VII.
JÄÄKÄRIT TULEVAT.
Kauan, jo aikoja ennen suurta vallankumousta, oli kotimaassa ollut vilkkaan huomion esineenä se muutamatuhantinen nuorukaisjoukko, joka vaikeissa oloissa, valtiollisen sorron raskaimmillaan maata painaessa, oli kaikkensa yhden kortin varaan pannen vaeltanut vieraalle maalle, saadakseen siellä perusteellisen sotilaskouluutuksen isänmaan vapautuksen varalle. Kahtalaisin tuntein oli Suomessa tähän joukkoon suhtauduttu vielä vallankumouksen päivinäkin: toiset tuomiten, mutta toiset, ja epäilemättä paljon suurempi osa kansasta, hartaalla myötätunnolla.
Salaisen ilon ja ylpeyden esineenä on tuo joukko ollut niillä, jotka sen syntymästä asti ovat siihen myönteisesti suhtautuneet ja huolekkaalla mielenkiinnolla ovat he kaikkia sen vaiheita vieraalla maalla seuranneet. Monen mielessä häämötti tuo pienoinen joukko ainoana valonpilkkuna sen pimeyden ja tylsyyden keskellä, mihin maamme vallankumouksen edellisinä aikoina oli vajonnut. Se oli tulevaisuuden verhoon kätketyn uuden, itsenäisen Suomen tunnussana.
Kuta räikeämpiin muotoihin vallankumouksen jälkeinen "svaboda" alkaa pukeutua, sitä useammin kuulee tuskastuneiden ihmisten kysyvän:
— Mikseivät jääkärimme tule jo kotiin? Missä he viipyvät? Ja samalla alkaa yhä useampi tuomitsijoistakin hiljaisuudessa ajatella, että ehkä se yritys lopultakin koituu hyödyksi isänmaalle.
Mutta jääkäreitä ei kuulu kotimaahan. Tiedetään heidän olleen mukana maailman sodan suurilla näyttämöillä, mutta vallankumouksen jälkeen on heidät siirretty pois rintamalta. Missä he oikein ovat ja mitä toimivat, siitä ei suurella yleisöllä ole mitään varmaa tietoa. Jääkärien elämä on kätkeytynyt romanttisen salaperäisyyden verhoon.
Kun suojeluskuntia aletaan perustaa ja taistelun välttämättömyys käy yhä ilmeisemmäksi, silloin kaivataan ja odotetaan jääkäreitä entistä hartaammin. He ovat maailman ensimäisessä sotilasvaltiossa saaneet perusteellisen kouluutuksen ja heitä tarvittaisiin nyt niin kipeästi harjoitusmestareiksi täällä kotona, jossa anarkia ja ryssäläisten sotilaslaumojen kurittomuus kasvaa päivä päivältä.
— Missä ne viipyvät vai eikö heitä lasketa tulemaan? — kyselevät ihmiset ja monet jo sydämessään napisevat ihailemiaan saksalaisia vastaan.
Edellämainitsemani turkulainen shpalernajatoveri ja jääkäri, jolla on myöskin veli jääkäripataljoonassa, kirjottaa minulle vuoden lopulla: "Veljeni on vallankumouksen jälkeen kirjottanut kolme kirjettä: kaikki erinomaisen reippaita ja optimismia uhkuvia, ei mitään sellaisia Geijerstamin kuvauksia, joita keväällä oli eräissä Suomen lehdissä." [Gustaf af Geijerstamin poika, itsekin kirjailija, on jonkun aikaa ollut vapaaehtoisena suomalaisessa jääkäripataljoonassa. Kokemuksistaan on hän julkaissut teoksen, jossa hän mitä synkimmin värein kuvaa suomalaispoikain elämää sekä käyttää joka ainoaa tilaisuutta saksalaisia mustatakseen. Eräs meikäläinen jääkäriupseeri arvelikin hänen olleen englantilaisten palkoissa. Tästä Geijerstamin asioita vääristelevästä teoksesta julkaisivat vallankumouksen jälkiaikoina otteita Helsingin Sanomat ja ne muut suomalaiset lehdet, joissa vielä silloin katsottiin jääkäriliikettä kevytmieliseksi yritykseksi.]
