TUULEMPERÄN AMMATTIKUNTALAISIA
Kota-Heikkikin oli liittynyt Tuulenperän teollisuusmiehiin.
Innokkaana hän aamuhämärissä touhusi tehtaansa ääressä, jonka hän yöllä oli pystyttänyt suon keskelle, pienen tureikon siimekseen. Kivien varassa oli kookas pata, jonka sulki tiivis puukansi, lisäksi se oli taikinalla muurattu kiinni padanreunoihin. Kannen keskellä oli pyöreä reikä, johon oli sovitettu ja taikinalla muurattu pohjaton sinkkiämpäri, suppea puoli alaspäin. Ämpärin suupuoli oli jälleen peitetty puukannella. Tämä ämpärilaitos muistutti suuresti vanhanaikaista silkkihattua. Hatun nimellä se yleensä tunnettiinkin jo entisajoilta.
Ämpärin eli hatun kyljestä ulkoni toista sylen pituinen läkkitorvi, joka keskikohdallaan kulki jäähdytys-astian läpi. Viimemainittuna oli karkeatekoinen puulaatikko, joka oli rasuilla tilkitty vedenpitäväksi. Se oli reunojaan myöten täynnä, suonsilmäkkeestä otettua vettä, seassa lunta ja jäänkappaleita.
Oli jännittävä hetki, kun Heikki sytytti tulen padan alle. Oikein se veti juhlalliseksi mielen. Samalla kasvoi levottomuus. Hän ulkousi kappaleen matkaa tureikosta, tähysti ja arvaili, saattoiko savun kauempaa huomata. Ei se juuri siltä näyttänyt, miten käynee sitten päivemmällä. Hän palasi ja asetti ämpärin piipunsuun alle. Eihän sieltä tietystikään vielä mitään norunut, ensinnähän piti rankkiseoksen padassa ruveta kiehumaan, mutta saipa ämpäri jo olla siinä varalla. Nyt jouti jo istahtaa tulen ääreen ja pistää tupakaksi.
He, he, oli se tuokin keksintö. Ja vanha se oli kuin taivas. Eikö liene itse Noakkikin noilla samoilla kompeilla sitä viinaansa laittanut. Mitenkäs muuten, keittää se vilja-aines ensin piti ja höyry johtaa torven läpi.
Ensimäinen keitos tämä vasta oli Kota-Heikillä. Hän oli näihin saakka koettanut pysytellä erillään tällaisista hommista, se kun oli kiellonalainen asia ja siitä saattoi joutua tekemisiin kruununmiesten kanssa. Mutta kun näin talvisaikaan ei tahtonut olla työtä ja toiset ansaitsivat tällä hommalla aivan tuhottomasti, niin ei malttanut enää hänkään pysyä asiasta irti.
Sai nyt nähdä, kuinka tämä ensi yritys otti onnistuakseen. Oman kyläläisistä ei ollut pelkoa, sillä täällä olivat kaikki, niin talolliset kuin mökkyritkin, samassa koplassa. Olivathan ne kyllä Ruosteperän Iisakki-isännän kunnanvaltuustossa valinneet tämän perän raittiudenvalvojaksi, mutta siitä ei ollut mitään pelkoa. Hän tiesi, että Iisakki turahutti silloin tällöin itsekin kotitarpeikseen ja mötinäpullo sillä oli aina piironginklahvussa. Olipa Iisakki tässä syksyllä kaatanut hänellekin ryypyn, kun ojankaivutiliä tehtiin.
Pahempi vaara oli kirkonkylän poliiseista, Ne tekivät tuhkatiheään retkiä tänne Tuulenperälle ja varsinkin oli vanhempi niistä, Komi-niminen, tunnettu tiukaksi ja ovelaksi nuuskijaksi. Mutta jos tulivatkin, niin eipä niiden luulisi hevillä tänne löytävän. Jälkiä myötenhän ne tavallisesti osuivat paikoille, mutta nyt oli kantohangen aika ja kelkan jälkiä tuskin huomasikaan. Sitäpaitsi hän oli rankkisaavin ja muut tarpeet kulettanut tänne kiertoteitä.
