II.
HARJOTUKSIA, ASEIDEN HANKINTAA, ODOTUSTA.
Kahdeksanmiehisiä ryhmiä, päällikkö yhdeksäntenä, syntyy yhtä menoa ympäri taajaväkisen pitäjän keskustaa. Harjoituskirjasista saatujen osviittojen mukaan harjottelevat ryhmät keskuudessaan ja kahdesti viikossa kokoontuvat kaikki kirkonkylälle nuorisoseuran talolle.
Asia on siis viimeinkin hyvällä jalalla. Kun olisi vain aseita! Se se vasta vauhtia antaisi, sen tuntevat kaikki.
Mutta tällainen järjestö tarvitsee rahojakin. Panen listat kiertämään ympäri pitäjää. Suuria en siitä odota, sillä onhan maalla totuttu listoihin tekemään vain viidenkolmatta ja viidenkymmenenpennin merkintöjä. Mutta tällä kertaa ovat viiden ja kymmenen markan merkinnät tavallisimpia, ja kun listat palaavat, on suojeluskunnan kassaan kertynyt sievonen summa rahaa.
Kova on tiistai- ja perjantai-illoin marssintöminä nuorisoseuran talolla, kun ryhmäpäälliköt vuorotellen komentavat saapuville tulleita miehiä. Väliin aina neuvotellaan, miten se ja se harjotuskirjassa mainittu liike on oikein suoritettava, ja sitten taas: — Asento! Käännös oikeaan päin! Käyntiin mars! — j.n.e. loppumattomiin. Joukossa on joitakin aikoinaan vakinaisessa väessä palvelleita ja heistä on minulle suuri apu. Niillä on vielä vuosikymmenten takaa veressään sotilastottumusta ja kurin tuntoa. Pientä ristiriitaa tuppaa kuitenkin aiheuttamaan se, että he ovat tottuneet yksinomaan venäläismalliseen sotilaskomentoon, jota vastoin harjotuskirjat on laadittu täysin saksalaiselle pohjalle.
Hengähdysaikoina keskustellaan päivän kysymyksistä. Sanomalehtien tuomat tiedot siitä päivä päivältä yltyvästä ylimielisyydestä ja röyhkeydestä, millä punaisemme yhdessä ryssän bolshevikien kanssa pyrkivät järjettömiin tarkotusperiinsä, ovat omiaan lisäämään miesten sotaista innostusta. Mutta tämä sotaisuus on toistaiseksi, aseiden puuttuessa vain nyrkin pudistamista taskussa.
— Kun olisi aseita! Kun olisi aseita! — päivittelevät miehet.
Lähetän viikottaisin piirihallitukselle raportteja suojeluskunnan tilasta ja miesmäärästä, muistuttaen joka kerta aseista. Niitä luvataan, niin pian kuin vain saadaan, mutta toistaiseksi on niistä kaikkialla ankara puute. Ja minä taas vuorostani viihdyttelen miehistöä lupauksilla.
— Odotetaan ja jatketaan harjotuksia, kyllä aseetkin tulevat kun kerkeävät.
Käännyn asiassa kirjeellisesti erään jääkärin, entisen Shpalernajatoverini puoleen, joka samoissa suojeluskunta-asioissa puuhaa kotiseudullaan Varsinais-Suomessa. Asetiedusteluihini vastaa hän:
"Ehdoton surullinen tosiasia on, ettei meillä täällä ole nimeksikään niitä työaseita, mitä 'hiihtosuomalaisille' haluaisit. Meistä tai meidän puolestamme on olemassa paljon suurta huutoa ja huhua. On kai arveltu, että merenrantalaisilla pitäisi olla. Ja niin pitäisikin, mutta täällä ei ole kyetty hankkimaan. Suuret, etevät lastit ovat menneet takaisin saamatta vastaanottoa. Niistä eivät ole tienneet parhaat miehet, vaan semmoiset, jotka eivät ole kyenneet vastaanottoa järjestämään, semmoiset, jotka esim. tointa haluavien jääkärien ja heidän tovereittensa sijasta ovat ulkoluodoille asettaneet akkoja, jotka saadakseen merkkivalon punaiseksi näyttävät jotain lyhtyä — alushameittensa alta, mutta lakkaavat sitäkin vilkuttamasta, kun tulee kylmä, menevät kalastusmajaansa ja jättävät Danzigin kapteenin pimeyteen risteilemään."
