IV.
VANGITSEMISIA — MUUTAMIA KAAMEITA HETKIÄ — LISÄÄ ASEITA.
Päivän valjettua ovat sala-ampujat tipo tiessään. Ne ovat hävinneet kuin rotat lokeroihinsa. Työväentalo seisoo autiona ja lukittuna. Avainten tallettajasta ei kellään ole tietoa, että päästäisiin sinne tarkastukselle, sillä murtautumalla ei tahdota sinne tunkeutua, niin täydellistä "ryövärien luolaa" kuin se jo nyttemmin ihmisten tietoisuudessa edustaakin. Sen sijaan haastetaan työväenneuvosto asemalle, sen jäseniä kun on kuultu kylällä oleksivan.
Ainoastaan kaksi heistä saapuu, puheenjohtaja ja eräs jäsen. Päämestari Tossava on jättänyt paikkakunnan jo muutamia päiviä sitten. Ensin mainittu on ulkoasultaan siisti mies, joka esiintyy hyvin rauhallisesti ja vakuuttavasti. Hän ei sano tienneensä mitään yöllisestä hyökkäyksestä ja pahottelee sitä kovin. Ei sano hyväksyvänsä minkäänlaista aseellista toimintaa. Kun hän viittailee siihen suuntaan, että aseet olisi kummallakin puolen riisuttava, tulistun minä ja ilmotan, että sellainen raukkamainen sovinto ei meidän puoleltamme tule kysymykseenkään. Meidän maassamme on jo liiaksi jauhettu häpeällistä sovittelua roistojen kanssa. Me olemme aseissa laillisen hallituksen ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta emmekä tule lakkaamaan, ennenkuin viimeinenkin sala-ampuja ja murhaaja on saatettu tilille töistään.
Kun häntä kehotetaan toimittamaan niin, että yölliset hyökkääjät tulisivat jättämään aseensa asemalle, ei hän sano kykenevänsä heihin vaikuttamaan. Kuitenkin käy myöhemmin selville, että hän itse edellisenä iltana on työväen talolla omin käsin jakanut aseet sala-ampujina esiintyneille heittiöille. Siis tyypillinen sosialistijohtaja, joka toden tullen tahtoo päästä edesvastuusta sekä näytellä viatonta naamaa joukkojensa konnantöihin nähden. Näinä päivinä selvenee minulle entistä täydellisemmin, mitä niljakasta ja kenkkuilevaa (kuinka hyvällä itsepsykologialla sosialistilehtemme ovatkaan keksineet tuon vastustajiinsa joka tilaisuudessa sovittamansa "kenkku" sanan!) jesuittajoukkiota sosialistimme ovat alusta loppuun. Kuinka väsyttävää ja toivotonta onkaan esim. kuulustelujen suorittaminen heidän kanssaan. Se on kuin rämpimistä pohjattomassa suossa, kaikki vellovaa ja niljakasta, ei sattumaltakaan lujaksi kiteytynyttä ja velvollisuudentuntoista persoonallisuutta, tai avointa ja lämmintä, kaikki uskaltavaa uskoa omaan aatteeseensa; kaikkialla vain pehmeitä, epäkypsiä päitä ja henkisen sairauden leimaamia luonteita. —
Asemalle kokoontunut väkijoukko on kiihdyksissä ja vaatii työväenneuvoston puheenjohtajan vangitsemista. Hän saa kuitenkin poistua, kun hän lupaa hankkia neuvostonsa kokonaisuudessaan koolle sekä ryhtyä auttamaan meitä asian selvittelyssä. Seuraus: hän livistää itsekin kylästä.
Koko päivä on siis mennyt hedelmättömiin keskusteluihin ja tyhjän jauhamiseen (johon me suomalaiset joka asiassa olemme niin mestareita). Harmistuneena ja suutuksissani vetäydyn miehineni yökortteriin ja jätän aseman vartioimisen paikkakuntalaisten tehtäväksi.
