III.
VIHDOINKIN AVONAINEN SOTA.
Sunnuntai-iltana, Seitsemäskolmatta päivä tammikuuta, olen asettunut vuoteeseeni lueskelemaan, kun luokseni ajaa pyrähyttää kolme herrasmiestä kirkonkylältä.
— Eiköhän olisi suojeluskunta hälytettävä koolle, sillä tuli tietoja, että punaiset naapurikylästä hankkiutuvat ryssäin kanssa tänne tulemaan?
Sellainen on asia miehillä. Siinä tuokiossa olen vaatepäällä ja lähden miesten matkassa kirkolle. Viime aikoina on niin usein tullut tuon tapaisia viestejä, jotka aina lopulta ovat osottautuneet hätääntyneen mielikuvituksen luomiksi. Siksi on syytä nytkin ottaa asiasta tarkka selko, ennenkuin yösydännä ryhdytään suojeluskuntaa liikkeelle hälyttämään.
Muutamien telefoonikeskustelujen jälkeen pääsenkin selville, että pätevätä syytä hälytykseen ei tälläkään kertaa ole. Mutta entistä valppaampana täytyy olla, sillä kaikesta päättäen on maassa jotakin ratkaisevaa tekeillä.
Seuraavana aamuna olen hyvissä ajoin jalkeilla. Ensi töikseni istun kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitan joukon "liikekannallepanokäskyjä", lyhyitä määräyksiä suojeluskunnan osastoille heti tämän määräyksen saatuaan kokoontua muutaman päivän eväillä varustettuna nuorisoseurantalolle. Viestinviennin olen jo ennen järjestänyt mahdollisimman nopeaksi.
Tukku eri osastoille osotettuja kirjeitä povitaskussani lähden kirkolle. Vastaani kiidätetään sanaa, että minua on pyydetty mitä kiiruimmin soittamaan asemalle.
Riennän telefoonisentraaliin ja pääsen yhteyteen mainitun paikan kanssa. Langan toisessa päässä on aseman ensimäinen kirjuri. Hätääntyneellä äänellä alkaa hän puhua, mutta keskeyttää säikähtyneenä ja kysyy, puhunko ruotsia. Hän on nimittäin muistanut, että heidän sentraalinsa on epäluotettava paikka ja että siellä siis voi olla punaisia kuuntelemassa. Vastattuani myöntävästi jatkaa hän viimemainitulla kielellä.
Kas tällaista huohottaa hän korvaani katkonaisin, hätäisin lausein:
— Helsingissä on hallitus ja eduskunta vangittu … useita senaattoreja murhattu … rautatieliikenne keskeytyksissä … Kokkola ja Pietarsaari palavat… Kannus pyytää apua, Himangalta sinne tulleet ryssät uhkaavat ryöstää ja polttaa … etelästäpäin sotilasjuna tulossa Kannukseen. Voitteko tulla apuun, teillähän on aseita?
— Minä hälytän suojeluskunnan heti koolle ja tulemme sinne asemalle niin pian kuin kerkeämme.
Olipa totisesti siinä uutisia näin aamutuimaan! Pannessani kuulotorven pois ja kääntyessäni huoneeseen päin, kohtaa minua parin saapuvilla olevan rouvasihmisen kalvenneet kasvot ja säikäyksestä laajenneet silmät. Kirjurin uutisista on yksi ja toinen sana löytänyt tiensä heidänkin korviinsa.
— Mitä, mitä herran nimessä siellä on tekeillä?
— Sosialistit vain taas rettelöivät. Julistaneet uuden suurlakon ja vanginneet eduskunnan sekä hallituksen.
— Mutta eikö se puhunut senaattorimurhista ja tulipaloista?
— Se on tietysti kaikki liiottelua, — vastaan ja riennän ulos.
"Hallitus ja eduskunta vangittu, senaattoreja murhattu, Kokkola ja Pietarsaari palavat, Kannus huutaa apua" — soi korvissani ja minä tunnen ihan horjuvani näiden kaameiden uutisten painosta. Tarvitsen muutaman hetken olla yksinäni ja selvittää ajatuksiani. Raikas talvi-ilma ja vinha kävely palauttavatkin pian tasapainoni.