[Vasta vapaussodan päätyttyä olen sattumalta saanut harmikseni kuulla, että meidänkin kohdallamme Pohjanlahden rannikolla on pari vuorokautta risteillyt aselaiva, odottaen vastaanottoa. Laivan tulosta oli ilmotettu eräälle suojeluskuntahommissa häärivälle henkilölle, joka itse ei uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin vastaanottopuuhiin eikä edes ilmottaa asiasta sellaisille miehille, jotka ilomielin olisivat asiaan ryhtyneet. Mutta sehän on niin tavallista meillä, että miltei joka yrityksessä pyrkivät etunokkaan miehet, joista toden tullen ei ole muuhun kuin pilaamaan asiaa, jota he tärkeydessään luulevat olevansa kutsutut edesauttamaan.]
* * * * *
On niin harmillista nähdä, kuinka Rahjan veljekset rahjaavat Pietarista vaununlastittain aseita punakaarteille. Jos sitä menoa saa rauhassa jatkua, niin pian on joka ainoa hulikaani maassamme hampaisiin saakka asestettuna, samalla kuin työväentalot ovat muuttuneet linnoituksiksi. Hyvästi silloin laillisuus ja järjestys ja ennen kaikkea Suomen itsenäisyys.
Niin, työväentalolla kirkonkylän laidassa tömisevät myöskin lattiapalkit marssiharjoituksista ja kolahtelevat koivusta veistetyt harjoituskiväärit. — Smirnaa! Ruussa naruu-kup! Napletsoo! — kaikuvat pahoin vääntyneet venäläiset komentosanat, kun muuan pikku gulashina ja sosialistiagitaattorina kyliä kiertelevä entinen tarkka-ampuja harjottelee paikkakunnan punakaartilaisia, joilla on jo oikein kaupungissa painetut suomen ja ryssänkieliset jäsenkortit.
Me suojeluskuntalaiset emme ole heistä ja heidän puuhistaan tietävinään. Mutta sitä enemmän pitävät he lukua meistä. Pahankurisella äänekkyydellä huutavat he "lahtarikaartista" ja kuinka porvarit varustautuvat murhaamaan köyhälistöä. Se on tietysti opittua heikäläisistä lehdistä, jotka jokaikisessä numerossaan mitä räähkimmin sanakääntein ulvovat porvarien katalista lahtarihommista — samalla kuin itse maan ikivanhan perintövihollisen avulla ja kuumeisella kiiruulla asestautuvat omaa kansaansa ja isänmaataan vastaan. Niin, ovathan meikäläiset sosialistit jo vuosikausia viljelleet tuota alhaisen demagogian koeteltua taistelukeinoa: syyttää häikäilemättä vastustajaansa siitä konnantyöstä, jonka itse on tehnyt tai jota juuri varustautuu tekemään.
Paitsi suunsoitantaa kiertelevät punakaartilaiset harjoitusiltoina nuorisoseurantaloa ja koettavat jäätyneiden ruutujen läpi kurkistella, että mitä siellä sisällä oikein tapahtuu. Tulevatpa julkeimmat joskus salin ovensuuhunkin katsomaan, saadakseen sitten tovereilleen kertoa, minkälaisia temppuja siellä lahtarit tekivät. Ja naapuripitäjän punakaartin kanssa ollaan vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Niillä miekkosilla kun on aseetkin, oikein ison isänmaan tavarisseilta saadut kiväärit, sekä lisänä joukko rauhallisilta paikkakuntalaisilta ryöstettyjä lintupyssyjä. Täytyy oikein asiasta aikain tehdä retkiä kaupunkiin tavarissien puheille, että jos ne lähtisivät sinne maalle, puhdistamaan paikkakunnan lahtareista ja varustamaan heidätkin aseilla. Mutta tavarisseilla ei ole ollenkaan halua lähteä sinne talviseen maansydämeen, penikulmien taa rautatiestä. Lehdet kirjoittavat niin paljon lahtarien varustuksista, niillä olemas aseita. Mukavampi ja turvallisempi olla kaupungissa, siellä "hljeba on, da flikushki on."
