V.
KOTOISESSA ESIKUNNASSA.
Naapuripitäjä on puhdistettu, aseet riisuttu hulikaaneilta, pahimmat vangittu ja tutkittu sekä lähetetty pöytäkirjojen kera Kokkolaan tuomiotaan odottamaan. Rautatien ja aseman vartioinnin on ottanut huolekseen paikallinen suojeluskunta ja minä joukkoineni olen palannut kotiin, jossa myöskin on yhtä ja toista pientä puhdistusta pantava toimeen. Mutta ennen kaikkea odottavat siellä monet järjestely- ja varustelutoimenpiteet, sillä miehiä rintamalle tarvitaan kiiruusti ja yhtä mittaa.
Esikunnalle on pantu pystyyn oma kansliansa puhelimineen ja muine tarpeineen ja siellä on työtä aamusta iltaan, niin että tuskin syömässä ehtii pistäytyä. Suojeluskunnan esikunta, jonka olemassaolosta ei äsken vielä mitään tiedetty, on yhtäkkiä muuttunut pitäjän keskeisimmäksi virastoksi, jonka puoleen miltei joka asiassa käännytään. Kukaan ei pääse matkustelemaan ilman esikunnan lupatodistusta ja passin hakijoita käy pitkin päivää, Yksi saa miltei yhtä mittaa merkitä luetteloon miehiä, joista yhdet lähtevät suoraan rintamalle, toiset Oulun "lentävään kolonnaan" ja kolmannet tarjoutumaan poliisilaitoksen palvelukseen. Varsinkin on liike kova niinä päivinä, jolloin pitäjäläiset annetusta määräyksestä käyvät ilmottamassa ampuma-aseensa ja tarpeensa. Tunnontarkasti noudattavat kaikki määräystä ja iänikuiset luodikkorämätkin tulevat luetteloihin merkityiksi.
Telefooni soipi yhtä mittaa. Milloin ilmotetaan asemalta suojeluskuntain esikunnille osotettuja sähkösanomia tai uutisia sotatapahtumista, milloin taas piirihallituksesta annetaan määräyksiä niin ja niin suuren miesjoukon lähettämisestä sinne ja sinne tai muonavarojen toimittamisesta sotilasten tarpeiksi.
Kaiken tämän kiireen keskellä pannaan toimeen kahden esikoiskaatuneemme sankarihautajaiset, ensimäiset laatuaan koko tällä tienoolla. Siksi ne ovatkin yleisen huomion esineenä ja hautajaisvieraita saapuu monesta pitäjästä. Suuri ja vakava isänmaallinen juhlatilaisuus siitä syntyy lukuisine seppeleineen, puheineen ja kunnialaukauksineen. Saattajain lukumäärä nousee puoleenkymmeneen tuhanteen eivätkä läheskään kaikki sovi avaraan kirkkoon. Kirkkomaan näkyvimmältä paikalta on erotettu erikoinen alue sankarihaudaksi, jossa vapaussodan vastaisetkin uhrit saavat leposijansa — sillä kaikki ovat tietoisia siitä, että sota tulee vaatimaan vielä lisäksi monta uhria. Mutta kaikki ovat valmiita melkein mihin uhrauksiin tahansa.
* * * * *
Työväentalo on suljettu, yhdistyksen arkisto takavarikoitu ja punaiset pitäjässä hiiren hiljaa. Eivät sentään ihan kaikki. Siellä ja täällä löytyy sisukkaita "ihanneyhteiskunnan" esitaistelijoita, jotka eivät malta olla uhkailematta ja ennustelematta, että "vielä se porvareinkin veri vuotaa". Pahimmat suunsoittajat saavat tulla esikuntaan tekemään tiliä puheistaan sekä saamaan varotuksia vastaisen varalle.