Maantiellä kohtaan varapäällikköni ja ilmotan hänelle nuo suuret kuulumiset, jotka vaikuttavat häneen yhtä järkyttävästi kuin äsken minuun. Annan hänelle kirjeet ja hänen rientäessään panemaan viestinviejiä liikkeelle palaan itse kotiin tekemään tarpeellisimmat matkavalmistukset.
Vaikka kirjelapuissa ei ole mainittukaan hälytyksen syytä, kokoontuu suojeluskunta laajalta alueeltaan kuitenkin odottamattoman nopeasti. Kun illan hämärtyessä palaan kotoa nuorisoseuran talolle, on sali täynnä miehiä, joukossa paljon iäkkäämpiä isäntiä. Suuret uutiset ovat jo kuiskeina levinneet miehestä mieheen ja kaikkien kasvoilla kuvastuu levoton odotus.
— Onko saapuvilla ketään suojeluskuntaan tai sitä kannattaviin kuulumatonta?
Miehet silmäilevät ympärilleen.
— Tuo kuuluu punaisiin, — ja useampi käsi osottaa erästä miestä, joka koettaa piiloutua toisten selän taa.
— Ulos.
Ääneti häviää mies huoneesta.
— Kaksi miestä kiväärien kanssa ulos vartioimaan, ja katsokaa visusti perään, ettei ketään syrjäisiä pääse tänne kuuristelemaan!
Tämän jälkeen esitän läsnäoleville lyhyessä puheessa tilanteen sekä tiedustan, onko kenelläkään mitään sitä vastaan, että suojeluskuntamme rientää kannuslaisten avuksi. Kaikki ovat sitä mieltä, että apuun on riennettävä.
Mutta kiväärejä on vaan kaksikymmentä kappaletta sekä niiden lisäksi joukko haulikoita ja muita metsästyspyssyjä. Nekään graftonit, jotka minun oli määrä oston kautta saada, eivät ehtineet saapua. Näin ollen en voi retkelle ottaa kovinkaan suurta miesjoukkoa.
Ryhdyn valitsemaan mukaan tulevia miehiä. Miltei kaikki ovat halukkaita lähtemään. Ei siis muuta kuin valita parhaat, jotka jo ennestään ovat tottuneet ampuma-asetta käyttämään. Kiväärin saatuaan asettuvat valitut kahteen riviin salin oikealle seinustalle.
Tarjolle tunkeupi joukosta viistoistavuotias avokatseinen körttiläispoika.
— Eiköhän sinun paikkasi ole täällä kotona, olet vielä kovin nuori, — sanon ja osotan hänet takaisin.
— Kyllä se saa tulla, — ilmottaa pojan isä ja työntää hänet uudestaan eteeni.
— No, ota sitten herran nimessä, — ja liikutettuna ojennan minä hänelle aseen, pojan astuessa paikoilleen riviin.
Nelisenkymmentä miestä seisoo siinä matkavalmiina. Ainoastaan kahdellakymmenellä on sotilaskiväärit, kymmenkunnalla sekalaiset ampumaneuvot ja loput ihan ilman aseita: toivossa saada niitä matkan varrella. Ei se siis päälukuunsa ja aseistukseensa nähden ole mikään loistava joukko, mutta vakaassa hartaudessa ja voiton uskossa sitä ei jätä varjoon mikään sotajoukko maailmassa. Kelpaa siis sellaisen joukon etunenässä lähteä taisteluun isänmaan vapauden puolesta.
— Tässä, toin sinulle turkin, — sanoo vaimoni, joka hänkin on tullut saapuville.
— Mitä minä sillä teen? Enhän minä turkki päällä voi tapella!
Näillä sanoillani on vapauttava vaikutus ympärillä olijoihin, joiden mieliala pyrkii pingottumaan liian vakavaksi.
Ripustan mauserpistoolin kupeelleni ja pistän vyönäni pari käsikranaattia sekä olen valmis matkaan. Mutta pitäisiköhän minun puhua noille kotiin jääville? Ne näyttävät ikäänkuin jotakin sellaista odottavan. Mutta enpä ole tottunut puhujaksi, jota paitsi nyt ei ole kauniiden sanojen, vaan ripeän ja päättävän toiminnan aika.