Kun ei itämaisista tavarisseista ole apua, täytyy sitä kiinteämmin turvautua naapuripitäjän punaisiin. Ja nämä tekevätkin parastaan: käyvät ahkeraan urkinta- ja provokatsionimatkoilla sekä uhkailevat niin ja niin suurella voimalla tulevansa lahtareita opettamaan. Se marraskuinen "vastavallankumous", jonka toimeenpanijoista huomattavin osa oli kotipitäjäläisiäni, harmittaa ja kaivelee heitä yhä.
Näin kasvaa jännitys päivä päivältä ja aseiden kaipuu suojeluskuntalaisten keskuudessa käy yhä polttavammaksi. Minun täytyy lopulta lähteä liikkeelle, hankkiakseni niitä vaikka maan raosta.
Tällöin sattuu luokseni poikkeamaan Oulun suojeluskunnan lähetti, joka on matkalla etelään aseita hankkimaan, liityn häneen ja yhdessä menemme Vaasaan. Aseita on varastossa Kokkolan saaristossa, mutta paljon sieltä ei liikene, selittää se hovioikeuden asessori, jonka antamalla lupalipulla niitä saadaan. Ainoastaan sata kappaletta luovuttaa hän Oulun suojeluskunnalle, muuta ei mitään. Näistä sadasta lupaa oululaisten asiamies puolestaan kaksikymmentä kappaletta minulle. No, onhan siinäkin jo maistiaisiksi miehistölle. Sitäpaitsi lupaa eräs tuttavani hankkia minulle oston kautta kahdeksan graftonkivääriä ynnä sata patruunaa kutakin kohti. Ne on hänen määrä lähettää rautateitse kotiseudulleni.
Vaasasta palatessani lähden parin toverin kanssa hieman risteilemään Etelä-Pohjanmaan pitäjissä. Kuinka paljon pitemmälle suojeluskuntahommissa niissä onkaan jo päästy! Mieltä avartavat vapauden tuulahdukset puhaltelevat jo voimakkaina pitkin vanhojen sankarihautojen ympärillä leviäviä lakeuksia.
Uudenvuoden aattona pannaan Isonkyrön ja Ylistaron suojeluskuntien kesken toimeen koehälytys. Niin ja niin monen tunnin sisällä pitää miesten olla koolla Ylistaron kirkolla. Ja katso: käden käänteessä kerääntyy, hevosilla täyttä laukkaa ajaen tai suksilla kiitäen, kahden pitäjän alueelta määräpaikkaan puolisen tuhatta miestä. Ja kuinka pian ne ovatkaan järjestyksessä ryhmittäin ja joukkuettain. Näkee, että täällä on tehty työtä. Mutta usealla suojeluskunnalla täällä onkin päällikkönä ja harjoittajana Saksasta koteutunut jääkäri.
Mieltä ylentävä paraadi siitä syntyy, kun tuo uhkea joukko nelimiehisissä riveissä marssii ympäri taajan kirkonkylän. Kuinka uusina ja mahtavina kaikuvatkaan porilaisten marssin sävelet! Ja kun joukko on pysähtynyt joen jäälle ja jotkut haltioituneet miehet puhkeavat puheita pitämään, leimahtaa heidän sanoistaan kirkas tuli ja kilahtaa silkka teräs. Liikutuksen kyyneliin puhkeavat rantatörmälle kerääntyneet katsojat, kun pitkin joukkoa alkavat voimakkaina vyöryä isänmaallisen laulun sävelet.
Kuinka suuresti tuo joukko eroaakaan keinotekoisesti kiihotetusta, valheellisen vallankumoushumalan juovuttamasta, räikein äänin ja räikein värein esiintyvästä punakaartilaissakista. Siinä on syvää hartautta, jaloa innostusta ja lujaa päättäväisyyttä. Vihdoinkin on Suomen kansa, oikea, todellinen kansa, herännyt ja alkanut liikehtiä. Ällistyvinä, kysyvinä ja neuvottomina seuraavat manööveriä kasarmeistaan jokitörmälle tulleet ryssät kesiturkkeineen ja muodottomine huopasaappaineen. Niin, katsokaa ja älytkää, että teidän hetkenne tässä maassa ovat luetut!