Hän ryhtyi tekemään päässälaskuja, kuinka monta litraa tästä ensi keitoksesta heruu ja kuinka paljon se päivänhintain mukaan rahassa tekee. Summa oli niin suuri, että se ihan korvallisia kuumotti. Kun nyt vain kaikki luonnistaisi hyvin!
Puhtaana ja läikkyvänä kohosi aurinko metsien helmasta ja silmiä häikäisevästi hohtivat kantohanget. Oli niin autiota ja hiljaista, tuli vain ritisi padan alla. Mutta sitten oli Heikki kuulevinaan suksensuihketta. Säikähtyneenä kavahti hän seisaalleen ja pälyili näreiden lomitse, valmiina heittäytymään suksilleen ja porhaltamaan päinvastaiselle suunnalle.
Pian erotti hän tulijan ja rauhottui. Sehän oli Piippu-Risto, Tuulenperän teollisuusmiesten päämestari ja kuningas. Risto se oli Heikillekin ohjeet antanut ja valmistanut piipun, hänellä kun oli siihen tarvittavat tinausvehkeet. Nyt tuli hän Heikin omasta pyynnöstä tarkastamaan, miten työ sujui.
— No joko tippuu? — kysyi Risto suksiltaan nousten.
— Ei vielä, mutta pihisevän siellä padassa jo tuntuu.
Risto oli pitkä ja harvinaisen ruma mies. Naamataulu oli monirypyläinen ja pesemätön, parransänki pitkä ja karhea, ja kun hän avasi suunsa, paljastui kaksi riviä mustuneita, harvassa seisovia hampaita, joista jokainen oli eri suunnalle nojollaan. Puku oii muun muodon mukainen. Takista, joka oli kahdella puutikulla kiinnitetty, roikkui samoinkuin housuistakin epäluku puolittain ratkenneita, eri värisiä paikkoja. Jalkineet olivat alkujaan olleet oikein boksinahkaiset nauhakengät, mutta nyt ne pysyivät enää koossa ainoastaan ympärikiedottujen nuoranpätkien avulla.
Sellainen oli Tuulenperän ammattitehtailijain esimies.
Asiantuntemuksella alkoi hän tarkastella keittovehkeitä.
— Piiput on huonosti kitattu paikoilleen, — huomautti hän — täältä jo pihisee höyry ulos. Se ei saa mistään raosta päästä, muuten tuntuu se heti maussa. Onko sinulla täällä taikinaa?
— Ei ole valmista.
— Sitä pitäisi aina olla varalla. Mutta on kai jauhoja?
Niitä oli ja Risto työnsi kourallisen suuhunsa. Hetken purcskeltuaan topehti hän taikinan kouraansa ja aikoi tiivistää piippua.
— Näin sen pitää taikinoimisen tapahtua.
Tarkkaavaisuus täydessä vireessä seurasi Heikki Riston työtä.
— Taitonsa se pitää näemmä siinäkin työssä olla.
— Taitopa kun taitokin. Ja tässä hommassa sitä vasta kysytäänkin. Kyllähän sitä joka mies pystyy jonkunlaista mökäöljyä turuuttamaan, mutta laittaa oikeata mötinää, jossa on sekä makua että voimaa, siihen ei joka poropeukalosta ole.
Mökäöljy ja mötinä olivat pari niistä lukemattomista nimityksistä, joita kotitekoiselle viinalle oli annettu. Sen viralliseksi nimeksi oli yhä yleisemmin alkanut muodostui pontikka. Mutta sitä eivät ammattimiehet keskinäisessä juttelussaan juuri vahingossakaan käyttäneet. Sitä vältettiin yhtä visusti kuin karhunmetsästäjät ennen välttivät karhu-nimitystä.
Piipun suusta tuhahti pieni höyrypilvi.
— Nyt jos luet kahteenkymmeneen, niin silloin tipahtaa ensimäinen nolppu, — sanoi Risto.
Heikki noudatti kehotusta ja juuri kun hän pääsi kahteenkymmeneen, helähti ämpärin pohjalle ensimäinen tippa.
— He, he, kyllä sinä näyt olevan perillä tässä hommassa.
— Kukas sitten, jollen minä.
