinräjähdys kiskaissut pään hartioita myöten, toisilta taasen ainoastaan puoli päätä, niin että hyytyneet aivot roikkuvat puoleksi ulos valahtaneina.
On muuten omituista, kuinka erilaiset ylimalkaan ovat kasvonilmeet valkoisten ja punaisten kaatuneilla. Sitä epätoivon, kauhun tai hyvin hurjan raivon ilmettä, mikä on niin tavallinen kaatuneiden punaisten kasvoilla — se muistuttaa muuten niin suuresti sitä käheäksi kirkunaksi kiristynyttä säveltä, joka tukehtuneiden sosialistilehtien viime numeroista soinnahtaa vastaan — en ole juuri kertaakaan tavannut kaatuneilla valkokaartilaisilla. Asia, aate, jonka varassa me elämänvirrassa uiskentelemme, painaa kuollessammekin leimansa meidän kasvoihimme.
Mielenliikutus ja kauhu kasvoillaan hiiviskelee ruumisröykkiöiden äärellä väristen joukko eri-ikäisiä naisia. Nähtävästi etsivät ne hävinneitä omaisiaan.
— Voi, tuolla on Hannes! — huudahtaa muuan nuori tyttö ja puhkeaa hysteeriseen, huutavaan itkuun.
Hän on ruumiskasassa keksinyt viisitoista vuotiaan veljensä.
* * * * *
Kaupunkiin palatessa kohtaamme avaralla kauppatorilla moniin tuhansiin nousevan vankijoukon, jota sotilaat järjestelevät riveihin, tarkastavat ja laskevat. Siinä on miehiä viisitoistavuotiaista viisikymmenvuotiaihin saakka, on leveälahkeisia sakilaisia, rivon näköisiä otsatukkahulikaaneja, ryssän sinelliin ja toppahousuihin pukeutuneita kulkurijätkiä, mutta on myöskin paljon luisevia, synkän näköisiä keski-ijän miehiä, jotka normaalioloissa ovat kunnon työmiehinä elättäneet itseään ja perhettään. Äänettöminä, hartiat läjässä ja tylsään odotukseen vaipuneina seisovat nämä viimemainitut, tehden samanlaisen vaikutuksen kuin mies, joka pahimmasta humalasta juuri selvittyään muistelee tekosiaan ja kyräten tuijottaa vastaan irvistelevää karua todellisuutta.
Vankijoukossa on myöskin melkoinen määrä naisia, kaikki nuoria. Kehittymättömät kasvonpiirteet vaihtelevat kevytmielisten kanssa. Useimpien päällä näkyy kaupoista ryöstettyjä kallisarvoisia puvunosia ja jaloissa on korkeakantaiset kengät. Toiset niistä ovat palvelleet punaisessa armeijassa sairaanhoitajattarina, toiset sotureina ja taas toiset varsinaisina "lemmensisarina". Useat naisvangit koettavat keikarimaisesti pukeutuneiden nuorten sällien kanssa pitää juttelulla ja leikinlaskulla yllä iloista mielialaa, mutta hymy tahtoo huulilta väkisinkin kuoleutua ja silmiin asettuu jäykkä tuijotus. Talvikuukausien huuma on tipotiessään ja edessä irvistää karu todellisuus…
Vartiaketjujen ulkopuolella liikkuu köyhästi puettuja ikänaisia, jotka huolestunein ilmein etsivät vankiriveistä miehiään ja poikiaan. Sääli on vaimopoloisia ja sääli noita luisevia, äänettömiä miehiä, jotka hartiat kyyryssä odottavat kohtaloaan! Mutta pian vaihtuu saalini kiristäväksi vihaksi, kun mieleeni muistuvat Tokoit, Mannerit, Sirolat… sekä se satapäinen joukko puolivillaisella sivistyksellä, ontuvalla luonteella ja epäkypsällä päällä varustettuja miehiä, jotka toimittajain, piirisihteerien ja agitaattorien nimellisinä ovat työväestön hartioilla temmeltäneet, harjottaen kaikessa rauhassa vihan kylvöään ja kaikkien vanhojen arvojen rienaavaa alasrepimistä — miehiä, joilla tämä vihan ja eripuraisuuden kylvö on ollut elinkeinona ja joiden ainoana vaikuttimena on ollut viheriäsilmäinen kateus herrasluokkaa ja sen elintapoja kohtaan sekä palava halu päästä itse tuota kadehtimaansa herraselämää viettämään. Onhan meillä muodostunut erikoiseksi ihmistyypiksi tuo sosialistisena edusmiehenä, toimittajana, piirisihteerinä ja agitaattorina esiintyvä poliittinen loiseläjä: punarusettinen suunsoittaja ja totuudesta vähintäkään piittaamaton kynänkäyttäjä, jolta kiipeämishalu on kuolettanut kaiken halun todelliseen työhön, mikäli sitä on alkuaankaan ollut.