Uudenvuoden aamuna istumme toverini kanssa erään körttiläisisännän kamarissa. Keskustelu liikkuu tietysti suojeluskunta-asioissa ja tulossa olevissa tapauksissa. Vimpelissä on harjotuskurssit ja sinne sanoo isäntäkin näinä päivinä lähtevänsä. Aseista puheen ollen vetää hän piirongin alta esiin muutamia käsikranaatteja. Sellaisiakin niillä siis täällä jo on. Ja noin vain paljaaltaan piirongin alla, vaikka saman katon alla, toisessa päässä rakennusta, majailee joukko ryssiä. Täällä on kaikki niin avonaista ja rehtiä eikä täällä tyhjästä kitsastella. Isonkyrön valtuusto esimerkiksi on päättänyt antaa kunnan varoja suojeluskunnan tarpeiksi aina kahdeksaankymmeneen tuhanteen saakka!
Illalla istun Lapuan kirkolla erään nuoren isäntämiehen luona, joka vielä vuosi sitten oli kohtalotoverinani Shpalernajassa. Hän vuorostaan vetää piironkinsa alta näkyviin erinäisiä kuularuiskun osia. Niitäkin on siis jo täkäläisillä suojeluskunnilla. Ja jutellessamme soittaa hänelle Ilmajoen suojeluskunnan päällikkö, nuori jääkäri, joka myöskin sai käydä Shpalernajaan tutustumassa, ja pyytää lainaksi lapualaisten kuularuiskua. Siellä Ilmajoella kuuluu nimittäin liikehtivän outoja hulikaaneja, jotka suunnittelevat osuuskaupan ryöstämistä.
Totisesti, täällä on oikeata miesten meininkiä, niin että ihan kateeksi käy.
Lapualta jatkan toverini kanssa matkaa Vimpeliin. Eräällä taipaleella ajaa vastaamme kymmenkunta hevosta, kullakin perässään tyhjä kirkkoreki ja reen jälessä astelee suitsia pidellen nuori reipas mies. Hevoset ovat siroja, niiden hännät ovat lyhyiksi leikatut ja toiset miehistä tervehtivät meitä sotilaallisesti. Ihmettelemme ja arvailemme, kunnes seuraavassa pysäyspaikassa saamme kuulla, että ne olivat Saksanniemen poliisikoululaisia, jotka nyt hevosineen olivat matkalla Lappajärven ratsuväkiharjoituksiin. Niin sitä pitää! Olimmehan sanomalehdistä nähneet punakaartilaisten siellä ja täällä kaapanneen saksanniemeläisten hevosia matkalla Pohjanmaalle. Mutta yksi ja toinen joukkokunta heitä kuitenkin on päässyt pujotelleeksi määräpaikkaansa.
* * * * *
— Seis, tunnussana! — kajahtaa yhtäkkiä korvissamme, kun iltahämärässä lähenemme Vimpelin kirkonkylää.
Siinä on tiellä vastassamme kaksimiehinen, kivääreillä varustettu vahtipatrulli. Lähenemme siis kaikesta päättäen hyvin sotaista tienoota.
— Porvareita ollaan, — huudamme tunnussanaksi ja nauraen päästävät vahdit meidät edelleen. Näkeväthän he, ettemme me mitään punakaartilaisurkkijoita ole.
Tapaamme vielä toisiakin patrulleja, ja kauppiaan talon portilla, jonne ajamme ja jossa esikunta majailee, seisoo kivääri kupeellaan vahti pakkasesta huurtunein kulmakarvoin. Sivuutettuamme vielä ulkoetehisessä yhden kivääriniekka vartian tapaamme pienehkössä vinttikerroksen huoneessa joukon nuoria miehiä, sotilaskurssien opettajia sekä kenraali von Gerichin, joka on äskettäin saapunut tänne sekä pitää kurssilaisille luentoja strategiasta. Ilo on minulle saada täällä tavata jälleen yksi Shpalernajan kohtalotovereista, jääkäriluutnantti, nyttemmin majuri Heiskanen, joka toimii kurssien johtajana. En ole tavannut häntä sitten kuin viime talvena Pietarista palattaessa erottiin Viipurin asemalla, jolloin hän Sihvon ja parin muun toverin kanssa lähti takatietä myöten painamaan takaisin Saksaan. Sieltä on hän myöhäsyksyllä palannut aselaivan mukana kotimaahan ja ensimäinen tuttava, jonka kättä hän laivan kajuutassa Pietarsaaren saaristossa sai puristaa, oli edellämainittu lapualainen shpalernisti, joka oli saapunut aselastia vastaan ottamaan.