Varhain aamulla olemme jälleen asemalla lujasti päättäneinä joko ripein toimenpitein puhdistaa täkäläiset rotanpesät tai sitten koettaa hankkia ylimääräisen junan, mennäksemme Kokkolaan, missä suojeluskuntalaiset parastaikaa taistelevat punaryssiä vastaan. Asemalla pyytävät paikkakunnan miehet (heidän päällikkönsä ei ole saapuvilla) hartaasti meitä jäämään, sillä itse eivät he aseettomina sano pystyvänsä paikkakuntaa puhdistamaan.
No hyvä, käydään sitten tositeolla lurjuksia etsimään, vangitsemaan ja aseista riisumaan. Onhan jo nähty, ettei tässä hyvillä puheilla mihinkään päästä. Antakaapas kuulua, ketkä täällä ovat pahimpia junkkareita, joiden suurimmalla syyllä voi otaksua olleen mukana yöllisessä hyökkäyksessä. Aletaanpas johtomiehistä.
Minä otan muistikirjani esille ja miehet alkavat luetella nimiä. Pian onkin minulla valmiina melkoinen "proskriptsiolista". Tämän jälkeen lähetän liikkeelle pieniä joukkueita, kullakin oppaanaan paikkakunnan mies.
Päivä ei ole ehtinyt vielä valjeta, kun luokseni asemakonttoriin tuodaan ensimäiset vangit. Hölmistyneinä ja peloissaan vilkuilevat ne ympärilleen. Jo ensi silmäyksellä huomaa, että he kuuluvat paikkakunnan pohjasakkaan.
Pieni rippisaarna aluksi ei suinkaan liene pois paikaltaan.
— Te olette täällä pitkin syksyä näytelleet "kansaa" ja ryssiltä saaduin asein pitäneet paikkakuntaa pelon vallassa. Mutta nyt on viimeinkin kansa, oikea todellinen kansa noussut. Sitä ovat nämä miehet, jotka ympärillämme seisovat. Ne ja niiden isät ovat tämän paikkakunnan viljelykselle vallottaneet. Mutta mitä te olette? Maata kiertäviä rakkareita, joista tuskin yksikään on kunniallisella työllä henkeään elättänyt. Ja siitä huolimatta te olette, kansan tahdosta kirkuen, tahtoneet hallita paikkakuntaa. Hyvä, nyt te olette loitsineet esille oikean kansan tahdon ja se on vaativa teiltä ankaran tilinteon roistontöistänne. Mars vankihuoneeseen!
Toistaiseksi saa toisen luokan odotussali palvella vankihuoneena. Sinne viedään siis miehet ja oven sekä sisä- että ulkopuolelle asettuu kiväärillä varustettu vartia.
Lisää vankeja tuovat etsimään lähetetyt miehet pitkin päivää. Mutta pahimmat pukarit ovat jo livistäneet pois pitäjän alueelta. Telefooniverkko on kuitenkin täydellisesti meidän vallassamme, joten pakolaisten jälkiä on verrattain helppo seurata. Paikalliset suojeluskunnat vangitsevat heitä pyynnöstämme ja toimittavat vartioituina huostaamme. Kolmenkin pitäjän takaa tuodaan heitä seuraavien päivien kuluessa vankilaamme. Ja saammepa sattumalta tietää Tossavankin oleskelupaikan eräässä etäisemmässä pitäjässä, ja yks kaks on hänkin lukkojen takana.
* * * * *
— Mikä atavistinen hirviö! — sanon itselleni, nähdessäni ensi kerran asemakonttorissa käsirautoihin kytketyn Nartti Knuutilan, paikkakunnan sisukkaimman hulikaanin. Pitkine otsatukkineen, julmine viiksineen ja kehittyneine torahampaineen tekee hän kammottavan vaikutuksen, kun hän käsirautojaan helistellen kiroilee ja möyryää. Vangitsijat tietävät kertoa vangitun vaimon lähettäneen heidän jälkeensä toivomuksen, että hänen miehensä kerrankin vietäisiin niin, ettei hän koskaan enää palaisi. Eikä ihmekään, sillä vähän aikaa sitten oli mies humalapäissään iskenyt lattiaan ainoan lapsensa, kuusvuotiaan tyttösen, niin että lapsi poloinen jäänee eliniäkseen raajarikoksi.
