VI.
SOTILASPOIKA.
Eräänä päivänä, kun tulisella kiiruulla valmistan passeja matkaan lähteville vapaaehtoisille, ilmestyy esikunnan kansliaan pieni pojannapero. Pöydän edessä seisoessaan ei hänestä jää näkyviin paljon muuta kuin rohkeatekoinen, pyöreä pää vilkkaine silmineen.
— Mitäs pikku miehellä on asiaa?
— Passia minä olisin vailla.
— Passia! Mihinkä niin?
— Rintamalle on aikomus lähteä.
Kaikki purskahtavat nauruun ja poika luo ympärilleen ärtyneen silmäyksen.
— Kenenkäs sinä olet poika?
Hän mainitsee kotinsa, josta käy selville, että hän on noin peninkulman päästä kirkolta.
— Tietysti sinä olet omin lupisi lähtenyt kotoa?
— Kyllä … kyllä minä sain isältä luvan.
Tätä sanoessaan on pojan katse käynyt kuitenkin hieman epävarmaksi.
— Kyllä sinä kaikesta päättäen olet oikea miehen alku. Mutta nyt sinä olet vielä liian nuori ja pieni rintamalle lähtemään. Katsopas, ethän sinä ylety paljon muuta kuin vyötäisille näitä miehiä, jotka ovat sinne menossa. Niin ollen on parasta, että palaat vielä joksikin aikaa kotiin kasvamaan.
Vastahakoisesti ja kyräten jättää poika huoneen. Jonkun ajan kuluttua ilmestyy sinne hänen isänsä.
— Onkohan täällä näkynyt meidän poikaa? Se on jo monena päivänä uhkaillut lähtevänsä rintamalle ja kun se tänä aamuna katosi siitä jäljettömiin, niin ruvettiin epäilemään, etteihän se vain ole lähtenyt muka passia itselleen ottamaan.
Me kerromme isälle pojan käynnistä ja että hän nyt varmaankin on jossain tuolla kylällä.
— Eihän se peeveli vain ole lähtenyt asemalle viilettämään! — hätääntyy isä ja lakkinsa siepaten lähtee karkulaista tavottamaan.
Tätä seuraavana aamuna se sitten ilmestyi esikunnan kansliaan se sotilaspoika, josta minun oikeastaan piti tässä hiukan kertoa.
Niitä oli kolme körttiläispoikaa, kaikki siinä viidentoista vaiheilla. Avosilmäisiä, terhakan näköisiä poikia eikä ollenkaan ujoja. Rohkeasti esittivät he passiasiansa ja antoivat esikunnan jäsenten leikillisiin kysymyksiin visapäisiä vastauksia.
— Mutta onko teillä varmasti vanhemmilta lupa?
— On, on! — vakuuttivat pojat silmä kovana. Kaikesta huolimatta me kuitenkin sitä hiukan epäilimme. Körttiläiset esiintyvät aina kotiaskareet jätettyään siistissä pyhäasussa, mutta pojilla oli yllään virttyneet ja paikatut arkitamineet. Ja, mikä vieläkin epäilyttävämpää, yhdelläkään heistä ei ollut minkäänlaista matkalaukkua, eipä edes päällystakkiakaan. Kaikki muu paitsi poikien käytös vaikutti siltä kuin olisivat he työpaikalta lähteneet omin päinsä livistämään. Mutta kuinka ollakaan, pojat olivat tehneet miellyttävän ja puoleensa vetävän vaikutuksen esikunnan jäseniin, nämä ummistivat silmänsä pikku epäilyksilleen ja pojat saivat kuin saivatkin passit, jotka oikeuttivat heidät vapaaseen rautatiekyytiin Seinäjoelle. Asemalle piti heidän saada hevoskyyti muonituskomitealta.
Hetken kuluttua palasivat pojat takaisin esikuntaan. Muonituskomitean miehet eivät olleet välittäneet mitään heidän kyytivaatimuksestaan.
— Mikä virasto se sellainen on, joka ei täytä tehtäviään! — sanoi yksi pojista äkämystyneenä.
Tästä huomautuksesta huvitettuna ehdotti esikunta, että pojat lykkäisivät matkansa huomiseen, jolloin lähtee useampia hevosia asemalle.
Ei, siihen eivät pojat mitenkään suostuneet. Tänään piti heidän välttämättä päästä matkalle.
Vaikka tämä poikien kiire panikin jälleen epäilemään heidän lähteneen kotoa omin lupinsa sekä pelkäävän mahdollista takaa-ajoa, ummisti esikunta jälleen silmänsä ja toimitti pojat matkaan.