Niinpä istuu eräänä päivänä edessäni esikunnan kansliassa seitsenkymmenvuotias äijä, ammatiltaan värjäri. Iästään huolimatta hän on paikkakunnan sisukkaimpia "bolshevikeja". Kommunistisia oppeja on hän saarnannut jo ennen Venäjän vallankumousta ja kylänurkan, missä hän asuu, on hän talollisineen päivineen käännyttänyt omaan uskoonsa. Nyt kerrotaan hänen lausuneen kaikenlaisia uhkauksia ja niiden johdosta olen hänet haetuttanut esikuntaan. Vapaaehtoisesti ei hän ole suostunut tulemaan, vaan ensimäisen kutsun saadessaan oli nostanut ankaran metelin ja huutanut, että tässä maassa ei ole mitään hallitusta, jota hänen tarvitsisi totella.
Hän on vastenmielisyyttä herättävä vanha äijä sisäänpäin taipuneine polvineen. Suonikas ja ruma kaula kannattaa päätä, josta pistävät silmään sisään painunut, mutruileva suu, ja pienet, ikäänkuin talittuneet tihrusilmät, jotka elottomina tuijottavat eteensä. Äijä kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ole eloton ja kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Hän on niitä Matti-Kurikkamaisia maailmanparantajia, jotka yhden kuperkeikan tehtyään valmistautuvat heti laimentumattomalla innolla uuteen samanlaiseen. Alkuaan on hän askarrellut uskonnollisella alalla, mutta jättänyt sen jo aikoja. Sitten on hän puuhannut osuustoiminta-alalla ja perustanut eräällä toisella paikkakunnalla jonkun osuustoiminnallisen liikkeenkin, jonka hän hataruudellaan on kuitenkin ajanut haaksirikkoon. Sen jälkeen on hän heittäytynyt sosialismin helmoihin, kehittyen lopulta kommunistis-anarkistiseksi tasajakoapostoliksi. Hän on lukenut yhtä ja toista, josta kuitenkin Ingersoll ja Työmies-lehden erinäiset kirjotukset ovat häneen pysyvimmän vaikutuksen jättäneet. Hänen tietämyksessään olevat ankarat aukot ja luonteessaan piilevä auttamaton hataruus saavat hänet aina epäonnistumaan, mutta omat vikansa näkee hän aina olevissa oloissa ja käy yhä uudella innolla maailmaa parantamaan. Sanoin häntä Matti-Kurikkamaiseksi maailmanparantajaksi. Yhtä hyvin sopii häntä nimittää aito suomalaiseksi maailmanparantajaksi, sillä meillähän tällaisia keskenkypsiä, hatarapääpuoskareita on erikoisen runsaasti — miehiä, jotka eivät koskaan parane penikkataudista ja jotka siis eliniäkseen pysähtyvät samalle alkeelliselle kehitysasteelle. Kuta hajanaisemmat ja alkeellisemmat tällaisten maailmanparantajain tiedot ovat, sitä suuremmalla varmuudella ja suulaudella ne esiintyvät yksinpä eduskunnan puhujalavallakin. On muuten sattuman ivaa, että tämän luontoisia "julkisuuden miehiä" on niin erikoisen runsaasti juuri meillä, jossa on kokonaisia järjestöjä itsekasvatusta varten — muuten aito suomalaista sekin, että yhdistyksiä perustetaan sellaisen abstraktisen asian kuin "itsekasvatuksen" pohjalle.
— Tekö olette kommunisti? — kysyn alotteeksi puoli leikilläni äijältä.
— Niin.
— No tiedättekö, mitä kommunismi merkitsee?
— Kommuunihan on kunta ja minä olen siis kuntalainen, — selittää äijä ja hänen elottomiin silmiinsä on tullut pikkuviekas ilme.
Kaikki naurahtavat, sillä äijän juonikkuus on kyllä tunnettu.
— Kuinkas se on, kun te ette sano tunnustavanne maan laillista hallitusta?
