EMÄNNÖITSIJÄ
— Naa, ainakos sitä unta piisaa? On jo aika nousta ja mennä kouluun.
Tässä on kahvia.
Lehtori tiesi kyllä kaiken, mutta oli nukkuvinaan. Hänen vuoteensa ääressä seisoi kahvitarjottimineen kookas nainen, jolla oli yhteen kasvaneet mustat kulmakarvat ja suun ympärillä ankara piirre. Hetkisen seisoi hän hiljaa alallaan, mutta töykkäsi sitten keskisormellaan lehtoria ohimoon.
— Eikö hän aio ollenkaan herätä? —- sanoi hän äreästi.
Lehtorin ei auttanut enää teeskennellä. Hän avasi silmänsä, jotka verestivät ja joille kynttilänvalo näytti tekevän pahaa.
— Mariko se on? Huomenta! Ei, kiitoksia, minä en voi nyt juoda kahvia.
Minä olen…
Hän puhui surkealla ja valittavalla äänellä, mutta Mari ei antanut hänen lopettaa lausettaan.
— Vai ei kahvia muka. Mutta se on juotava, sanon minä.
— Minä olen todella kipeä enkä kykene kouluunkaan. Marin täytyy viedä rehtorille sana, että minä olen sairaana.
— Ei niistä mitään! Lehtori nousee nyt konttailemasta ja juo tuon kahvin, ennenkuin se jäähtyy. Sis-so!
Lehtori koetti vielä kimmurrella vastaan, mutta Marin tuikea katse ja hellittämättömät huomautukset pakottivat hänet lopulta vääntäytymään istualleen. Liikkuminen koski nähtävästi kovin hänen päähänsä, jota hän puristeli molemmin käsin.
— Eikö Mari sitten näe ja ymmärrä, kuinka sairas minä olen?
— Naa, kyllä ne tuollaiset sairaudet ymmärretään.
Vaativasti työnsi hän tarjottimen ihan lehtorin rintaan kiinni. Lehtori yritti ottaa kahvikuppia vapiseviin käsiinsä, mutta Mari keskeytti hänet äkäisellä eleellä.
— Ensin se paistettu silakka!
Lehtori oli kyllä nähnyt kerma-astian ja sokerirasian välissä vadin, jossa oli hiilillä paistettu suolasilakka. Oli nähnyt ja kauhistunut.
— Tietäähän Mari ennestäänkin, etten minä voi sitä syödä — ruikutti hän. — Enkä minä voi tällä haavaa yleensä mitään suuhuni ottaa.
— Mutta se on nyt otettava. Se vahvistaa sydäntä. Lehtori saa nähdä, että lehtori jo iltapäivällä kiittää siitä minua. No, tuleeko siitä mitään, vai?
— Mari on sydämetön ihminen, — voihkasi lehtori, otti silakan hyppysiinsä ja alkoi moninaisin irvistyksin niellä sitä pieninä paloina.
—. Kas niin, menipähän! Kyllä se hyvää tekee. Ja nyt kahvi.
Kun lehtori oli saanut vaivalla kahvikupin tyhjennetyksi, poistui Mari tarjottimineen. Ovessa mennessään varotti hän olkapäänsä yli:
— Nousee nyt venyttelemättä ylös. Kello tulee pian kahdeksan.
Lehtori ojentui pitkäkseen ja voihkasi helpotuksesta. Eilenillalla oli hän ollut erään toverin nimipäivillä. Niitä oli jatkettu klubilla pitkälle aamuyöhön. Kun nyt vain olisi saanut tarpeeksensa nukkua, niin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta juuri pahimmoilleen oli siihen Mari tarjottimineen ilmestynyt.
Päänporotus tuntui helpottavan, kun makasi aivan liikkumatta selällään. Hän ummisti silmänsä ja vaipui uinaiiuun. Mutta kaiken aikaa tunsi hän olevansa kuin tulisilla hiilillä.
— Naa, eikö täällä vielä sen pitemmällä ollakaan?
Mari oli pistänyt päänsä ovenraosta ja hänen tuikea silmäparinsa sai lehtorin avuttomasti liikahtelemaan.
— Se on ihan totta, minä en kykene tänä päivänä kouluun. Marin täytyy rehtorille —
— Ei niistä mitään! Nousee vain joutuin ylös eli minä tulen ja väännän.
Mari astui huoneeseen ja pelästyneenä alkoi lehtori tehdä ylösnousua.
— Tässä on ensinnäkin sukat ja täällä housut… mutta siunatkoon, missä kunnossa! Onpas kiesavita sitä punssia taas läärätty. Tuollaisia laimiskoita! Ja sitte hän on viskannut ne tuolille yhteen mykkyrään, että ovat ihan ryppyjä täynnä. Eihän näitä voi jalkaansa ottaa.