Sotaisen ulkonäön tarjoaa vinttihuone: revolvereja, mauserpistooleja, parabellumeja, ja jääkäritikareita jos minne silmänsä kääntää, ja seinustalla korkea kasa metallikoteloihinsa suljettuja kuularuiskun patruunavöitä sekä laatikoittain kiväärinpatruunia. Innostunut ja riehakas mieli vallitsee ja tuon tuostakin kajahtaa reipas laulu. Vapautuneen ja eloisan vaikutuksen tekee koko Vimpelin kirkonkyläkin.
— Mitäs näistä hommista punaiset tuumivat vai eikö niitä täällä olekaan? — tiedustan paikkakuntalaisilta.
— Kyllä niitä on täälläkin ja aika paljon onkin, mutta nykyään niistä ei tiedä mitään, ovat kuin maan alle kadonneet, — kuuluu vastaus.
Niin, sen tuntee jo yksin ilmastakin ja näkee ihmisten kasvonilmeistä, ettei täällä tiedetä mitään punaisesta tyranniasta.
Vilkasta on elämä täällä aution ja syrjäisen Lappajärven rantamilla. Harjotuksia, luennoita ja vahtipalvelusta aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ympäri maan saapuu miehiä kaksiviikkoisille kursseille ja toiset, kurssin läpässeinä, hajaantuvat kotiseuduilleen suojeluskuntia harjottamaan. Tulipalopakkasessa, yltäpäätä kuurottuneina äkseeraavat pojat tammikuisen taivaan alla ja joskin kädet kivääriä pidellessä pyrkivät konttaan, lyö sydän sen sijaan lämpimänä ja innostus on suuri.
Järven toisella rannalla, Lappajärven puolella, liikehtii taasen pakkashuurun keskellä pitkät rivit harjottelevia ratsumiehiä. Siellä on tulevan ratsuväkemme kantajoukko. Väkisinkin, luonnon pakosta, on Suomelle siis nousemassa oma armeija. Sen kehtona ovat saaneet kunnian olla nämä syrjäiset ja karut Pohjanmaan pitäjät, joissa asuu jykevä, luonnonraitis ja tervevaistoinen kansa.
Suomen armeija! Millä tuntein olenkaan historiallisia kertomuksia kirjottaessani niin usein nuo kaksi sanaa paperille merkinnyt! Ja nyt se on jälkeen syntymässä, Suomen armeija. Mitä on valtio ilman sotajoukkoa? Kuin hiekalle löyhälle kyhätty huvimaja, jonka ensimäinen myrskynpuuska hajottaa. Tuon tuostakin on meillä jo sitten vallankumouksen liputettu ja juhlittu — jospa me suomalaiset olisimme yhtä mestareita valtiota rakentamaan kuin juhlapuheita ja runoja laatimaan! — Suomen itsenäisyydelle. Tähän saakka en ole saanut itsessäni juhlamieltä viriämään, sillä kovin on tuntunut itsenäisyytemme vielä olevan hyllyvällä pohjalla. Ja kuinka naivin neitseellisiä meistä suurin osa onkaan, luullessaan itsenäisen valtion syntyvän vain noin, ilman rajua ponnistusta ja kalliita uhreja, pelkällä politikoimisella ja eduskuntajauhannalla. Merkitystään ei ole vielä menettänyt suuren valtiomiehen karmea sana: "Valtiota ei rakenneta puheilla ja äänestyksillä, vaan verellä ja raudalla."
Nyt, saatuani kurkistaa nopeasti varttuvan Suomen armeijan kehtoon, tunnen juhlamielin, että itsenäisyytemme alkaa pohjautua lujalle kalliolle. Eläköön nouseva Suomen armeija!