Nartti on ollut sieluna yöllisessä hyökkäyksessä. Jotkut todistajat kertovat nähneensä, kuinka hän hyrskyen ja hihkuen jo aikaisemmin illalla vauhotti kivääreineen ympäri kylää ja ammuskeli ilmaan. Eikä Nartti kielläkään kantaneensa tuona yönä asetta sekä olleensa asemaa ampumassa. Pahankiskoisuudessaan on hän siten rehellisin koko joukossa. Mutta mihinkä hän on aseensa piilottanut, sitä ei hän suostu ilmottamaan — muuten kuin vapaaksi pääsyn ehdolla.
Hitaasti irtautuvat aseet toisiltakin vangeilta. Ja aivan syyttömiksi tekeytyvät he koko hyökkäykseen nähden. Vasta ristikuulustelujen ja sitovain todistusten pakosta tunnustavat toiset. Sattuu välistä hassunkurisiakin kohtauksia. Erikseen kuulusteltuina lykkää kaksi "toveria" syyn toistensa niskoille. Yhtaikaa sisään tuotuina ja kun pöytäkirjasta on luettu, mitä kumpikin on toisestaan todistanut, hölmistyvät he aluksi aika lailla, mutta puhkeavat sitten sisukkaasti toisiansa haukkumaan.
— Voi s—a, että viittitkin olla noin kenkku!
Tunnustusten jälkeen alkavat aseetkin hellitä. Olen itse parin miehen kanssa hakemassa yhtä ensiksi hellinneistä kivääreistä. Se on kylän takalistossa, erään suutarin mökissä kattolautojen väliin kätkettynä, paikassa, mistä sitä olisi ollut mahdoton löytää. Vähitellen irtautuvat nekin aseet, joita punaiset ryssien avulla marraskuulla paikkakuntalaisilta ryöstivät, Mutta niistä on vain osa enää jälellä. Melkoisen määrän ovat "kansanvallan" vartiat kaupitelleet pois ja ryypänneet rahat suuhunsa.
Väsyttäviä ovat kuulustelut, kuten olen jo maininnut. Usein vaivun pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan vasta sisään tuotuja vankeja. Kuinka epäkansallisilta, kuin suorastaan eri rotuun kuuluvilta, niistä useimmat vaikuttavat. Kaikkien kasvonpiirteisiin ja silmien ilmeeseen on luonut oman erikoisen leimansa se henkinen sairaus, jona meikäläinen sosialismi on jo pitkät ajat esiintynyt.
* * * * *
Tällä välin ovat sotatapaukset muualla kehittyneet nopeasti. Yhtä mittaa nakuttaa sähkökone uutisia Etelä-Pohjanmaalta. Vaasassa, Seinäjoella. Ylistarossa, Lapualla ovat ryssät riisutut aseista. Niin ja niin paljon on saatu kivääreitä ja vankeja. Sitten seuraavat muut Etelä-Pohjanmaan rantakaupungit, viimeisenä Kokkola, josta saadaan suuri sotasaalis, muun joukossa tykistöäkin.
Samanlaisia voitonsanomia saapuu Pohjois-Savosta ja Karjalastakin. Jokaisen sellaisen saavuttua riennän odotussaliin ja luen siellä koolla olevalle miehistölle uutisen kuuluvalla äänellä (että viereisessä huoneessa olevat vangitkin tulisivat siitä osallisiksi) ja päälle kohotamme aina huikean hurraa-huudon. Mitä pelastuksen ja voiton toiveita vankien mielessä kyteneekin, kyllä niiden täytyy uutis-uutiselta masentua. Ja sen kyllä huomaa heidän kasvonilmeistäänkin.