Muutamaa viikkoa myöhemmin kirjottaa sama henkilö: "Pojilla olisi tavaton into tulla kotimaahan ja nostattaa joka mies vallottamaan Suomea Karjalan ja Aunuksen tuonpuoleisia ääriä myöten. Mutta nykyinen Ruotsi ei laske heitä kulkemaan kauttansa. Vain, ne pääsevät Suomeen, jotka jo ennen syyskuuta olivat Ruotsissa. Muitten on tultava Saksasta suoraan laivalla, jos tulevat, sillä Trelleborgiin eivät saa astua. Matkalla kotimaahan onkin 30-40 miestä ja yhtä monta konekivääriä, joita laivamme on lähtenyt hakemaan. Voisivathan nämä muutamat kymmenetkin 'neulomakoneillaan' järjestää tämmöisiä hulikaanihäiriöitä (kirjeen alkuosassa on kerrottu Turun mellakoista), niin suuria kuin ne ovatkin, mutta mitään riittävää aseellista voimaa he eivät muodosta ryssien ja sosialistien yhteisrintamaa vastaan. He saavatkin sitten kukin piirikunnan, jossa opettavat muita miehiä. Mutta univormuissaan se koko joukko ei tulle, ennenkuin ryssät ovat maasta lähteneet."
Nämä salatietä tulleet jääkärit ovat hajaantuneet ympäri maata. Vain harvat suojeluskunnat ovat päässeet heidän sotilasopetustaan nauttimaan ja huutava johtajain puute ei ole suurestikaan vähentynyt. Kuin ihmetapauksena kerrotaan, että siellä ja siellä on jääkäri eikä paljon puutu, ettei jo niitäkin, jotka ovat noita salaperäisiä jääkäreitä nähneet, pidetä merkillisinä henkilöinä.
Puhkeaa sitten sota ja kohta kun asema on hiukan selvinnyt, leviää kulovalkeana ympäri maan tieto: jääkärit ovat matkalla kotimaahan!
Koko valkoinen Suomi on odotusta täynnä ja tuhansien ajatukset seuraavat jääesteiden läpi pohjoista kohti kamppailevaa laivaa, joka sulkee itseensä Suomen toivon. Nyt ei löydy enää ainuttakaan, joka uskaltaisi tai tahtoisi tuomita sitä liikettä, jonka tulos jääkäripataljoona on. Kaikki ovat nyt jääkäriystäviä ja hitaimmatkin Tuomas-luonteet alkavat aavistaa, että asioita tälle kannalle johtamassa ovat olleet korkeammat voimat, että itse kohtalo on jälleen isällisellä huolenpidolla suuntaillut Suomen kansan vaiheet kohti vapautta ja itsenäisyyttä.
* * * * *
Vaasa on äkkiä saanut kunnian esiintyä Suomen väliaikaisena pääkaupunkina. Sinne kohdistuu kaikki liike koko valkoisen Suomen alueelta ja talven jääkahleista huolimatta on se suoranaisessa yhteydessä ulkomaiden kanssa. Elämä tuossa keskikokoisessa kaupungissa on yhtäkkiä paisunut yli äyräittensä. Siellä on kuin muurahaispesässä. Joukko tilapäisesti pystyyn pantuja keskusvirastoja, kaikenlaisia komiteoja ja kaikenkarvaisia lähetystöjä eri osista maata, mutta ennen kaikkia poliittisia kannunvalajia, ideamaakareita ja toisten tiellä olijoita.
Entistäänkin muurahaispesämäisemmäksi käy elämä Vaasassa jääkäriviikkoina. Jo viikkoa ennen laivan saapumista on kaupunkiin tullut joukottain jääkärien omaisia ja sukulaisia. Kaikki hotellit, kahvilat, klubit ovat täynnä odottavaa yleisöä ja päivän tunnussanana ovat jääkärit.
Vihdoin käy humaus läpi muurahaispesän: laiva on saapunut rantaan! Mutta vieläkin saa yleisö hillitä itseään, sillä jääkärit pysyvät laivalla siihen saakka kuin paraati pidetään.