* * * * *
Vimpelistä Kauhavan asemalle ajan samassa hevosessa erään kauhavalaisen jääkärin kanssa. Hän on edellisenä yönä tuonut Pietarsaaren saaristosta asekuormaston Vimpeliin. Avonaisesti, valtateitä pitkin olivat vain ajaneet ja hänellä, kuormaston johtajalla, oli ollut reessään käyttövalmis kuularuisku yllätysten varalta.
Hän on valistunut, jo vakaammassa miesijässä oleva ison talon isäntä. Hänessä on niin runsaasti reipasta ja tuimaa jääkärimieltä, ja virkistävää on hänen kanssaan jutella päivän kysymyksistä.
— Kuuluvat etelänpuolen punahulikaanit uhanneen tulla Vimpelissä käymään, — virkkaa hän muun lomassa, — mutta kyllä ne silloin saavat ottaa ruumisarkut matkaansa.
Ja sitten kiivaalla kädenliikkeellä:
— Sen minä sanon, että tässä maassa ei ilma puhdistu eivätkä olot asetu, ennenkuin me Helsingin ja Tampereen hulikaanien verellä kastelemme näitä Pohjanmaan lakeuksia:
Yhdyn sydämestäni hänen sanoihinsa, sillä jotakin samansuuntaista on viime kesästä aikain sielussani liikkunut.
* * * * *
Lähtiessäni Kauhavan asemalta kotia kohti hyristämään, on kapsäkissäni mauserpistooli ja joukko käsikranaatteja, ainoat aseet, mitkä Etelä-Pohjanmaalta mukaani liikenivät. Suuret eivät mainitussa maakunnassakaan ole vielä suojeluskuntain varustukset ja Oulun lääni ei ennen sodan puhkeamista ehtinyt saada muuta kuin edellä mainitut sata kivääriä, jaettuna Oulun sekä allekirjoittaneen johtamalle suojeluskunnalle.
Istun ryssistä täpötäydessä vaunussa ja kapsäkkini sisältö vaikuttaa, että tunnen suhteeni heihin jo koko lailla turvallisemmaksi kuin vielä äskiaikoina. Katselenpa heitä jo kuin kasken kaadantaan varustautuva kirvesmies edessään olevaa ryteikköä. Odottakaahan, te itämaisen barbarian etuvartiat, te isänmaani vuosisataiset tallaajat, teidän hetkenne ovat luetut!
Laskeutuessani iltapimeässä junasta, vilahtelee ympärilläni kuin kirjavia kissoja naapuripitäjän hulikaaneja. Ovatkohan haistaneet, mitä minulla on kapsäkissäni? Joka tapauksessa pitävät ne näihin aikoihin minua ja matkojani tarkoin silmällä. Öisin kuuluvat kiväärien kanssa vahtivan teiden risteyksissä — ja tästä vartioinnista maksetaan miehille työväenyhdistyksen kassasta palkka, kuten myöhemmin heidän papereistaan käy selville — ettei suojeluskunnallemme vain pääsisi asekuormia tulemaan.
* * * * *
Tullessani harjoituspaikkaan ja riisuessani turkin päältäni, paljastuu sen alta mauserpistooli ja puolikymmentä pitkävartista käsikranaattia, jotka killuvat vyössäni. Silmät renkaina tuijottavat minuun miehet. Kun otan mauserpistoolin kotelostaan ja alan selittää sen ominaisuuksia, kiiluu joka ainoasta silmäparista yksi ainoa himo: olisipa minullakin tuollainen ase!
Entä nuo perunapulttia muistuttavat esineet? Kun alan selittää niiden ominaisuuksia sekä osottaa, kuinka ne ladataan ja kuinka laukaistaan, tunkeutuvat miehet henkeään pidättäen ympärilleni. Ainoastaan pari vetäytyy varpaillaan hiipien taammas. Vaarallisia aseita käsiteltäessä näkee usein niin helposti miesten rohkeusmäärän.
Sitten kerron Etelä-Pohjanmaan kuulumiset ja kuinka siellä, ihan ryssäin nenän edessä, toimitaan avonaisesti ja reilusti. Ja kuinka siellä ei kuhnita eikä kursailla. Mutta tieto kiväärien saannista on ennen kaikkea omiaan kohottamaan miesten rintaa. Eri vauhdilla sujuvat harjotukset sinä iltana.