Risto ei liikoja kehunut. Jo vuosia hän oli miltei yksinomaan sitä ammattia harjottanut. Sen tiesi koko pitäjä ja sen tiesivät poliisit, mutta kertaakaan häntä ei oltu vielä edesvastuuseen saatu. Sillä miehellä oli pää aina keinoja täynnä ja jälkensä se osasi peittää niin hyvin, ettei koskaan tavattu itse teosta. Ja priima-tavaraa se oli, hänen valmistamansa. Mitkä keinot hänellä lie ollutkin, mutta kirkkaampaa ja makeampaa hän sai kuin muut. Aulis hän oli kyllä toisiakin neuvomaan, mutta viimeiset ja tärkeimmät konstit hän piti aina omana tietonaan. Eikö liene oppinut ne äidiltään, joka oli vanhan kotipolton ajan ihmisiä.
He istuivat tulen ääreen ja panivat tupakaksi. Mutta juttelun alkuun he eivät vielä olleet päässeet, kun taampaa kuuluva suksensuihke sai heidät pystyyn kavahtamaan. Henkeä pidättäen he tähylivät sille suunnalle, josta suihke kuului.
— Lenko-Paavon poika, — ilmotti Risto rauhottuneena. — Taitavat olla hurtat liikkeessä, koska poika hiihtää kuin henkensä edestä.
— Voi minun päiviäni, mikä tässä nyt neuvoksi tulee, — hätääntyi
Heikki.
— No älähän nyt tyhjää; ennenkuin edes kuullaan, mitä varten poika on liikkeessä, — lohdutti Risto.
Puuskuttaen ja hohtaen porhalsi poika näyttämölle.
— No? — huudahtivat molemmat miehet kuin yhdestä suusta.
— Hurtat — uh — liikkeellä — tulossa tänne!
— Voi sakramenskattu! — huusi Heikki ja sieppasi suksensa männyn nojalta.
— Näkee, että mies on ensi kertaa pappia kyydissä, — huomautti Risto halveksivasti.
Sitten tiedusti hän pojalta tarkemmin asiasta ja missä asti poliisit mahdollisesti olivat tulossa.
— Notkon Maijan mökille ne olivat tulleet aamupimeällä ja sillä aikaa kuin ne siellä nuuskivat, oli Maijan Aukusti pujahtanut ulos ja hiihtänyt Hiplun Erkin mökille sanaa tuomaan ja sieltä oli Erkin Sanna heti lähtenyt meille vohkimaan. Sanna sanoi juuri sängystä lattialle päässeensä, kun Aukusti oli tormannut sisälle. Eikki oli ollut kylällä työssä, mutta Sanna oli heti asian kuultuaan kuotassut hameen päälleen ja lähtenyt meille vohkimaan. Minä taas lähdin heti Kotalaan ja sieltä neuvoi Miina minut tänne.
Siten kuului pojan selvääkin selvempi raportti. Kota-Heikki oli kuunnellut sitä silmät pyörien, ja vauhkona liikkui hän ympäri tanhutta, kurkistellen puiden välitse joka suunnalle. Mutta Risto säilytti täydellisesti mielenmalttinsa. Ainoastaan se kiihkeys, millä hän imi lyhytvartista nysäänsä, osotti ajatusten olevan vilkkaassa toiminnassa.
— Ei tässä ole hyvä viipyä, lähdetään hiihtämään! — hoputti Heikki.
— Jos haluat valmiit laitoksesi jättää hunningolle, niin lähde vain, — sanoi Risto kylmäkiskoisesti. — Mutta mitään hätää tässä ei vielä ole. Hurtat eivät ole vielä ehtineet kuin korkeintaan Murtomäen tienoille ja täältä tulee sinne nelisen virstaa. Ja sillä matkalla ne viipyvät pian tunnin.
— Neljän virstan matkallako tunnin? — ihmetteli Heikki, jonka levottomuus Riston tyyneydestäkään ei ottanut asettuakseen.