Kun eräässä pitäjässä vähää ennen sotaa kysyin paikkakunnan sosialistisesta johtomiehestä ja puhujasta, mikä hän on ammatiltaan, sain vastauksen: — Hän on neulojattaren mies. — Niin, hän elätytti itseään vaimollaan, järjesteli kokouksia, piti puheita ja vartoi pääsyä eduskuntaan. Sellaisena oli hän varsin tyypillinen eikä mikään poikkeus. Laiskuus, kaikenlaisella keinottelulla eleleminen — "asioitsijat"! — ja yleensä halu mitä helpoimmalla tavalla päästä elämän läpi ovat olleet tunnusmerkillisiä useimmille sosialistipomoillemme. Heidän luonteensa on hatara, siveellinen tasonsa alhainen — sopii vain muistaa sosialistisen puolueemme keskuudessa tavallisiksi käyneet kassankavallukset — ja heidän yhteiskunnallinen tietämyksensä supistuu niihin dogmiuskoksi kangistetun marxilaisuuden siruihin, joita ovat Työmiehen palstoilta poimineet. Ja entä ylemmät, perusteellisempaa sivistystä saaneet johtajat? Toiset niistä ovat heikkoluonteisia kamariteoretikkoja ja todellisuuden tajua vailla olevia idealisteja, toiset häikäilemättömiä kiipijöitä, jotka sosialistisen puolueen ovat harkinneet otollisimmaksi astinlaudaksi valtiollisessa karrieerissaan. Turhaan on sosialistiemme keskuudesta vuosikausia odotettu esiintyväksi miestä, jonka olisimme tunteneet siveelliseksi luonteeksi ja jonka sanoista olisi kajahtanut vääjäämätön totuudenrakkaus. Jos sellaisen nousemisesta on milloin merkkejä näkynyt, ovat nuo kansanvallan rihkamoitsijat miehissä rientäneet hänen äänensä tukahuttamaan.
Siinä seisoo nyt vankeina sankat rivit työmiehiä, jotka vuosikausia ovat kulkeneet noiden johtajain talutusnuorassa. Mutta missä ovat johtajat itse, jotka kaiken tämän ovat aikaan saaneet? Siveellisesti ryhdittöminä ovat he aina tottuneet livistämään edesvastuusta. Niin he ovat tehneet nyt ja tekevät vastakin. Vaaraa vainuten ovat he ajoissa laittautuneet turvaan ja jättäneet eksyttämänsä joukot kantamaan seurauksia.
— Suuri osa heistä on kunnon työmiehiä, joita voi katsoa syyntakeettomiksi, — selittää seurassani oleva tamperelainen opettaja, joka on saanut olla punaisten pakkotöissä. — He eivät vuosikausiin ole lukeneet muuta kuin heikäläisiä lehtiä ja se on tehonnut heihin kuin myrkky. Näkipä nyt punaisen vallan aikana, mitä sellainen yksipuolinen lukeminen vaikuttaa valistuneempaankin. Kun täällä ei kahteen kuukauteen saanut tietoja muualta kuin Kansan Lehdestä, alkoi niihin lopulta väkisinkin uskoa, niin valheiksi kuin ne tiesikin, ja sitä mukaa kävi mieliala raskaaksi ja synkäksi. Mitä sitten yksinkertaiset työmiehet, jotka ovat tottuneet ottamaan täydestä joka ainoan sanan, mitä heikäläiset lehdet kirjottavat. Niinpä on punakaartilaisten joukossa paljon maalaistyömiehiä ja torppareita, jotka ovat siinä naivissa uskossa, että he taistelevat kotiensa ja kontujensa puolesta. Sen ovat vaikuttaneet sosialistilehtien pöyristyttävät jutut lahtarien muka harjoittamista julmuuksista.