Illalla, kun runsaasta päivätyöstä uupuneena makaan jo vuoteessa, ilmotetaan erään körttiläisemännän ja miehen pyrkivän puheilleni. Päivälliset pojat muistuvat heti mieleeni, ja aivan oikein, emäntä on heistä yhden, Ville-nimisen äiti, ja mies on toisen isä.
— Kyllä ne saivat passit Seinäjoelle lähteäkseen, — ilmotan heidän tiedustelunsa johdosta. — Luvattako ne olivat lähteneet?
— Aivan sananpuhumatta.
— Ja meille monikertaan vakuuttivat saaneensa vanhemmiltaan luvan, — koetan minä syyllisyydentunnossani selittää.
Emäntä itkee ja päivittelee, että kun heidänkin Ville aivan arkitamineissaan lähti, kehnoissa sukissa ja ilman päällysvaatetta. Se onkin aina ollut sellainen visapää.
— Sellaiset visapäät ne sodassa parhaiten menestyvät ja henkensä säilyttävät, — koetan lohduttaa.
— Eikö tuosta lie ukkovaariinsa tullutkin, minun isäni kun oli ruotusotamies, — sanoo nyt emäntä hiukan ilahtuneempana ja kuivaa kyyneleensä.
— No hätäkös sitten, kun se on sellaista sotilassukuakin.
Mutta kumpikin he, isäntä ja emäntä, tahtovat tehdä kaikkensa, saadakseen poikaviikarinsa kotipiiriin palautetuiksi. He aikovat lähteä heidän peräänsä, toivoen tapaavansa karkurit huomenna asemalla, kun ne kerran eivät ole voineet tämän päivän junaan joutua. Sitä varten he oikeastaan ovat tulleetkin minun puheilleni, että pääseekö naapuripitäjässä vapaasti kulkemaan vai pitääkö olla passi. Kirjoitan heille kaiken varalta passit.
— Mutta ottakaa nyt siltä varalta, ettette saisi poikien päätä kääntymään, mukaanne alusvaatteita, evästä ja mitä yleensä tarpeelliseksi katsotte, — neuvon minä lopuksi, epäillen heidän onnistumistaan.
* * * * *
Asemapäälliköltä kuulin sittemmin Villen ja hänen äitinsä kohtauksesta.
Pojat ovat viettäneet yönsä sotilasten majatalossa lähellä asemaa. Siellä he ovat levottomina ja hevosilla ajajia tarkoin silmällä pitäen odotelleet junan lähtöaikaa.
Silloin huomaavat pojat — ja junanlähtöön on vielä tuntikausia — pihaan ajavan hevosen, jossa istuu Villen äiti ja erään toisen karkurin isä. Punaiseksi sävähtäen, mutta uhkamielisesti kyräten siirtyy Ville vastakkaiselle pihasolalle. Äiti on kuitenkin iskenyt häneen jo silmänsä ja kehitteleikse kiiruusti vapaaksi saalista ja rekipeitteestä.
Pää hartiain väliin vedettynä kulkee Ville asemaa kohti, noin vain hiljalleen ja ikäänkuin omia aikojaan, mutta samalla hän silmille painetun lakkinsa suojasta luimistelee levottomasti sivuilleen. Äiti valitsee toisen tien ja jouduttaa askeliaan, voidakseen katkaista tien pojaltaan, mutta Ville huomaa hänen tarkotuksensa ja kaartaa sivulle — nythän on niin vähän lunta, että pääsee peltojakin pitkin…
Yhtä rintaa, mutta parinkymmenen sylen päässä toisistaan, hitaasti, askel askeleelta, kaarratellen ja toisiaan visusti silmällä pitäen lähestyvät äiti ja poika asemaa, kohdatakseen vihdoin toisensa asemasillalla, lähellä konttorin ikkunaa.
Jurona seisoo poika ja syrjittäin äitiin, joka itkien houkuttelee häntä palaamaan kotiin.
— Enkä palaa! — äsähtää poika, mutta hetken kuluttua turskahtaa häneltäkin itku ja hän painaa nyrkit silmilleen aivankuin väkisin pakottaakseen kyyneleet pysymään lähteissään.
Niin jatkuu hetken aikaa, kummankin niiskuttaessa, toiselta puolen houkuttelua ja toiselta äkäisiä, heltymättömiä vastauksia. Kun Villen isä on sattumalta Etelä-Pohjanmaalla, lausuu äiti viimeisenä hätäkeinona:
— Poikkeaisit edes mennessäsi isäsi luona. Mutta Villellä on tähän valmiina oma valttinsa.
— Poikkeankihan minä, — sanoo hän, — ja kyllä isä antaa minun mennä, se ei olekaan ryssänmielinen niinkuin te.