Kauan ei kestäkään, ennenkuin jääkärin johtama asekuormasto, matkalla Ouluun, kulkee pitäjämme halki sekä jättää meille luvatut kaksikymmentä kivääriä ynnä muutamia laatikollisia patruunoita. Silloinkos on elämää ja innostusta nuorisoseuran talolla, kun aseet ilmestyvät sinne ja saadaan ruveta, kivääritemppuja harjottelemaan. Kuinka somasti niiden perät kolahtavatkaan lattiaan! Toista se on kuin äkseerata puukangit olalla!
Mutta yleisen innostuksen vallitessa ei ole kukaan huomannut, että tilaisuuteen on taaskin tulla livahtanut muutamia punaisia kurkistelemaan. Ällistyneinä tuijottavat ne kivääreihimme ja poistuvat sitten suurten uutisten kera: lahtarit ovat saaneet kivääreitä! Suuri poru ja meteli nousee siitä punaisten leirissä. Itse työväenyhdistyksen esimies lähtee liikkeelle ja parkuu pitkin teitä, että nyt ruvetaan köyhälistöä murhaamaan. Käypä hän tätä hätäänsä eräälle kunnan johtomiehellekin valittamassa. Oliko tämä teeskentelyä vai olivatko sosialistilehtien vääristelyt siinä määrin hänen aikoihinsa syöpyneet, sitä on vaikea sanoa. Että sosialistiemme ajatuselämä on ollut sangen omituinen ja sekamelskainen, sen tulin kyllin huomaamaan myöhemmin kapinavankeja tutkittaessa.
Siinä ilmapiirissä, missä silloin elettiin, suurenivat ja monistuivat helposti kaikki asiat. Niinpä tuo vaatimaton kiväärimäärämme moniaan päivän kuluessa kasvoi punaistemme kertomuksissa moniksi sadoiksi. Emme tietysti ryhtyneet asiata oikomaan, sillä olihan harhaluulo omiaan pitämään heikäläiset terveellisen pelon vallassa. Ehkäpä osaltaan esti ryssiäkin pitäjään tulemasta, vaikka kotoisten bolshevikien taholta heidän apuunsa edelleenkin vedottiin. Ja päineen eivät naapuripitäjän hulikaanit uskaltaneet tulla uhkaamilleen asetarkastuksille, vaan tyytyivät pelkkään tappotuomioiden julistamiseen sekä kaikenlaiseen pieneen kiusantekoon. Niinpä kun tammikuun lopulla muutamia suojeluskuntalaisiani lähti Vöyriin, jonne sotilaskurssit Vimpelistä oli siirretty, liittyi asemalla heidän matkaansa pari punahulikaania, jotka Kokkolan asemalla usuttivat joukon ryssiä poikien kimppuun. Sen pahempaa eivät hulikaanit yrityksellään saaneet aikaan kuin että ryssät ainoastaan penkoivat läpi poikain matkatavarat.
* * * * *
Suojeluskunta kasvaa päivä päivältä ja jatkaa harjoituksiaan. Pannaanpa eräänä sunnuntaina toimeen ampumaharjoituksetkin, jota varten pojat ovat lakealle niitynselälle luoneet multavallin.
Eduskunta on koolla Helsingissä ja siellä jankataan totuttuun tapaan. Siltasaarelaisten yhä yltyvästä vallan janosta tuovat sanomalehdet joka päivä tietoja. Ja ryssät eivät lupauksistaan eivätkä saamistaan miljoonista huolimatta tee merkkiäkään todenteolla Suomesta poistuakseen. Heidän kurittomuutensa ja ilkivaltansa käy päivä päivältä julkeammaksi. Sosialistien liittymisestä porvarillisten kanssa yhteiseen rintamaan ryssien maasta häätämiseksi ja itsenäisyytemme vakaannuttamiseksi ei ole enää toiveitakaan. Päinvastoin kehottelevat heikäläiset johtajat näitä kurittomia ja likaisia laumoja maassamme pysymään. Huolimatta yhä kärjistyvästä elintarvepulasta.
Yhä sähköisemmäksi käy ilma. Kunpa jo pian laukeisi, sillä totisesti: ei tässä pidot parane, ellei vierahat vähene!