Sitten saapuu kenraali Mannerheimilta (nyt vasta saamme tietää, kuka meillä on ylipäällikkönä) suojeluskuntapäälliköille osotettu sähkösanoma, jossa käsketään riisumaan aseista paikkakunnalla mahdollisesti löytyvät venäläiset sotilaat. Hyvä, rannikolla, neljän peninkulman päässä meistä, majailee viisikymmentä ryssää. Niihin nähden on siis ryhdyttävä pikaisiin toimiin. Soitan heti asiasta eräälle johtohenkilölle rantapitäjässä, mutta hän ilmoittaa sikäläisten ryssäin olevan juuri lähdössä Raaheen. Vai niin, ovat ruvenneet pelkäämään ja tahtovat yhtyä raahelaisten ryssien kanssa. Emme voi ehtiä heiltä enää tietä katkaisemaan. Soitan Pyhäjoelle että sikäläinen suojeluskunta ryhtyisi toimiin etelästäpäin Raaheen kulkevaan ryssäjoukkoon nähden. Mutta siellä ei ole vielä juuri minkäänlaista suojeluskuntaa, aseista puhumattakaan.
— Kuinka paljon siellä teillä on ryssiä? — kysyn Raaheen soitettuani.
— Mitä heitä lie kolmisenkymmentä.
— Sen verran vain! Miksi ette ole riisuneet niitä jo aseista?
— Meillä kun ei itsellämme ole juuri minkäänlaisia aseita.
— Sulin käsinhän nyt sellaisen joukon riisuu. Tehkää se nyt nopeasti, sillä etelästä on sinne rantamaantietä myöten tulossa viisikymmentä Iivanaa. Älkää päästäkö niitä yhtymään, vaan lähettäkää miesjoukko etelästä tulevia vastaan.
— Ettekö te voisi tulla meille avuksi?
— Vieläkö siihen nyt apuja tarvitaan? Meilläkin on ainoastaan parikymmentä kivääriä, emmekä me voi jättää rautatietä vartioimatta, kun osa paikkakunnan punaisia piileskelee vielä aseineen metsissä. Kyllä teidän täytyy tulla omin päin toimeen.
Täydellinen aseiden puute raukasee kuitenkin raahenseutulaisten toimitarmon ja ryssät pääsevät kaikessa rauhassa yhtymään. Sillä ei kuitenkaan ole mitään vaarallisempia seurauksia, sillä etelästä Ouluun rientävän suojelusjunan miehistöstä osa poikkeaa Raaheen ja riisuu heidät kohta sen jälkeen aseista.
Niin, Oulussa ovat asiat vielä selvittämättä. Sieltäkäsin nakuttaa sähkökone huolestuttavia tietoja. Sitten lakkaa Oulun asema kokonaan tietoja antamasta, josta päättäen punaryssät ovat sen vallanneet. Tiedot saadaan tämän jälkeen Limingan välityksellä. Niiden mukaan on Oulussa taistelu täydessä käynnissä. Mutta suojeluskunta, joka on vielä verrattain vähälukuinen ja huonosti aseistettu, on vihollisten lääninhallitukseen ja lyseoon saartamana ahtaalla. Ryssiä on Oulussa kosolti ja suuri on myöskin sikäläinen punakaarti. Syrjästä on oululaisten välttämättä saatava apua. Etelästä käsin ilmotetaankin suojeluskuntajunan olevan lähdössä oululaisten avuksi.
Mutta sitten, kesken kaiken, tulee pohjoisesta sähkösanoma: suuri punakaartilaisjuna lähtenyt Oulusta eteläänpäin.
Seisomme kuin puulla päähän lyötyinä. Sitten sähkökone kiiruusti käymään ja ottamaan selkoa missä asti suojeluskuntajuna on tulossa. Se on vielä melkoisen matkan Kokkolasta eteläänpäin, vastataan meille.