Nyt tekeytyy äijä yksinkertaiseksi eikä sano tietävänsä, onko tällä haavaa mitään hallitusta olemassakaan. Kun hänet pannaan tiukalle lausumiensa kapinallisten mielipiteiden ja kostonuhkausten johdosta, pihahtaa äijän pahasisu yhtäkkiä ilmoille.
— Kyllä sitä on tässäkin pitäjässä imetty köyhälistön hikeä ja verta, niin että siitä on nyt tultu juovuksiin ja ollaan niin mahtavia, että…
Siihen tapaan alkaa sieltä sosialistilehdistä saadun reseptin mukaan pihahdella, kunnes minä katson parhaaksi keskeyttää sanatulvan.
— Näkyy kyllä, että te olette läpi häijy ja juonikas äijän käriläs, ja kaiken sen perusteella, mitä teidän on todistettu lausuneen ja mitä osaksi olette täälläkin toistanut, meidän velvollisuutemme olisi lähettää teidät sotaoikeuden tutkittavaksi. Korkeaan ikäänne nähden emme tahdo sitä kuitenkaan tehdä. Mutta painakaa visusti mieleenne nämä hallituksen julistukset ja varokaa tarkoin lausumasta ainuttakaan poikkipuolista sanaa maan hallituksesta tai suojeluskunnista, jotka tästä puolin edustavat valtion laillista sotajoukkoa. Muistakaa se! Ja nyt mars kotiinne!
Äijä kuroo suunsa kiinni ja siepaten lakkinsa vihaisella eleellä lähtee laputtamaan jalkoihinsa. Kaikesta kuitenkin näkee, ettei hän kauvan malta pitää suutaan kiinni, vaan jo matkan varrella alkaa hänestä jälleen pihahdella.
* * * * *
Penkillä oven pielessä istuu muutamia työväenneuvoston jäseniä, jotka on haastettu esikuntaan kuulusteltaviksi.
Peloissaan he siinä istuvat ja mitään suuren ja nostavan aatteen luomaa rohkeutta ja mielenlujuutta ei yhdessäkään heistä huomaa. Kapinaa ja yleensä aseellista toimintaa eivät sano hyväksyvänsä, vaikka paikkakunnallakin on harjotettu punakaartia sekä oltu täydessä toimessa ryssiltä aseita saadakseen. Eivätpä he ole tietävinään paikallisen punakaartin olemassaolostakaan. Ja kun todistukset käyvät kovin ilmeisiksi, koettavat he kaikin voimin kätkeytyä joukkojen seljän taakse. Tulee taas niin puhuvana esille tuo meikäläisen sosialistiseurakunnan toivoton irratsionaalisuus. Ei mitään persoonallista vastuuntunnetta, ei mitään miehekästä sanojensa ja tehojensa takana seisomista, ei yleensä mitään mihin tarttua ja minkä ottaisi lähtökohdaksi uuden, yhteisen pohjan luomiselle. Pujahtelua sinne ja tänne, syyn vyöryttämistä nimettömän joukon, epämääräisen massan niskoille, jesuittamaista luikertelua ja — kun ei ole voimaa esiintyä röyhkeästi ja koko kansan nimissä — siivoa myöntelyä ja alistuvaisuutta, johon kuitenkaan ei voi hetkeäkään luottaa ja johon he eivät itsekään usko.
Erästä heistä — paikallisten sosialistien huomatuin johtomies — syytetään siitä, että hän julkisessa puheessaan on käyttänyt väkivaltaan yllyttäviä sanoja: kuinka muka talollisten vilja-aitat piakkoin murretaan kankien avulla auki. Asiaan on olemassa pätevät todistukset. Siitä huolimatta kieltää hän jyrkästi ja lujasti käyttäneensä sellaisia sanoja. Kun hänen kieltonsa tapahtuu niin vakuuttavasti, alan lopulta uskoa, että hän todellakaan ei ole tietoinen omista sanoistaan. Kunnankokouksissa ja yleensä oman seurakuntansa ulkopuolella esiintyy hän aina tyynesti ja asiallisesti, mutta omiensa parissa työväentalolla on hän joutunut tavallisen joukkosuggestionin valtaan sekä käyttänyt hurmiossaan sanoja, joita hän sitten selvillä päin ei muista eikä voi omikseen tunnustaa.