Nyt ei äidillä ole enää muuta neuvona kuin kuivata kyyneleensä, antaa Villelle kaiken varalta mukaan ottamansa eväät ja vaatteet sekä varustaa hänet kaikenlaisilla äidillisillä neuvoilla ja varotuksilla. Ja niinpä Ville, junan porhaltaessa asemalle, nousee mytty kainalossa vaunuun ja lähtee vierimään kohti sotakenttiä.
* * * * *
On kulunut viikon päivät edellisestä. Seison junaa odotellen Seinäjoen aseman ravintolassa ja tarkastelen niitä tulevien ja lähtevien monikirjavaa virtaa, joka yhtä mittaa, sydänyölläkin, täyttää avaran salin. Täällähän on Suomen armeijan keskus, josta johtolangat kulkevat eri joukko-osastoihin ja eri rintamille. Täällä majailee myöskin paljon sotilaita, sekä jalka- että ratsumiehiä, jotka harjottelevat aamusta iltaan. Mielellään pistäytyvät he harjotusten lomassa tänne ravintolaan tuttuja tapaamaan tai saamaan jotakin suuhunsa.
Eteeni ilmestyy siinä keskenkasvuinen nuorukainen, jolla on päällään itseään isommalle tarkotettu sarkatakki sekä päässä Suomen vaakunaa esittävällä metallilaatalla varustettu, korville vedettävä kangaslakki, jommoisia ovat n.s. lentävissä kolonnissa ottaneet käytäntöön.
Poika tekee minulle kunniaa ja pistää sitten kättä.
— Mitäs sinne kotipuoleen kuuluu? — kysyy hän. Katson häntä tutkistellen, sillä arvaan hänet kotipitäjän pojaksi, mutta en jaksa muistaa nimeä. Kuluneina päivinä on niin monenlaista ihmistyyppiä vaeltanut silmieni ohi, että kaikkia on mahdoton muistaa.
— Sehän minä olen Rantalan Ville, joka silloin karkasin kotoa, — auttaa poika muistiani ja hänen kasvoilleen leviää tyytyväinen hymy kuin tahtoisi hän sillä sanoa, että: ähää, ettepä saaneet silloin selville, että me olimme omin lupimme kotoa lähteneet.
— Jahaa, kyllä muistan. Vai niin, ja nyt sinä olet täällä sotilaana.
— Niin, lentävässä kolonnassa, ja ensi viikolla päästään rintamalle.
Hänen takanaan seisoo samanikäinen nuorukainen samanlaisessa asussa, se vain eroa, että puku on vartavasten hänelle tehty. Katseeni häneen pysähtyessä tekee hänkin kunniaa ja ottaa pari epävarmaa askelta minua kohti.
— Tämä on meidän ryhmäpäällikkö, — esittelee Ville.
Katson tarkemmin nuorta aliupseeria ja samalla tunnenkin hänet sekä ojennan käteni. Se on erään tutun rovastin poika täältä Etelä-Pohjanmaalta. Hän on vielä lyseon keskiluokilla, mutta nyt hän on monen muun toverinsa kanssa muinaisten Viipurin lukiolaisten esimerkkiä seuraten vaihettanut kirjansa miekkaan.
Kaunis pari, tuo aliupseeri ja hänen sotilaansa. Mieli oikein heltyy ja lämpenee heitä katsellessa. Kummankaan leuassa ei näy vielä parran untuvaakaan, kasvot ovat maidonpuhtaat ja herkkäihoiset ja silmistä kuvastuu puhdas nuorukaissielu. Ja niin tyytyväisinä toteavat he ensi viikolla pääsevänsä rintamalle…
— Onnea matkallenne, pojat, palatkaa terveinä ja vapaudenristit rinnassa! — hyvästelen minä erotessa ja puristan lämpimästi heidän kättään.
* * * * *
Sodan melskeessä ja kirjavissa vaiheissa on Ville jälleen häipynyt mielestäni. Olen voitokasten joukkojemme mukana kulkenut halki Suomen aina Kymijoen suulle saakka ja nyt olen, sotapalveluksesta juuri vapautuksen saatuani, matkalla kotiin.
Olen Seinäjoen asemalla laskeutunut juuri junasta, kun eteeni väentungoksessa pysähtyy nuori sotilas, jolla on siisti viheriä univormu, kupeella pajunetti, rensseli selässä ja rinnassa vapaudenristin nauha. Hän tekee kunniaa ja pistää tutunomaisesti kättä.
— Kuinkas teidän nimenne olikaan? — koetan minä muistella, arvaten hänet joksikin kotipuolen pojaksi.
— Se Villehän minä olen, joka silloin talvella karkasin kotoa, ettekö muista?
Minun olisi ollut häntä vaikea tuntea, vaikkapa mieleeni ei sitten viime näkemän olisi kasaantunutkaan niin paljon uusia kuvia kuin mitä nyt oli laita, sillä siksi tuntuvasti oli hän sitte talven muuttunut: päivettynyt ja kaikin puolin miehistynyt.