— Mari antaa sieltä vaatekaapista toiset housut… vaikkapa ne harmajat. Nuo mustat täytyy lähettää räätäliin.
— Vai räätäliin tässä turhan tautta rahojaan' Kyllä minä saan ne itsekin kuntoon.
Hän haki vaatekaapista toiset housut ja ojensi ne lehtorille.
— Sis-so! Pesuvesi on valmiina ja kengät ovat tässä valmiiksi kiillotettuina. Joutuin vain nyt, kello lyö siinä paikassa kahdeksan.
Mari otti käytetyt housut ja poistui huoneesta. Ähkien jatkoi lehtori pukeutumistaan.
Hän oli saanut jo peseytyneeksi ja ponnisteli juuri peilin edessä, saadakseen tärkkikauluksen paikoilleen, kun Mari kurkisti jälleen ovenraosta.
— Siitäpä nyt ei näytä tulevan mitään!
Mari astui lehtorin eteen, tyrkkäsi hänen leukansa taaksepäin ja alkoi napittaa kaulusta.
— Uh, kuinka Marilla on kylmät kädet! — pääsi lehtorilta, jonka iho oli arka kaikelle kosketukselle.
— Vai vielä tässä lämpimät! Sis-so, ja nyt liivit päälle!
Hän ojensi ne valmiiksi lehtorille ja auttoi sitten takin päälle.
— Entä silmälasit? Onkohan nekään ihmisten kunnossa?
Hän otti ne yöpöydältä ja tarkasti valoa vasten.
— Osaavatpas nekin olla siivossa. Kun ei läpi näe.
Hän virutti ne pesuastiassa ja kuivasi pyyheliinan kulmaan.
Nyt oli lehtori vihdoinkin siinä kunnossa, että Mari saattoi auttaa etehisessä palttoon hänen päälleen.
— Stop! —- komensi hän, kun lehtori yritti lähteä. — Palttoon selkä tarvitsee harjaa! No nyt! Tuossa on keppi.
Kun lehtori oli portaissa menossa, kuului yhtäkkiä hänen takaansa:
— Naa, aikooko hän vihkot unehuttaa kotiin?
Mari ojensi hänelle paksun pinkan vihkoja, varottaen vielä, kun lehtori oli jälleen menossa:
— Muistakoonkin tulla suoraapäätä aamiaiselle. Ne ulkona otetut päänparannukset eivät tuota muuta kuin pahennusta.
Puolittain käppyrässä ja pää hartiain väliin painuneena työntyi lehtori ulos pakkaseen. Hän koetti jouduttaa askeliaan, sillä vaistossaan tunsi hän tuikean silmäparin ulko-oven raosta tarkkaavan hänen raadollista vaellustaan.
Parin tunnin koulutyö ja kävely raittiissa ilmassa virkisti tuntuvasti lehtoria. Hänen mielialansa oli jo paljon valoisampi, kun hän palasi kotiin aamiaiselle. Ja vieläkin valoisammaksi tuli se, kun kotona oli kaikki niin siistiä ja järjestyksessä, ei tomunhiukkasta missään ja joka huoneessa humisi iloinen pesävalkea. Ruokasalin pöydällä oli valmiina maukas aamiainen, johon hän kävi käsiksi hyvällä halulla.
Jälkeenpuolistunnit treenasivat hänet aivan täyteen kuntoon. Kotiin palatessaan ei hän tuntenut enää jälkiäkään kohmelon surkeudesta. Juodessaan päivällisen jälkeen kahvia ruokasalin pöydän ääressä, tunsi hän olevansa mitä parhaimmassa kunnossa ja loistavalla tuulella. Hiljaisuudessa myönsi hän itselleen, että Marilla oli siihen tuntuvat ansiot. Hänen halutti antaa siitä tunnustus asianomaiselle. Ja muutenkin halutti hänen jutella.
Mari istui omassa valtakunnassaan, kyökissä, ja kutoi sukkaa. Siellä oli yhtä puhdasta ja siistiä kuin toisissakin huoneissa, ja hyvään järjestykseen asetetut keittoastiat kiiltelivät seinällä niin kirkkaina, että kuvansa näki niiden kyljestä.
Kyökistä ruokasaliin johtava ovi oli hiukan raollaan.
— Mari! Onko Mari siellä? — kysyi lehtori.
— No, mikä on?
— Eikö Mari voisi tulla tänne sukkaa kutomaan, niin saataisiin jutella.
— Kyllä minä pysyn täälläkin.