— Olkaa te täällä kotona huoleti. Nyt on lyönyt viimeinkin hetki, jolloin hulikaanivalta painetaan suohon ja maahan luodaan järjestys. Jääkää hyvästi!
Sen pitemmittä puheitta asetun pienen joukkoni etupäähän.
— Ojennus! Käännös oikeaan — päin! Kivääri olalle — vie! Eteenpäin mars!
Hartaat, liikutetuin mielin huudetut onnentoivotukset kaikuvat jälkeemme, meidän marssiessamme talviseen yöhön.
— Pankaapas porilaisten marssi kaikumaan, — kehotan poikia, joiden joukossa on useita laulumiehiä.
Pojat yrittävät, mutta parin vaivaloisesti ja särkynein äänin vedetyn säkeen jälkeen sammuu laulu siihen. Kaikki ovat liiaksi mielenliikutuksen vallassa kyetäkseen laulamaan.
Ääneti marssimme kirkonkylän läpi. Joskus kilahtavat vain pajunetit toisiinsa. Osuuskaupan edustalla seisoo virnistelemässä joukko oman kylän punaisia.
— Virnistelkäähän nyt vielä, mutta kyllä siitä pian lakkaatte!
Kylän alapäähän on varapäällikkö ollut hankkimassa hevosia meille lähtijöille. Siellä on jo valmiina lähes parikymmentä kyytimiestä. Ei siis muuta kuin sijotutaan rekiin ja lähdetään asemaa kohti, jonne on kolmen peninkulman taival.
On ainoastaan muutaman asteen pakkanen ja keli on mainio. Taivaalla helottaa täysikuu ja sen salamyhkäisessä valaistuksessa näyttävät kaikki, lumiset lakeudet, metsät ja talot kaivonvintteineen kuin odotukseen vaipuneilta. Reenjalakset kolisevat, tiu'ut helisevät ja miehet istuvat äänettöminä, omiin ajatuksiinsa vaipuneina. Mitä kätkeneekään helmaansa tämäkin yö ja mitä kauhun kohtauksia etelässä parastaikaa näyteltäneenkään? Näen niin selvästi, aivankuin yhdellä kertaa, kaikki lukuisat ystäväni ja tuttavani punaisessa Etelä-Suomessa ja minusta tuntuu kuin ne kaikki tuskallisen odotuksen vallassa kääntäisivät katseensa tänne pohjoiseen. Tiu'ut helisevät ja tyynenä purjehtii korkeudessaan valju kuu eikä kerro mitään näkemistään.
Mutta jo kajahtaa laulu muutamasta reestä:
Poikia on haudattu Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavan. Oi kallis kotimaa, Suomi, sulo Pohjola, ei löydy maata sen armaampaa.
Lauluun yhtyy rekikunta toisensa jälkeen ja reippaana, mieliä vapauttavana kaikuu pian tuo vanhojen, Turkinsodassa olleiden kaartilaisten laulu. Matkueen mieliala notkistuu, vauhtia lisätään ja keveästi liukuvat reet halki uinuvan metsän.
Puolitaipaleessa on tiheä taloryhmä. Sinne on ympäröivistä kylistä kerääntynyt paljon levotonta ja uutisjanoista väkeä. Siellä tapaamme asemapäällikönkin, joka kertoo punahulikaanien kivääreineen terrorisoivan kirkonkylää. Telefoonitse on hän yhteydessä molempien asemalle jääneiden kirjurien kanssa. Mitään erinomaisempaa ei sieltä tällä haavaa kuitenkaan kuulu.
Jatkamme matkaa. Metsäisellä lopputaipaleella ajaa vastaamme asemalta palaava heinänviejä.
— Seis! Mitä kuuluu asemalle?
— Sekaisin siellä tuntuu kylä olevan, ihmiset kuin päästään pyörällä ja ammuttiinkin siellä.
— Kutka siellä ampuivat ja missä?