Valtoimenaan on se henkinen sairaus, joksi meikäläinen sosialismi epärehellisten ja kääpiösieluisten johtajain vaikutuksesta kääntyi heti 1905 vuoden suurlakon jälkeen, saanut kehittyä ja vallata itselleen maaperää, kunnes se nyt on kehittynyt suoranaiseksi joukkohulluudeksi, oikeaksi maata vavistavaksi punaraivoksi.
* * * * *
Jos syksyllä, suojeluskuntaa perustettaessa, kaikki oli niin toivottoman tylsää ja tahkomaista, niin kyllä nyt sen sijaan on pitäjässä innostusta ja samaan päämäärään tähtäävää toimintaa. Paitsi esikuntaa ovat muonituskomitea ja naisväestä kokoonpantu vaatetustoimikunta vilkkaassa ja ahkerassa toiminnassa. Korttijärjestelmä ei tule nyt kysymykseen. Jauhoja, leipiä, palvattua lihaa, voita ja perunoita heruu sotilasten tarpeiksi joka puolelta pitäjää. Edelleen: villoja, lankoja, ja kaikenlaisia vaatetavaroita. Monen anteliaisuus on vallan liikuttava. Eräskin perin säästäväiseksi tunnettu körtti-isäntä antoi sodan ensi päivinä suojeluskunnan tarpeisiin tuhannen markkaa — mikä hänen varoihinsa nähden oli varsin kunnioitettava uhraus.
Hauska on iltaisin pistäytyä naiskomitean työmaalla. Osuusmeijerin avara kokoushuone on täynnä naisia. Kartat käyvät, rukit surraavat ja ompelukoneet rallittavat. Siellä neulotaan käsin ja konein flanellisia alusvaatteita sekä kangasrensseleitä ja kudotaan sukkia ja lapasia sotilaille. Raskas mytty toisensa jälkeen lähtee vasta valmistuneita vaatekappaleita matkaan, osotettuna pääintendenttuurille Seinäjoella.
Vilkas on liike jokilaakson halki kulkevalla maantiellä. Muona-, vaate- ja sotilaskuorma toisensa jälkeen liukuu asemalle ja helkkyvin tiu'uin ajavat vastaan tyhjät kuormat. Päivästä päivään pysyvät ilmatkin suopeina ja keli mainiona. Kaikki vaikuttaa niin avaralta ja myötäsukaiselta, kitsastelusta ja pikkumaisesta nahistelusta ei jälkeäkään.
Kirkonkylällä ei näe enää niitä vastenmielisiä jätkäilijöitä, joita vielä äskettäin aamusta iltaan seisoskeli puotien ja kahvilain tienoilla, levittäen ympärilleen apteekin löyhkää, ja paperossin pätkä tylsästi suupielessä roikkuen. Nyt ne ovat kuin maan alle vajonneet. Kaikki ovat toimessa ja liikkeessä. Nuorisoseuran talolla majailee kolmekymmentä suojeluskuntalaista, jotka aamusta iltaan harjottelevat. Harjotusmestarina on Vöyrin kursseilla ollut nuorukainen. Raikkaat komennushuudot kaikuvat yhtä menoa joelta, kun pojat jäätiköllä tekevät temppuja. Väliin kaikuu huikea hurraaminen, kun he ketjuksi hajaantuneena syöksyvät muka jotakin vihollisen varustusta vallottamaan. Ja kun he säännöllisenä joukkona, suorin rivein yhtä jalkaa astuen marssivat ruokapaikkaansa, kaikuu kyläntieltä aina joku isänmaallinen laulu. Kaksi viikkoa harjoteltuaan lähtevät pojat rintamalle ja heidän sijalleen harjotuksiin sekä pitäjän varusväeksi astuu uusi joukko. Tarjolla on miehiä aina enemmän kuin voidaan ottaa.