— Niin, sillä Murtomäen ja tämän meidän kulman välisellä taipaleella erkanee päätiestä toistakymmentä syrjätietä, osaksi hevos- osaksi kelkkateitä. Jokaisessa tienhaarassa pysäyttävät hurtat hevosensa ja lähtevät jalan katsomaan, minne ne tiet vievät. KyLä minä tiedän, etteivät ne malta jättää niitä syrjäteitä, varsinkaan keikan jälkiä nuuskimatta. Ja se vie aikaa. Ainakin tunnin kestää, ennenkuin ehtivät tänne meidän kulmalle. Oliko muuten Komi ollut matkassa?
— Oli ollut.
— No olkoonpa vain minun puolestani. Olivatkohan nuo Notkosta mitään tavanneet?
— Olivat pöytäkaapista löytäneet kaksi potallista valmista.
— Entäs kojeet?
— Niitä eivät olleet löytäneet.
— Sehän tuo oli sentään hyvä. Piippuläkkiä tahtoo nykyisin olla vaikea saada. Olipa Maija huoleton, kun piti pulloja pöytäkaapissa. Siliä on jo ennestään haaste ensi käräjiin ja tästä tulee nyt uusi juttu niskaan. No, sepähän opettaa muijan katsomaan paremmin eteensä.
Heikki touhusi ja pälyili yhä levottomammin.
— Sinähän liehut kuin Hippa-Heikki hiiden ja helvetin välillä, — lausui Risto.
— Mutta mitä tässä nyt sitte oikein tehdään? — kysyi Heikki ja pysähtyi avuttoman näköisenä Riston eteen.
— No varrotaan nyt niitä poliiseja, — arveli Risto ja paljasti karhinpiitä muistuttavat hampaansa.
— Ettäkö… — sammalsi Heikki ja tuijotti tolkuttomasti Ristoa.
— Enpä luule, että ne tänne osaavat, — sanoi Risto vakavaksi muuttuen. — Tänne ei johda minkäänlaista tietä eikä jalkapolkua. Mutta parempi aina katsoa kuin katua. Tuli on ensinnäkin hävitettävä, ettei savu anna ilmi.
Heikki tempasi ämpärin ja kävi kahmasemassa vettä avannosta. Kun hän yritti kaatamaan sen tulisijaan, tarttui Risto häntä käsivarteen.
— Oletko sinä hullu! Sillä laillahan sinä ajaisit ilmaan oikein komean savu- ja höyrypatsaan, joka näkyisi virstojen päähän. Kas näin sitä pitää menetellä.
Hän otti kekäleet yksitellen padan alta ja asetteli ne eri paikkoihin hangelle.
— Minkä ne tuossa vähän aikaa vielä kytevät, niin savu siitä ei näy tätä näreikköä kauemmas. Ja nyt me pistämme padan sisuksineen ja piippuineen piiloon.
— Mihin piiloon?
— Tuolla suon laidassa näet yksinäisen suuren kiven. Siinä on juuri parahiksi niin suuri haikein, että tämä pata sopii siihen. Hanki kantaa vielä hyvin. Kannamme siis padan kahden miehen sinne ja palatessa lakaisemme kuusennäreellä sileäksi ne vähäiset merkit, jotka jaloistamme hangenpintaan jäävät. Jos poliisit vielä senkin jälkeen löytäisivät patasi, niin minä olen valmis hirttämään itseni.
He ryhtyivät rivakasti toimeen.
— Ja nyt jokainen kotiinsa minkä kintuista lähtee, — sanoi Risto suksilleen nousten, kun he palasivat tehtaalle. — Ja sinä pistäy sivumennen Ojalan Iskalle ilmottamassa asiasta, että hän toimittaa sanoja eteenpäin sille kulmalle, — komensi hän Lenko-Paavon poikaa.
— Minä jo tullessani mainitsin Iskalle, — ilmotti poika.
— No sitä parempi. Mutta hiihdä metsiä myöten kotiisi, ettet joudu hurttia vastaan tulemaan.
— Niinpä tietenkin.
— Tuosta pojasta se tulee oikein liukas himoliemen keittäjä, jahka joutuu, — arveli Risto hyvillään.