— Kukapa siitä pimeässä selvän sai. Mutta juuri kun minä pois lähtiessäni käänsin hevostani kortteeritalon pihasta maantielle, pamahti ihan edessäni monta laukausta. Ampujia ei kuitenkaan näkynyt enkä tiennyt, ketä ne olivat.
Siellä ovat siis hulikaanit sotajalalla. Ovat varmaankin saaneet tiedon meidän tulostamme, sillä onhan niillä omat sananlennättäjänsä. Mutta ovatkohan nuo niin röyhkeitä, että käyvät ihan asian aikain meidän kimppuumme? Varuillaan sietää joka tapauksessa olla. Ja kaipa sikäläinen suojeluskuntakin — joka tosin ei ole ehtinyt aseita saada — on ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin. Soitinhan päivällä nimismies S:lle, että hän kutsuisi suojeluskunnan koolle nuorisoseuran talolle kylän alapäähän sekä lähettäisi sieltä kylän yläpäähän meitä vastaan jonkun osaston.
Jo aukenee kylän lakeus. Kuutamossa näkyy kirkontorni, sahojen lautatapulit ja asemarakennukset. Kaikki on hiljaista. Pysähytämme ensimäisten talojen luo, parin kilometrin päässä asemalta. Mauserpistooli kädessäni lähenen ensimäistä taloa, jonka tuvasta loistaa tuli. Ovea raottaissani näen tuvan olevan väkeä puolillaan. Ensi silmäyksellä huomaan kuitenkin, etteivät ne mitään punakaartilaisia ole, ja astun reippaasti sisään.
— Mitä tänne kuuluu? Kuinka ovat kylällä asiat?
— Ei ole tietoa, kylällä ei ole uskallettu käydä, kun siellä ammutaan.
Päätämme jättää hevoset tänne. Kääntäessämme niitä erään talon pihaan, juoksee vastaamme solalle vanha äijä avojaloin ja alusvaatteisillaan.
— Ei saa tulla tänne meidän pihaan, ajakaa muualle! — hätäilee vaari.
— Tällä tavoinko te otatte vastaan, kun me tulemme teitä auttamaan? — tiuskasen vaarille.
— Joo, joo, mutta kun ne sitten kostavat meille. Menkää herran nimessä muualle!
Vaari hoippuu alusvaatteissaan kuin kummitus pihalla ja hänen käytöksessään on jotakin hyvin koomillista. Hänen hädästään piittaamatta alkavat miehet päästellä hevosia valjaista.
Paikkakunnan suojeluskuntalaisista ei kuulu mitään. Ollessamme valmiina asemalle lähtemään saapuu kuitenkin suojeluskunnan päällikkö, entinen aliupseeri, yhden miehen kera. Hän kertoo suojeluskuntalaisia olleen koolla nuorisoseuran talolla ja että niiden oli määrä sieltä nimismiehen johdolla lähteä asemalle. Punahulikaanit ovat kaiken iltaa olleet jalkeella ja ammuskelleet pelotukseksi.
Me jaamme minun tuomani miehistön kahtia. Kun paikalta kulkee pääkirkonkylään kaksi maantietä, toinen toista puolta jokea, lähdemme asemalle kahtena joukkona, joista toista johtaa paikallisen suojeluskunnan päällikkö. Tunnussanasta sovittuamme lähdemme matkaan kumpikin omalle suunnallemme.
Kylässä on yhä hiljaista. Puolitaipaleeseen päästyä komennan minä mieheni ketjuun ja siten alamme, tieltä poiketen, yli peltojen varovasti lähestyä asemaa. Lunta on ainoastaan vähän, joten kulku peltojen yli ei tuota mitään vaikeuksia.
Siinä on edessämme muutamia riihirakennuksia ja niiden takana, ihan aseman edustalla, kokonainen rykelmä suuria olkikasoja ja lautapinoja, joista kuutamossa syntyy hangelle laajat mustat varjot. Entäpä niiden suojaan olisi kätkeytynyt punaisia kivääreineen ja meitä vastaan alkaisi sieltä yhtäkkiä laukauksia pamahdella? Vaistossani tunnen kuitenkin, ettei sieltä mikään vaara meitä uhkaa.