— Kyllä, kyllä, mutta… kaipasin tässä puhekumppania. No, voinhan minä tulla sinne kyökkiin, ellei Mari huoli tänne vaivautua.
Lehtori nousi tuoliltaan, mutta samassa paukahti väliovi lukkoon.
— On se… koko pippuripussi, — hymähteli lehtori itsekseen, meni omaan huoneeseensa, sytytti sikarin ja heittäysi sohvalle sanomalehtiä lukemaan.
Huoneessa oli hyvä ja tasainen lämmin, ja häntä alkoi niin makeasti raukasta. Mutta juuri kun hän ojentui mukavaan asentoon ja ummisti silmänsä, kuului eteisestä kellonsoitto. Hetken kuluttua astui huoneeseen yksi hänen viimeyöllisiä maljatovereitaan, insinööri, joka oli opettajana teollisuuskoulussa. Se oli jatkanut koko päivän, silmät olivat tulehduksissa ja ääni käheänä.
Istuttiin ja pantiin tupakaksi.
— Ei tässä pieni tuutinkikaan tekisi pahaa, — arveli insinööri. — Ei sinulla satu olemaan konjakkia kotona?
No, olihan sitä lehtorilla ja täytyihän se kai ottaa esille, vaikkei hän omasta puolestaan siihen mitään halua tuntenutkaan. Mutta totiveden kanssa oli pahemminkin. Uskaltaisiko sitä mennä Marilta pyytämään? Mutta pitihän hänen toki vieraan silmissä esiintyä isäntänä kodissaan.
Empien astui hän kyökkiin, jossa häntä sukankutimen takaa tervehti tuikea silmäpari.
— Tuota… olisiko Mari hyvä ja toimittaisi hieman kiehuvaa vettä… niin, ja lasit ja sokeria, kyllähän Mari ymmärtää.
— Vai sitä tässä vielä!
Lehtori poistui nopeasti kyökistä ja istuutuessaan jälleen vieraansa seuraan tunsi hän itsensä hieman hermostuneeksi. Hän oli aivan epätietoinen, tulisiko totivettä vai ei.
Mutta sitä tuli kuin tulikin. Mari ilmestyi huoneeseen ja asetti pöydälle kilisevän tarjottimen. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta lehtoria kauhistutti se katse, minkä hän sivumennen loi vieraaseen. Nyt vasta huomasi lehtorikin, että insinöörin tukka oli aivan epäjärjestyksessä, kaulaliina vinossa ja takinrintamuksella sikarintuhkaa. He sekottivat lasit ja alkoivat maistella. Insinööri lisäsi tavan takaa terää ja kun hän ei ollut koko yönä silmää ummistanut, alkoi hänen kielensä pian sammaltaa. Toista lasia alotettaessa rupesi hän laulamaan eikä huomannut lainkaan lehtorin hermostumista. Sitten ryhtyi hän kertomaan riidasta, johon hän oli päivällä seurahuoneella joutunut. Sitä tehdessään tuli hän uudelleen kiihtymyksen valtaan ja lyödä jymähytti nyrkkinsä pöytään.
Yhtäkkiä ilmestyi Mari huoneeseen. — Jollei herra ole ihmisten tavalla, niin minä näytän herralle, mistä on viisi hirttä poikki!
Ovi hänen jälkeensä paukahti äkäisesti kiinni.
Insinööri ällistyi niin, että häneltä unohtui suu auki.
— Olipas se! Noinko sinä annat piian talossasi valtikoida? — sammalsi hän lopuksi.
No, harmittihan tämä lehtoriakin, harmitti molemmilta puolin. Mutta ensinnä täytyi vieraan nähdä, että hän oli isäntä talossaan.
— Käyn sitä torumassa, — sanoi hän ja lähti kyökkiin.
Mutta kuta lähemmäs päämäärää hän tuli, sitä alemmas painui hänen rohkeutensa.
— Tuota… kuinkas Mari nyt sillä tavoin? Marihan vallan unhottaa, että minä olen täällä isäntä.
— Kyllä se tiedetään sanomattakin. Mutta näyttäköönkin sitten, että hän on isäntä, älköönkä antako kaikenlaisten juoppolallien täällä mekastaa. On se sitten kaunista kuulla syrjäisten lörpöttävän, kuinka lehtorin puolella pidetään sellaista ja sellaista elämää. Kun hän on isäntä, niin näyttäköön tai muuten tulen minä ja näytän.
Entistä hermostuneempana palasi lehtori huoneeseensa. Hän korjasi konjakkipullon pois ja ilmotti, että hänen täytyy lähteä vielä koululle. Se oli tietysti vain tekosyy, jolla hän koetti jouduttaa insinööriä lähtemään, ennenkuin Mari tulee uudelleen ja panee uhkauksensa toimeen.