Potkastuaan itsensä jo menemään pysähtyi hän äkkiä ja huusi
Kota-Heikille:
— Muistakin olla ölvinä, kun hurtat taloon tulevat! Ja parempi olisi, sinä kun olet tuollainen hätähousu, että laitat itsesi semmoiseen työhön, missä sinun täytyy pakosta olla niihin selin. Rupea vaikka sitä keskeneräistä pärekoriasi rakentamaan ja ole hyvin touhussasi.
* * * * *
Poliisit etenivät hitaasti kuin kertoja, jonka kertomus hajaantuu lukuisiin episoodeihin. Syrjiin erkanevia metsäteitä eivät he mitenkään malttaneet sivuuttaa, ottamatta ensin selkoa, minkälaisille työmaille ne päättyivät. Kuta vähäpätöisempi, kapeampi ja luikertelevampi sellainen tie oli, sitä lupaavampi. Usein he sellaisia pitkin olivat osuneet suoraan käynnissä olevalle tehtaalle. Nyt he kuitenkin turhaan kahlasivat metsiä ja nuuskivat ilmaa. Mitään ei löytynyt, vaikka kirkonkylällä oli kerrottu, että Tuulenperällä taas tätä nykyä keitetään pontikkaa, niin että metsät aamuisin ovat yhtenä savuna. Kelkkatietkin päätyivät kaikki tällä kertaa luvallisiin pisteisiin: mökkiläiset olivat vain käyneet polttopuita tai luudaksia hakemassa.
Sillä aikaa tapahtui Tuulenperän näkymättömiä johtolankoja pitkin vilkas tietojen vaihto. Koko laaja ammattikunta oli jalkeilla ja niinpä poliisien lähestyessä pääperukkaa oli kaikkialla ryhdytty jo tarpeellisiin varokeinoihin. Poliisien ei pitänyt ainoassakaan töllissä tavata muuta kuin viattomia, arkiaskareissaan hääriviä ihmisiä. Nämä olivat kuluttaneet jo puolen päivää ja saalis supistui niihin pariin pulloon, jotka he olivat takavarikoineet Notkon Maijan pöytäkaapista. He eivät olleet hyvällä tuulella. Varmasti täällä keitettiin ja ties kuinka monen tehtaan ohi he nytkin olivat kulkeneet.
Mutta ihan mökkiperukan laiteella potkasi heitä vihdoinkin puolittainen onni. Siinä johti metsään vielä kelkan jälki, jonka keskellä oli hyvin tallattu jalkapolku. Nuorempi poliisi ei olisi viitsinyt enää sinne lähteä, mutta Komi ei hellittänyt. Hän huomautti, kuinka askelten jäijissä näkyi nokea. Sehän oli varma merkki siitä, että kulkija oli tallustellut tulen vaiheilla. Nuorempi sai jäädä hevosta pitämään, kun Komi väsymystä tuntematta lähti polkua seurailemaan. Mentyään ainoastaan muutamia kymmeniä askelia päästi hän ilohuudon. Nuorempi jätti hevosen ja lähti juoksujalkaa paikalle. Siellä totesi hän viinatehtaan olemassaolon.
Mutta se oli jo kylmilleen jätetty. Pata oli korjattu pois, jälellä oli vain tyhjä rankkitynnyri, hattu, kaksi piippua, jäähdytysastia, ämpärirani ja tyhjä säkki. Mutta kaikesta päättäen oli tässä ihan vasta, viimeistään toissa yönä, keitetty viinaa. — Varmasti se on Piippu-Riston laitoksia, sen mökki on tässä lähinnä, — sanoi Komi. — On parasta, että lähdemme suoraapäätä sinne mökille, niin pääsemme kukaties käsiksi tuoreeseen varastoon. Sitten voimme palata tänne hävittämään nuo laitokset.
Kiiruusti he palasivat tielle ja lähtivät laukkaa ajamaan Piippu-Riston mökille. Päämestari piti nyt kerrankin yllätettämän.