Miten tässä käykään? Ehtiikö suojeluskuntajuna tänne ennenkuin punakaartilaiset? Ellei, niin mihin meidän on ryhdyttävä. Tällaisia ajatuksia risteilee väsyneissä aivoissani. Väsyneissä — niin, sillä kahteen yöhön en ole juuri silmiäni ummistanut ja toisinaan tunnen melkein horjuvani. Osa miehistöstäni on myöskin lopen uupunutta, sillä paitsi punaisten etsiskelyjä ja jo kiinnisaatujen vartioimista on laaja asema vaihteineen sekä suuri rautatiesilta suojeltavanamme.
— Punainen juna sivuuttanut Limingan aseman, — luemme sähkökoneen nauhakkeesta.
Ja suojeluskuntajuna seisoo yhä eräällä Kokkolan takaisella asemalla!
Kaamea jännitys asemakonttorissa kasvaa. Päätämme olla miehistölle ja yleisölle tilanteesta ilmoittamatta. Mutta siitä huolimatta se on ykskaks kaikkien tiedossa. Jokaisen kasvoilla näkyy vakava pelästynyt ilme. Yksin vangitkin osottavat levottomuuden oireita.
Nimismies S:n kanssa teemme kumpikin kaikkemme, näyttääksemme huolettomilta, mutta samalla vältämme visusti toistemme katseita. Kauppias L., tuo luja ja soliidi mies, seisoo siinä niin synkän ja neuvottoman näköisenä, että tekee oikein pahaa häntä nähdessä.
— Punainen juna on sivuuttanut Ruukin.
Se riivattu tuntuu kulkevan ihan lentämällä!
— Punaiset ovat riemastuksissaan ja työväentalon katolle on ilmestynyt punainen lippu, — tuodaan kylältä sana.
Mitä riivattua! Kuinka ne ovat voineet tilanteesta tiedon saada?
— Niillä on omat urkkijansa ja sananlennättäjänsä.
— Se lippu on käytävä heti kiskasemassa alas! Kutka haluavat lähteä työväentalon katolle?
Miehet tirkistelevät saappaankärkiinsä. Yksikään ei liikahda eikä lausu halaistua sanaa. Ilme kaikilla kasvoilla on käynyt yhä synkemmäksi. Näyttää kuin jokaisen mielikuvituksen olisi vallannut yksi ainoa kuva: huimasti ja hihkuen eteenpäin porhaltava, pitkä juna, täynnä kostoa kipinöiviä, tulipunaisia paholaisia, käsissään senkin seitsemät haarut ja tulipommit.
Asemasilta on pakkautunut täyteen kaiken karvaista yleisöä. Sen äänettömyys ja synkkä tuijotus on sietämätöntä. Täytyy ryhtyä edes johonkin ja karskilla äänellä alan minä jaella käskyjä.
— Kaikki syrjäiset, jotka eivät kuulu suojeluskuntaan, pois asemalta!
Heti!
Kuin pelästynyt lammaslauma tottelee väkijoukko käskyä.
— Vahdit, pysykää valppaina, elkääkä laskeko ketään asiattomia asemalle!
Sitten vankihuoneeseen.
— Vangit evät saa kurkistella akkunoista! Vartiat, pysykää valppaina ja jolleivät vangit tottele ensimäistä kieltoanne, ampukaa!
Kolmannen luokan odotussali on täpösen täynnä aseettomia miehiä, pääasiassa paikallisen suojeluskunnan jäseniä. Nousen penkille ja alan järjestää niitä riveihin ja ruotuihin. Valmiit rivit marssitan ulos ja asetan pitkin asemasillan reunaa.
Kas nyt, kuinka se jo tekee keveämmän vaikutuksen, kun on järjestystä ja liikkumatilaa eikä päätön, pelästynyt ja sikinsokinen väkijoukko ole yhtä mittaa silmäin edessä.
Mutta mihin me näinollen pystymme, jos punainen juna ensimäiseksi tulla hurahtaa asemalle? Mielessäni vilahtaa jo hetki, jolloin mieheni asemalta häviävät kuin akanat ilmaan ja minä yhdessä nimismies S:n kanssa jään punaista junaa vastaan ottamaan…
Palaan konttoriin.