Kuinka usein olenkaan näinä harmaina vuosina kuvitellut mielessäni sitä hetkeä, jolloin jääkäripataljoona porilaisten marssin kaikuessa marssii sisälle itsenäisen Suomen juhlivaan pääkaupunkiin. Minkä voimakkaan mielenliikutuksen valtaan se samainen kuvitelma saikaan minut esim. Pietarin kaduilla Shpalernajasta-vapautumisen päivänä, nähdessäni venäläisten kaartinjoukkojen marssivan oman pääkaupunkinsa kaduilla.
Nyt tuo unelma on toteutumassa. Toivojemme ja huoliemme esine, täysin kouliintunut ja suurvaltasodan näyttämöillä karaistunut suomalainen jääkäripataljoona marssii sisälle, joskaan ei vielä Helsinkiin, niin kuitenkin väliaikaiseen pääkaupunkiimme.
Liput liehuvat ja harras juhlatunnelma täyttää Vaasan kauppatorille 26 p:nä helmikuuta kokoontuneen yleisön, kun tuo tuhatlukuinen, siisteihin viheriäisiin univormuihin puettu joukko sotilasmusiikin kaikuessa reippaasti marssii torille. Kuinka jyrkästi se eroaakaan niistä likaisen harmaista ja vellovista joukoista, joiden me pitkien vuosikymmenten kuluessa olemme nähneet kaupunkimme kaduilla marssivan! Ja kuinka ihanilta, rintaa laajentavilta kaikuvatkaan ne suomalaiset komentosanat, joiden mukaan tuo valiojoukko liikkeensä suorittaa! Hetki on historiallinen, mielestä lähtemätön, yksi tärkeimpiä Suomen itsenäisyyden vaikeassa synnytysprosessissa.
Tuhannet palavat silmät harhailevat pitkin noita linjasuoria rivejä, etsien tuttuja, rakkaita kasvoja. Ja kuinka monen isän, äidin, siskon, veljen ja morsiamen silmä ilosta kostuukaan, keksiessään rivissä kaivattunsa tutut piirteet. Kalpeilta, kovan koulun käyneiltä ne näyttävät, mutta ryhtiä, reippautta ja nuorekasta intomieltä ei puutu. Pataljoonan liikkeitä seuratessaan tuntevat katsojat, että Suomen nouseva armeija on tuosta joukosta saanut lujan, suuntaa antavan ytimen.
Entä mitä tuntevat ne punamieliset, joita varmastikin on paljon katsojain joukossa? Eikö tuon joukon näkeminen ole omiaan tuuleen häivyttämään ne salaiset voiton toiveet, joita he rinnassaan elättävät? Ja eikö tuon säännöllisen univormupukuisen joukon näkeminen ole ennen kaikkea omiaan selvittämään heidän sekaantuneita käsitteitään ja saamaan heidät älyämään, ettei tässä ole kysymys puolueiden välisestä taistelusta tai luokkasodasta, vaan kapinaan nousseen joukkion taistelusta maan laillista hallitusvaltaa vastaan? Varmastikin se on sitä tekevä ja varmasti on tuo joukko jo yksin ulkonaisella olemuksellaan kohottanut vihollisten silmissä hallituksen voimaa ja auktoriteettia sekä lisännyt heidän oman perikatonsa tuntoa.
Jääkäripataljoona on siis vihdoinkin avonaisesti ja kokonaisena kotimaassa. Mutta harvat heistä ehtivät edes pikimmältään pistäytyä kotona, josta ovat vuosia olleet poissa, sillä hädässä oleva isänmaa tarvitsee heitä viipymättä.
Nurisematta käyvät he kukin määrätylle paikalleen. Valkoisen armeijan sotilaat ihailevat heitä ja seuraavat heitä kuolemaa halveksien voitosta voittoon.
"Ei ennen uhkamme uupua voi kuin vapaa on Suomen kansa."
Jääkärien mukana tulvahtaa tuota tuimaa sotilasmieltä koko valkoiseen armeijaan ja tästä lähtien on vain päivien kysymys siirtää voitokkaat lippumme kauniin pääkaupunkimme edustalle sekä puhdistaa se konnista.