Yhdessä he lähtivät ulos. Insinööristä erottuaan käveli lehtori kadulla ilman päämäärää ja oli pahalla tuulella. Se keveä ja iloinen mieliala, jonka vallassa hän puolelta päivin oli ollut, oli nyt tipotiessään. Hän oli harmissaan sekä insinöörille että Marille.
Hetken käveltyään juolahti hänen mieleensä pistäytyä parhaan ystävänsä ja virkatoverinsa, matematiikan lehtorin luo. Se oli vanha poika, kuten hänkin, mutta olonsa se oli järjestänyt hiukan toisin. Sillä ei ollut mitään omaa taloutta, vaan asui hän kahdessa huoneessa, jctka talon puolesta pidettiin kunnossa, ja syömässä kävi hän klubilla.
Ystävykset asettuivat takkavalkean ääreen tupakoimaan.
— Mikä sinua vaivaa, kun näytät niin synkältä? — kysyi ystävä.
— Sattuuhan niitä aina pikku harmeja. Se Marikin käy yhä sietämättömämmäksi.
— He, he, se taitaa pitää sinua hieman niinkuin tohvelin alla.
— Eipä paljon muutenkaan. Ainakin se terrorisoi minua ihan sietämättömästi. Kuulehan, miten se tänäänkin käyttäysi, — ja lehtori kertoi, mitä heillä oli aamulla tapahtunut ja mitä nyt illalla.
— Ei, kyllä tähän täytyy keksiä joku muutos, ei se näin voi jatkua, — lopetti hän.
— Yksinkertaisin keinohan siihen on, että erotat Marin palveluksestasi.
— Erottaako Mari! — ällistyi toinen.
Ei, sehän oli kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella. Sellaista ei olisi koskaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Ja kykenisikö hän edes panemaan toimeen sellaista voimatekoa? Ei, kyllä se menisi koreasti myttyyn. Ja siksi toisekseen, tulisiko hän toimeen ilman Maria? Mistä hän saisi emännöitsijän, joka pitäisi hänen taloudestaan niin hyvää huolta kuin Mari, ja joka olisi niin tuiki säästäväinen kuin Mari? Pian tuli Mari olleeksi kymmenen vuotta hänen palveluksessaan. Kuinka nyt erottaminen tulisi enää kysymykseenkään?
— Mutta on vieläkin yksi keino, — arveli matematiikan lehtori. —
Mene naimisiin hänen kanssaan.
— Mitä se asiaa parantaisi? Sehän vain lisäisi hänen valtaansa.
— Arvelin vain, että se voisi herättää hänessä hellempiä tunteita sinua kohtaan.
— Hm, näin meidän kesken, niin etkö luule minun jo sitäkin yrittäneen. Ihan tosissani. Arvelin, että kun se on niin säntillinen ja tarmokas ihminen ja muodoltaankin siksi muhkea, niin miksen voisi tehdä hänestä lehtorskaa. Onhan sellaista ennenkin tapahtunut. Ja niin minä kauan asiaa harkittuani päätin kosia.
— Mutta sait rukkaset, vai mikä siinä eteen tuli?
— En tiedä, sopineeko sitä nyt rukkasiksikaan sanoa. Se kävi niin, että minä eräänä iltapäivänä menin kyökkiin ja aloin vakavissani puhua hänelle asiasta. Mutta minä en ollut päässyt paljon alkua pitemmälle, kun hän keskeytti minut ja sanoi jyrkästi, että piisaa se pilkka pienempikin. Minä yritin vakuuttaa, että puhuin täyttä totta, mutta silloin pyöräytti hän minut ympäri, työnsi hartioista ruokasaliin ja löi oven välillämme lukkoon. Sen koommin en ole uskaltanut siihen asiaan palata.
— He, he, sinulla ei ole siis nähtävästikään muuta valittavana kuin status quo.
— Niinpä se näyttää olevan.
He juttelivat edelleen, kertoilivat vanhoja koulukaskuja ja pääsivät hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä katsahti lehtori kelloonsa ja nousi.
— Täytyy lähteä vihkoja korjaamaan, — sanoi hän.
— Istuisit nyt vielä, — esteli toinen, — onpahan tässä iltaa.
— En uskalla, — hymyili lehtori, joka nyt oli jälleen päässyt tasapainoon. — Jos viipyisin kauemmin, voisi Mari yhtäkkiä ilmestyä tuohon ovelle ja muistuttaa minua vihkojen korjaamisesta. Se pitää kuin poliisi tarkkaa vaaria, että työni tulevat säntilleen tehdyiksi. Terve nyt vain huomiseen asti!
— Terve, terve!