— Punaisten juna lähtenyt Lapista etelään!
— Tuhat tulimmaista, ne ehtivät tänne ennenkuin suojeluskuntajuna! Meidän on rikottava rata niiden paholaisten edestä. Mitä työkaluja siihen toimeen tarvitaan? Ensinnäkin kai suuri ruuviavain kiskojen irrottamista varten, sitten sorkkarautoja, kankia… Missä niitä säilytetään?
Kukaan ei tiedä mitään.
— No jumaliste! Tottahan valtion rautatiellä on sellaisia työkaluja.
Kysymys on vain: missä niitä säilytetään?
— Taitavat olla ratamestarin takana ja se… missä lie, — mutisee vihdoin joku.
— Täytyy sitten kylältä hakea työkalut. Mistä talosta niitä voisi lähteä noutamaan?
Vastausta ei kuulu, kaikkien aivot ovat kuin jähmettyneet. Kuuluu vain sähkökoneen heltiämätön nakutus.
— No missä taloissa on pajoja? Sieltähän täytyy löytyä ainakin moukareita ja sellaisella aseellahan vankka mies voi iskeä ratakiskoja väärään. Rautakankeja löytynee joka talossa.
Äärimmilleen pinnistämällä päästään vihdoin niin pitkälle, että saadaan välttämättömimmät työkalut asemalle. Niillä varustettuna lähtee joukko miehiä paikkakunnan suojeluskuntapäällikön johdolla rautatiesillan taakse, rikkoakseen siellä radan jossakin soveliaassa kohdassa.
— Punainen juna Vihannissa, — ilmottaa sähkötieto ja samanlainen etelästäkäsin kertoo, että suojeluskuntajuna on saapumassa Kannukseen.
Alkaa näyttää siltä kuin molemmat junat kohtaisivat toisensa täällä.
Suuri, verinen taistelu häämöttää jo silmäini edessä.
Asemasillalle mennessäni tulee luokseni muuan miehistäni, joka äsken lähti radansärkijäin matkassa.
— Siellä sillan takana kykkii aseellisia punaisia pitkin pellon ojia, — kuiskuttaa hän minulle.
Hän on kalpea ja silmäterät ovat laajentuneet. Varmaankin näköhäiriöitä, juolahtaa mieleeni, sillä parin yön valvonnasta on hänkin lopen uuvuksissa. Kaamealta hänen ilmotuksensa ensi aluksi kuitenkin vaikuttaa. Aivankuin punaisia alkaisi itse maan sisuksista ympärillemme kohota.
Hetken kuluttua alkaa rata kumeasti jyristä. Säikäyksen värinä kulkee pitkin miesrivejä. Punainen junako sieltä jo tulee? Eihän toki, se tuleekin etelästäpäin, kas sieltähän kuuluu jo vihellyskin. Siis suojeluskuntajuna? Mutta eihän sekään ole mitenkään voinut vielä tänne ehtiä. Mikä ihmeen juna se sitten on, eihän sen tulosta ole tänne mitään ilmotettu? No, olkoon mikä hyvänsä, punainen se ei ainakaan voi olla.
Samassa porhaltaa se radankäänteestä esiin. Siinä on vain muutamia vaunuja veturin jälessä. Veturista vilahtaa muutamia valkoisella nauhalla merkittyjä, asestettuja miehiä. Junan pysähtyessä asemasillan reunaan kajahtaa voimakas hurraa, johon miesten äärimmilleen pingottunut, pelon ja toivon sekainen odotuksen jännitys laukeaa.
Junaa lähestyessäni astuu sieltä vastaan hyvä tuttavani, toimitusjohtaja K. Oulusta. Hän on taistelun puhjetessa ollut sattumalta Vaasassa sekä joutunut siten olemaan mukana Etelä-Pohjanmaan suurissa tapauksissa. Nyt on hän matkalla kotikaupunkiaan vallottamaan. Hän on varmuusjunan päällikkönä lähtenyt suuren suojeluskuntajunan edellä.