Onnellisesti sivuutamme nuo väijyntäpaikoiksi oivalliset ladot ja pinot. Olen juuri etummaisten miesten kanssa nousemassa asemasillalle, kun kylällä pamahtaa joukko laukauksia. Värähdys kulkee pitkin riviä, mutta kuuluvasti lausumani leikkisana saa heidät heti rauhottumaan. Hulikaanit ovat luultavasti ampuneet meidän toista joukkoamme. Pitempään ei sieltä kuitenkaan ammuntaa kuulu, vaan talviyön hiljaisuus ympäröi jälleen kylää.
Asemarakennus lepää siinä pimeänä ja aution näköisenä. Ainoastaan konttorista kuultaa ikkunaverhojen läpi hieman tulta. Koputan ruutuun ja ilmoitan, että täällä on suojeluskuntalaisia. Pian syttyykin odotussaleihin tulta, ovi avataan ja me työnnymme sisälle. Konttorissa tapaan, paitsi kirjuria ja asemapäällikön rouvaa tyttärineen, myöskin nimismies S:n. Hän kertoo suojeluskuntalaisten kanssa lähteneensä nuorisoseuran talolta, mutta asemalle tullessaan huomasi hän olevansa yksin. Aseettomat miehet olivat siis tunteneet mielensä noloiksi ja kaikessa hiljaisuudessa luikkineet kotiinsa.
Pian saapuu asemalle toinenkin joukko. Sillan yli kulkiessa oli heitä kohti ammuttu joitakin laukauksia. Ulkohuoneiden suojassa piilevistä ampujista ei kuitenkaan ollut näkynyt jälkiäkään.
Asetamme ulos kaksi kiertävää kulkuvahtia, muun miehistön majottuessa odotussaleihin. Sähköteitse tiedustelemme pääsymahdollisuutta Kannukseen. Sieltä vastataan, että vaara on jo ohi. Ryssät ovat uhkauksiaan täyttämättä poistuneet junalla Kokkolaan.
Kylältä kuuluu jälleen laukauksia ja hetkistä myöhemmin syöksyvät toisen kulkuvahdin miehet hengästyneinä sisälle.
— Meitä ammuttiin, — läähättävät miehet. — Kun olimme asematien tuolla päässä, rupesi maantien takana paukkumaan ja kuulat vinkuivat meidän ympärillämme.
Nimismies S. ja aliupseeri lähtevät kolmen miehen kera ottamaan selkoa noista päättömistä sala-ampujista.
Tuskin olen ulkoa palanut aseman konttoriin kun jälleen alkavat laukaukset pamahdella, tällä kertaa paljon lähempää. Niin, ihan aseman edustalla tuntuu niitä räiskähtelevän ja samalla helähtelee kummassakin odotussalissa ruutuja rikki, minkä lisäksi ulkoa tullut kuula rikkoo kattolampun toisen luokan salissa, niin että siellä olleet miehet jäävät pilkkopimeään. Eväidensä kimpussa rauhallisesti askartelevat miehet valtaa hurja sekasorto. Toiset, neuvokkaammat, hapuilevat kiväärejään, mutta osa syöksyy kuin päättömät kanat konttorin kautta asemapäällikön asuinhuoneisiin, jossa pöydät ja tuolit kaatuilevat ja lamput sammuvat ja pimeän keskeltä kuuluu naisten kirkunaa.
— Elkää ampuko, me antaumme! — kuuluu toisen luokan salista surkea ulina.
Ne ovat muutamia iäkkäämpiä ja aseettomia paikkakunnan miehiä, joita on liittynyt meidän joukkoomme. Pistooli kädessä hyökkään ovelle ja uhkaan ampua jokaisen, joka sellaista ulisee. Mutta äijäpoloiset ovat säikähdyksestä häyrypäisinä ja sanojani kuulematta tai tajuamatta jatkavat he parkumistaan.
Pari miehistäni, molemmat metsästäjiä ja taitavia pyssynkäyttäjiä, on syöksynyt aseman ulkoportaille, josta he kyykkysillään ampuvat tyhjien tavaravaunujen taa piiloutuneita sala-ampujia, joidenkin toisten säestäessä heitä odotussalin ikkunoista. Vaikka sala-ampujista ei näykään muuta kuin joskus vaunun alitse jalka vilahtavan, katkaisi yksi miesteni kuulista sormen eräältä hulikaanilta, kuten myöhemmin kävi selville.