Näin juttelee tamperelainen tuttavani. Hän on kyllä oikeassa, mitä tulee punakaartiin liittyneiden kunnollisten työmiesten syyntakeettomuuteen. He ovat sitä samalla tavoin kuin juopunut on syyntakeeton sikahumalassa tekemiinsä kolttosiin nähden. Mutta eihän laki silti pidä juopumusta lieventävänä asianhaarana. Niinpä ei myöskään voi ketään, joka punakaartin riveissä on vapaaehtoisesti ottanut osaa taisteluun maan laillista hallitusta vastaan, kokonaan rangaistuksesta vapauttaa. Luonnollisesti on vain rangaistuksen ankarimpana kohdattava johtajia ja kiihottajia. Sitä paitsi tulee muistaa, että punakaartiin kuulunut varsinaisesti rikollinen aines ei suinkaan ole niin vähäinen kuin jotkut hentomieliset hyvänuskojat valkoistenkin joukossa ovat tahtoneet väittää. [Varsinkin sodan jälkeen on kuulunut useammaltakin taholta ääniä, jotka punakaartin rikollista ainesta verrattain vähälukuisena pitäen ovat suurimmalle osalle kapinavangeista puoltaneet vapautusta. Ensinnä, sodan syttyessä ja kestäessä, mitä ankarinta menettelyä ja sitten päälle mitä suopeinta ymmärtämystä ja höllintä suvaitsevaisuutta — jopa siihen määrään saakka, että hallitusmuodosta päätettäessä, siis uuden, kapinan järkyttämän Suomen perustuksia luotaessa, on eräillä tahoilla kaikin mokomin tahdottu saada mukaan juuri nuo kapinaan syylliset ainekset! Tuollainen tahditon heilahtelu äärimmäisyydestä toiseen on hyvin luonteenomaista julkiselle elämällemme ja piilevät sen syyt varmaankin suomalaisen luonteen särmikkäisyydessä ja kyräävässä umpikuljuisuudessa.] Parina viime vuosikymmenenä on sosialidemokraattisen puolueen liepeissä laahautuva, kaikkiin konnantöihin kypsyneiden sakilaisten ja kulkurijätkäin lauma pelottavasti kasvanut. Venäläisen hengen kosketus, sota-aikaiset vallityöt, mutta ennen kaikkea meikäläisen sosialismin anarkistinen ja kaikkea rienaava henki ovat tuon aineksen kasvannalle luoneet otollisen ilmapiirin. Ja toisekseen: olisiko aivan vähäinen rikollisten aines, suurimman osan punakaartia ollessa kunnollista väkeä, kyennyt panemaan toimeen kaikki ne inhottavat rikokset, murhat, petomaiset kidutukset, silpomiset, ryöstöt ja murhapoltot, joita kaikkialla punaisten temmellysalueilla on toimeen pantu? [Eikö näistä konnantöistä olisi syy julkaista tarkka ja asiallinen selonteko sekä kääntää se joillekin vieraillekin kielille, etteivät esim. läntisissä naapurimaissa yksinomaan Sirolan kaltaiset suupaltit pääsisi luomaan käsitystä asiain menosta Suomessa sekä täällä muka harjotetusta "valkoisesta terrorista"?] Eipä suinkaan, vaan valtavan osan punakaartista on täytynyt olla sellaisiin tekoihin kypsynyttä, siveellisesti kunnotonta ainesta. Ja kunnollisemmatkin ainekset ovat noista konnantöistä sikäli edesvastuussa, etteivät he päättävästi ja lujasti ole niitä estäneet, vaan antaneet niille ikäänkuin äänettömän hyväksymisensä. Samoin kuin tästä järjettömästä ja katalasta kapinasta on edesvastuussa sosialidemokraattinen puolue kokonaisuudessaan, jopa nekin johtohenkilöt, jotka ovat kapinasta erillään pysyneet, koska he aikanaan eivät ole avoimesti ja jyrkästi asettuneet sitä anarkistista suuntaa vastaan, joka sosialidemokraateista puoluetta hallitsi. —