Käymme sisälle asemapäällikön saliin, joka on muutettu esikunnan kansliaksi. Teen hänelle nopeasti selkoa tilanteesta ja K. sanelee stafetilleen — pitkä nuori mies, jolla on kupeella revolverikotelo sekä vyössä pari käsipommia ja joka seisoo päällikkönsä edessä moitteettoman sotilaallisessa asennossa — sähkösanoman toisensa jälkeen, jotka tämä nopeasti toimittaa matkaan.
Kun mainitsen K:lle, että suurin osa täällä koolla olevasta miehistöstä on aseetonta, ilmottaa hän, että heillä junassa on jonkun verran japanilaisia kiväärejä ja että he voivat luovuttaa niistä meille muutamia kymmeniä kappaleita. Nopeasti muodostetaan ketju asevaunun edustalta asemakonttoriin ja yhtenä vilinänä alkavat kiväärit kädestä käteen kulkien siirtyä vaunusta viimemainittuun paikkaan.
Vartiat ovat unohtaneet valppautensa ja vankien naamat ovat jälleen ilmestyneet akkunaan. Pää pään vieressä tuijottavat ne rengassilmin asemasillalle. Tuijottakaahan nyt hetkinen kaikessa rauhassa, eihän tämä kiväärien vilske ole teille kuitenkaan mikään toivoa herättävä näky.
Käden käänteessä on konttorin nurkkaan siirtynyt kolmekymmentä uutuuttaan kiiltelevää kivääriä, sama määrä metallitappiin pantuja pistimiä sekä muutamia patruunalaatikoita. Vilkkaasta puheensorinasta ja iloisista katseista huomaa, että miehistön ja yleisön mieliala on vapautunut äskeisestä pinteestä. Vangit sen sijaan tuntuvat kuin pienemmiksi kutistuneen:
Sähkökone nakuttaa tiedon, että punainen juna on kääntynyt Vihannista takaisin Oulua kohti. Sitä ennen ne ovat rikkoneet pienen sillan Vihannin aseman tällä puolen. Me olemme siis suotta särkeneet rataa, jota saadaan nyt ruveta uudestaan kuntoon panemaan.
Sitten, ensimäisinä hämärän hetkinä, tulla tohahtaa suojelusjuna asemalle. Pitkä juna ja kaikki vaunut sulloen täynnä aseellisia miehiä. Huikeat hurraa-huudot vyöryvät pitkin junaa ja asemasiltaa. Matkassa on muutamia Venäjän palveluksessa aikaisemmin olleita upseereita jokunen Saksasta kotiutunut jääkäri, kuularuiskuja sekä muutama tykki. Sitäpaitsi kosolti ylimääräisiä kiväärejä niiden varalta, jotka matkan varrelta liittyvät joukkoon. Siitä on sähköteitse aikaisemmin ilmotettu ja minulla on valmiina muutamiin kymmeniin nouseva joukko miehiä, jotka ovat ilmottautuneet halukkaiksi Oulun retkelle. Nyt nousevat ne junaan ja saavat aseen käteensä.
Etelästä tulevan apujoukon mukana tapaan odottamatta muutamia omia
suojeluskuntalaisiani. He ovat vähää ennen sodan puhkeamista lähteneet
Vöyrin kursseille ja saaneet olla mukana Etelä-Pohjanmaan rytäköissä.
Pojat ovat kuin kasvaneet. Ja kuinka heillä loistavatkaan silmät.
Kun rata on saatu jälleen kuntoon, lähtee juna jatkamaan matkaansa. Isänmaalliset laulut ja hurraahuudot kaikuvat, kuularuisku jossain etummaisista vaunuista on pantu hetkiseksi ratisemaan — ikäänkuin julistamaan paikkakunnan punaisille, että heidän on tästä puolin aika tulla järkiinsä sekä pysyä rauhallisesti alallaan — ja vaunu vaunun jälkeen katoaa pitkä juna pimeyteen.