— Katsohan vain! Ja ehynnäkö sinä olet koko sodan ajan säilynyt?
— Ei ole tullut naarmuakaan.
— Vaikka olet ollut kukaties monessakin taistelussa.
— No niin monessa, etteihän niitä kaikkia muistakaan.
— Sepä tietty, koska näkyy vapaudenristikin olevan.
— Sainhan minä sen, — sanoo Ville tyytyväisenä ikäänkuin muistuttaen mieleeni, että niinhän se oli puhekin talvella.
— No olet sinä varmaan jonkun vihollisenkin saanut kaadetuksi?
— Jonkunko vain! Se teidän varapäällikkönne lupasi leikillään silloin talvella, kun minä lähdin, kymmenen penniä joka punikista, jonka saan ammutuksi. Mutta jos minä nyt rupeaisin häntä lupauksestaan tilille vaatimaan, niin eipä taitaisi miehellä lantit piisata.
— Kai sinä nyt olet päässyt vapaaksi sotapalveluksesta? — kysyn erotessamme.
— Olisin kai minä alaikäisyyden takia päässyt vapaaksi, mutta en minä ole välittänyt pyrkiäkään.
Minä otin vain lomaa ja olen nyt menossa rippikouluun.
Hän sipasee kädellä lakinreunaansa, pistää minulle kättä ja juosta vilistää liikkeellä olevaan junaan, niin että rensseli selässä heilahtelee.
* * * * *
Univormuineen, leveine vöineen ja vapaudenristin nauhoineen on Ville rippikoulussa toveriensa yleisen huomion ja kateuden esineenä. Vaikka useimpia heitä nuorempi, on hän kuitenkin kuin päätään pitempi toisia. Erikoisesti on vanha rovasti häneen mieltynyt, sillä vastauksensa antaa hän aina raikkaalla äänellä ja lapsenomaisissa silmissä on avonainen ja totinen katse.
— Niin raskasta ja vaivaloista kuin vaellus elämän tiellä onkin, — puhuu vanha rovasti, —, niin aina varaa Herra nääntyvälle vaeltajalle virkistyskohdan ja lepopaikan. Ja sitä suloisemmalta tuntuu tuollainen lepo, mitä näännyttävämmän taipaleen on kulkenut. Olettehan sen huomanneet maallisessa vaelluksessakin. Eikös sen saanut siellä sotaretkelläkin monesti kokea?
Viimeiset sanansa on rovasti kohdistanut Villeen, joka kavahtaa seisomaan, lyö kantapäät yhteen, niin että suuret saappaat kolahtavat ja jännittää kätensä sivuille.
— Ky-yllä, — sanoo, hän venyttäen ja ikäänkuin muistellen. Sitten elostuvat yhtäkkiä hänen kasvonsa jostakin muistosta, hän hengähtää syvään ja jatkaa vilkkaasti: — Kerrankin me kovana pakkasyönä, kun oli koko päivä saatu olla taistelussa, pääsimme muutamaan lämpimään navettaan. Siellä oli kyllä meidän tullessamme punikkeja, mutta me otimme ne vangiksi ja sanoimme, että kyllähän tämä navetta kuuluisi oikeastaan teille, kun te kerran olette punikkeja, mutta nyt me tarvitsemme sen itse ja te saatte mennä sikolättiin.
Ville on kertonut tämän tavallisella raikkaalla äänellään ja toverit vilkuilevat ympärilleen, että sopiiko tässä nauraa vai pitääkö pysyä totisena. Mutta rovasti hymähtää hyväntahtoisesti ja ryhtyy opetustaan jatkamaan.
* * * * *
Rippikoulun päätyttyä kohtaan Villen sattumalta asemalla.
— Nytkö takaisin palvelukseen? — kysyn häneltä.
— Niin, mutta en minä siellä enää montakaan päivää viivy. Minä lähden
Saksaan.
— Saksaan?
— Niin, meriväkeen, — ja Ville kertoo, kuinka sinne otetaan suomalaisia poikia merisotilaan oppiin. Meille kun itsellekin tulee nyt meriväki. Hän on jo kirjottanut asiasta pataljoonansa esikuntaan ja saanut myöntävän vastauksen.
— Eikö äiti pane enää vastaan?
— Ei se nyt enää, kun näki että minä sodassakin hyvin pärjäsin.
Niin lähti Ville huristamaan etelää kohti, tällä kertaa matkan määränä Saksan sotalaivasto. Olen varma, että kun hän ensi kerran tämän jälkeen ilmestyy eteeni, on hänellä päällään meriväen luutnantin univormu.