Voi sanoa, että näinä talvikuukausina hallitsee valkoista Suomea yksi ainoa tahto, voiton tahto. Vaikka taistelun jatkuessa jokaisen pitäjän osalle lankeaa yhä uusia uhreja ja sankarihautajaiset tulevat kaikkialla päiväjärjestykseen, ei se lannista kenenkään mieltä. Harvinainen Suomen kansalle on näiden kuukausien yksimielisyys ja uhrautuvaisuus. Suuri ja mieliä avartava on innostus, ja silloin tällöin saapuvat viestit punahurttain harjottamista eläimellisistä raakuuksista tekevät jokaisen vain yhä tietoisemmaksi siitä, että tämä ei ole sotaa yksistään isänmaan vapauden puolesta, se on samalla valon sotaa pimeyttä vastaan, Daavidin sotaa Absalomia vastaan, niin — Jumalan sotaa perkelettä vastaan. Ja siitä tietoisena on vähäpätöisimpäänkin yksilöön valkoisessa Suomessa juurtunut horjumaton voitonvarmuus. Epäilystä lopullisesta voitosta ja suuresta puhdistuksesta ei kukaan tunne. Kysymys on vain siitä, kuinka pian veljet Etelä-Suomessa saadaan pelastetuiksi.
Voivatko ne kääpiösielut, ne Tokoi-, Sirola-, Manner-nimiä kantavat kansanvallan kiipijät, jotka ryssän pistimien avulla ovat nyt moniaaksi viikkokaudeksi päässeet Helsingin keltaisessa linnassa valtikoimaan — voivatko he ja heidän johtoonsa antautuneet laumat tuntea sellaista puhdasta innostusta ja paisunutta voiton uskoa kuin valkoisen Suomen kansalaiset, sekä rintamalla että rintaman takana työskentelevät? Varmastikaan eivät. Ei ole oikeaa siivekkyyttä eikä voitontahtoon virittynyttä kaikua niissä kansainvälisissä proletäärilauluissa, joita vedellen punaisen Suomen keinotekoisesti kiihotetut joukot marssivat rintamille, ja yhtä vähän kajahtaa oikeaa voitontahtoa heidän johtajainsa palopuheista ikikuluneine fraaseineen "kansanvallasta", "taantumuksesta", "verenimijöistä". Keinotekoisen intomielen ja vallankumoushumalan alla vaanii kolkko epätoivo ja aavistus nopeasti lähenevästä romahduksesta. Kaikista itsekuvitteluista ja kaikista kauniista sanoista huolimatta kytee jokaisen mielen pohjalla tietoisuus, että tämä kaikki on vain ohimenevää ja tilapäistä, että tässä tosissaan ei ole kysymystäkään minkään kestävän ihanneyhteiskunnan luomisesta, vaan tarkotus on kerrankin saada näyttää porvareille, saada edes vähän aikaa pitää vallan ohjia käsissään. Kääpiöjohtajat saavat apinoida vallankumousta, näytellä Robespierreä, Dantonia, Leniniä … sekä pistää ahnaat kätensä valtion kassaholveihin, ja joukot saavat kerrankin oikein kyllältään riehua ja mässätä. Turhanpäitenkö heitä olisi vuodesta vuoteen kiihotettu ja yhä vahvemmalla valheen ja vihan myrkyllä ravittu? Täytyyhän toki viimeinkin laskea Barrabbas irti…
Myöhemmin rintamalla toimiessani tapasin useilla vangeilla luettelon — "kansanvaltuuskunnan" painattamien setelien numeroista. Se puhuu selvää kieltä siitä, missä määrin punaiset itsekään uskoivat asiaansa ja luottivat hallituksensa toimenpiteitten pysyväisyyteen.