Mutta Oulu on sitkeä paikka. Se ei olekaan niin kädenkäänteessä vallattu kuin Etelä-Pohjanmaan kaupungit. Ryssien lisäksi siellä on paljon merkitsevämpi punakaarti kuin esim. Vaasassa. Ja sitten niillä on ollut hiukan enemmän aikaa varustautua.
— Oulusta kuuluu tykin jyskettä ja näkyy tulipaloja, — ilmotetaan
Limingan asemalta.
Etelästä on tulossa uusia apujunia ja sähkösanomitse kehotetaan mukaan haluavia kokoontumaan valmiiksi asemalle. Panen telefoonin soimaan ja hälytän lähipitäjistä miehiä koolle. Ja niitä saapuu hevosilla ajaen ja suksilla porhaltaen. Ja kun junat saapuvat, tulvahtaa niiden kera asemallemme niin paljon isänmaallista intomieltä ja voitonvarmuutta, ja kun ne lähtevät matkaansa jatkamaan, kajahtavat laulut ja hurraa-huudot niin reippaina.
Tulee sitten pitkän, jännittävän odotuksen jälkeen tieto, että Oulu on vallattu kasarmeja myöten. Paljon sotasaalista ja suuri joukko vankeja, sekä ryssiä että punakaartilaisia. Eräs myöhempi sähkösanoma ilmottaa, että yksi minunkin suojeluskunta joukkooni kuuluva nuorukainen on kaatunut, saanut keskellä katua sala-ampujan kuulan päähänsä. Toinen, varapäällikköni poika, seitsentoistavuotias nuorukainen on vaikeasti haavottunut jalkaan. Suojeluskuntamme osalle on siis jo näinä sodan ensi päivinä sattunut kaksi kaatunutta ja kaksi haavottunutta.
Paitsi miehiä, jotka olin valinnut Oulun retkelle, huomaan ensimäisen apujunan mentyä, että kaksi omasta vakinaisesta miehistöstäni on livistänyt mukaan omin lupinsa. Olen siitä hieman kiukuissani ja päätän antaa heille ankaran muistutuksen. Toinen karkureista on kuustoistavuotias nuorukainen, toinen iäkkäämpi, jo naimisissa oleva mies.
Ensimäisen Oulusta tulevan junan mukana he palaavat sotaretkeltään, astuvat rinnatusten eteeni, tekevät kunniaa ja ilmottautuvat. Kumpikin on hampaisiin saakka asestettu, retkellä saadut kiväärit, suuri ratsuväen sapeli, käyrä kaukaasialainen miekka, patruunavöitä ja senkin seitsemiä koteloita — kaikki "sotasaalista" Oulun valtauksesta, kuten pojat silmät loistaen kertovat. Muistutus jää minulta antamatta, minä puristan kummankin kättä ja annan heille parin päivän loman kotona pistäytymistä varten.
Oulun valtausta seuraavat pian Kemi, Tornio, ja Rovaniemi. Ja silloin on koko laaja Pohjanmaa puhdistettu punaryssistä. Samoin enemmät kuin puolet Savoa ja Karjalaa. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja keveältä hengittää ja päiväkin tuntuu paistavan kirkkaammin. Mutta sitä mustempana verhoaa pilvi Etelä-Suomen. Se on kuin Manalan valtakunta, josta ei luoksemme saavu juuri mitään viestejä. Ainoastaan arvailla ja kuvitella saatamme, mitä kaikkea siellä tapahtuu ja mitä kauhuntöitä siellä tehdään.
Sinne ovat nyt valkoisen, vapautuneen Suomen katseet suunnatut, sen vapauttamiseksi tähtäävät kaikki toimemme. Nyt, kun Pohjanmaa kauttaaltaan on selvänä ja junaliikenne pannaan säännölliseen käyntiin, saavat sotatoimet järjestetymmän ja täsmällisemmän muodon. Keskittävästi ja kokoavasti vaikuttaa myöskin yleinen tietoisuus siitä, että hallituksen valtuuttamana ylipäällikkönä toimii tottunut kenraali.