Ammunta lakkaa yhtä äkkiä kuin alkoikin ja hulikaanit luikkivat vaunujen ja makasiinien suojassa matkoihinsa. Tiedustelijat palaavat matkaltaan. Yksi heistä, omaan miehistööni kuuluva kuustoistavuotias nuorukainen, ontuu kivääriinsä nojaten. Hän on saanut kuulan sääreensä. Erään toisen kiväärinperään on sala-ampujain kuula kyntänyt syvän vaon. Tiedustelijain edetessä viismiehisenä rivinä pitkin aseman tietä, oli heitä vastaan muutamien rakennusten suojasta alkanut vinkua kuulia. Miehemme olivat nopeasti heittäytyneet pitkäkseen sekä alkaneet vastata tuleen. Samaan aikaan on asemarakennukseen alkanut ampua toinen hulikaanijoukko, joka makasiinien ja ratapihalla seisovien tyhjien tavaravaunujen suojassa on päässyt hiipimään aivan lähelle.
Vasta nyt saan tietää, että meillä edellä mainittua nuorukaista lukuunottamatta on toinenkin haavottunut, joka makaa kuolemaisillaan toisen luokan odotussalissa. Hän on parinkymmenen vuotias körttiläisnuorukainen. Seinän läpi tullut kuula on lävistänyt hänet vyötäisiltä. Eikä kylässä ole tällä haavaa lääkäriä! Soitamme sairashuoneelle, saadaksemme edes hoitajattaren sitomaan haavottuneita. Kestää kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin saamme hoitajattaren hereille, ja toinen mokoma aikaa kuluu, ennenkuin hän sidetarpeiden kanssa saapuu asemalle. Silloin on vaikeammin haavoittunut vetänyt jo viimeisen henkäyksen.
Hän on kahakan alkaessa ollut juuri muuttamassa kuivia sukkia jalkaansa. Toinen jalka on paljaana ja lahe käärittynä polvia myöten. Siten maaten selällään lattialla, kädet suorina sivuilla muistuttaa hän niin suuresti Pilvenveikkoa kuvitetussa vänrikki Stoolissa. Monenlaisten mietteiden päässäni risteillessä seison lyhty kädessä nuoren vainajan ääressä. Sitten korjaan hänen asentoaan, suljen lasittuneet silmät ja lukitsen hänet yksinään toisen luokaan odotussaliin.
Nyt asetamme vahvan vartioston ympäri asema-aluetta, niin etteivät hulikaanit pääse toista kertaa meitä yllättämään. Käymme myöskin tarkastamassa tavaravaunut ja muut kätköpaikat, tapaamatta kuitenkaan mitään epäiltävää, loppuyö kuluukin rauhallisesti.
Kuin salamanleimaus pimeässä osotti tuo myrskynpuuskana ylitsemme pyyhkäissyt kahakka, kutka miehistäni mihinkin pystyvät, kenessä on terästä ja kutka taasen ovat silkkaa mantoa. Jälkimäiset makaavat aivankuin rampautuneina odotussalin lattialla tai asemapäällikön yksityishuoneissa. Onpa muuan pitkä mies ryöminyt sängyn allekin, maaten siellä suullaan, niin että jalat pistävät toiselta ja pää toiselta puolen näkyviin. Kun tulee vahdinmuutoksen aika on heitä vaikea saada jaloilleen. Täytyy lopulta polkaista jalkaa ja tiuskaista tuimasti, saadakseen heihin eloa.
Mutta toisiin on kahakka vaikuttanut suorastaan virkistävästi. On ilo nähdä varsinkin muutamia viisi- ja kuusitoistavuotiaita, kuinka heillä silmät loistavat ja posket punottavat kertoessaan omasta osuudestaan kahakkaan. Näihin viime mainittuihin kuuluu nuori haavottuneemmekin.
Pieni joukkoni on saanut tulikasteensa ja karaistuneempana odottaa se nyt, mitä tapauksista rikkaat hetket mukanaan tuovat.