Mutta seisonhan Tampereen torilla katsellen taajoja vankijoukkoja. Sääli valtaa mieleni, nähdessäni noita synkkään odotukseen vaipuneita iäkkäämpiä työmiehiä, joiden vaimot huolestunein kasvoin ja itkettynein silmin hiiviskelevät vartiaketjun tällä puolen. Harhaan johdettuja ja kevytmielisten johtajainsa jättämiä miespoloisia, jotka ovat kuvitelleet käyvänsä taisteluun onnellisempien olosuhteiden puolesta, mutta ovatkin syösseet vain itsensä ja perheensä onnettomuuteen. Varmaankin on esivalta suhtautuva heihin niin lempeästi kuin lain majesteetti sekä viisas huolenpito rauhan ja järjestyksen turvaamisesta suinkin sallivat. Mutta heidän kiillottajilleen ja johtajilleen sekä konnantöitä harjoittaneille taistelutovereilleen ei tuomio voi olla muuta kuin yksi: maan pinnalta pois!
* * * * *
Seuraavana aamuna herään kadulta kuuluvaan jyrinään. Akkunaan rientäessäni näen tykistöä olevan matkalla asemalle. Valkolakkiset tykkimiehet istuvat hevosten seljissä ja aamuauringon säteet leikkivät noilla mahtavilla aseilla, joita toverini, kenttäpappi, on ruvennut kutsumaan sodanjumalan uruiksi. Kun avaamme akkunan, kuuluu sävel nytkin mahtavana jyrinänä eteläiseltä ilmansuunnalta. Rajuilma on vetäytynyt Lempäälään, jonne tämäkin tykistö on varmaan matkalla.
Tykistön perässä seuraa ratsuväkeä ja sitten jalkamiehiä harmaissa sarkapuvuissaan ja lakissa kuusenlehvä, jota kaikki Tampereen vallottajat näinä päivinä ovat käyttäneet tunnusmerkkinään. Komppaniain ja joukkueiden johtajina marssii jääkäreitä tutuissa vihreissä univormuissaan.
— Suomen armeija! — lausuu toverini juhlallisesti ohi marssivia joukkoja silmäillessään.
Niin, Suomen armeija, se on nyt tosiasiallisesti olemassa ja siinä ovat jo edustettuna kaikki aselajit. Kuin maan alta kohoten on se muutamien ohi kiitävien viikkojen kuluessa syntynyt niistä hajanaisista miesjoukoista, joita sodan syttyessä ympäri Pohjanmaan riensi yhteistä vaaraa torjumaan. Kuinka moniäänisenä piipityksenä soikaan vielä puolisen vuotta sitten niiden huuto, jotka ihmisyyden, kristillisyyden, rauhanaatteen ja ties minkä kauniilta helähtävien aatteiden nimessä riensivät vastustamaan kotimaisen sotalaitoksen perustamista. Nyt se on kaikesta huolimatta ja kuin luonnon pakosta syntynyt ja hentomieliset idealistimme sekä hatarapäiset maailmanparantajamme ovat taas kerran saaneet hämmästyksekseen todeta, että elämän rautaiset lait toimivat kauniista teoriioista vähintäkään piittaamatta ja että ne voimallisesti viskaavat tieltään jokaisen, joka ristiriidassa niiden kanssa yrittää toteuttaa omia maailmanparannusoppejaan.
Katu kumahtelee säntillisten askelten alla ja auringon säteet leikkivät kiväärien piipuissa. Äsken syntynyt Suomen armeija marssii jatkamaan voittojensa sarjaa sekä puhdistamaan isänmaataan roistoista ja joukkohulluuden riivaamista häyrypäistä.