Risto oli Kota-Heikin tehtaalta palattuaan ehtinyt käydä metsästä hakemassa kelkkakuorman puita ja istui nyt syömässä. Hänen eukkonsa nykki villoja ja äitimuori istui nurkassa vuoteensa reunalla ja imi piippua. Molemmissa naisissa oli samaa tenhoavaa rumuutta kuin Ristossa itsessäänkin. Heissä oli kaikissa jotakin kuusen juurakkoa muistuttavaa, nokista, rosoista ja monipiikkistä. Jokainen oli näköjään hyvin rauhallinen, mutta pinnan alla oli levotonta jännitystä — kuten oli tällä haavaa kaikkien muidenkin tuulenperäläisten laita.
Tuvan edestä kuului reen ratinaa ja kohta sen jälkeen työntyivät poliisit sisään.
— No, missäs teillä on se viinavarasto? — kysyi Komi, heti suoraa asiaan käyden.
— Niin viinakovarasto? — vastasi Risto pöydän äärestä venytellen. —
Kunpa olisikin viinavarasto, niin eri tuulella tässä oltaisiin.
— Mitäpäs tuossa tyhjää kiertelee. Tuostahan me läheltä löysimme sinun tehtaasi, jossa vasta kuulut keittäneen.
— Tehtaan? Oliko todellakin tässä meidän lähellä tehdas?
— Vielä tuossa on olevinaan!
— No ei paikkaa! — yhtyi nyt muorikin. — Vai tehdas tässä aivan lähellä! Kukahan kumma siinäkin uskalsi mennä keittämään?
— Ja mistä niillä on viljatkin, — lisäsi Riston eukko. — Eihän tuota meikäläisille tahdo olla syötäväksikään.
— Mitäpäs muuta kuin ruvetaan syynäämään, — sanoi Komi.
— Syynätkää vain, ettei tarvitse tyhjää epäillä, — ehättivät eukko ja muori yhdestä suusta.
— Mulla jos olisi viinoja' niin syynäämättä ne saisitte, — vakuutti Risto, nousten pöydän äärestä ja ryhtyen nysäänsä lataamaan. — Kyllä minä olen siksi rehellinen mies. Mutta kun ei ole antaa, niin paras on syynätä.
Poliisit penkoivat uuninpäällystän, kurkistelivat sänkyjen alle ja pöytäkaappiin, lopuksi laskeusi nuorempi kellariin. Komi kiinnitti sillä aikaa huomionsa tinauskolviin, joka riippui tuvan seinällä.
— He, mitäs se Risto tuolla tekee? — kysyi hän terävästi.
— Niin tuolla kolvillako? Eikö Komi sitä tiedä? Sillä tinataan astioita. Tuota maitopänikkää korjatessani sitä viimeksi tarvitsin.
Risto näytti pänikkää, jonka uurteessa näkyi tuoreen tinauksen jälki.
Komia harmitti kuitenkin niin, että hän käänsi päänsä toisaalle.
Kyllä hän varmasti tiesi, mihin Risto kolvia tarvitsi ja Risto puolestaan tiesi poliisin tietävän, että hän keittää viinaa ja että hänellä nytkin on sitä varastossa. Mutta se sai tämän pelin vain sitä jännittävämmäksi.
Risto otti sahan ja lähti äsken hakemiaan puita pienentämään. Ovessa mennessään varotti hän vielä Komia, että syynätä vain tarkkaan, ettei rehellisiä ja viattomia ihmisiä turhan takia epäiltäisi.
Kellarista ei löytynyt mitään. Mentiin ullakkoon ja pengottiin kattosammalissa, mutta ilman tuloksia. Sitten seurasi navetan ja olkiladon vuoro, Yhtä turhaan.
— Mihin peijakkaaseen se on kätkenyt? — päivitteli Komi, — sillä varmasti sillä on pontikkaa.
He ryhtyivät tutkimaan lumihankea tuvan ympäriltä. Polkivat hikipäässä ja sohoivat seipäällä. Risto sahasi renkun ääressä puita, nysä ryöhäsi hänen nenänsä alla ja tavan takaa käänsi hän päätään sekä kurkisti olkapäänsä yli poliisien hommia. Hänen sydänalassaan hytkähteli niin hauskasti ja tuon tuostakin levisi rosoiselle naamataululle vahingoniloinen irvistys.
Hiestyneinä palasivat poliisit tupaan. Risto lopetti myöskin työnsä ja tuli sisälle. Eukko oli sillaikaa kiehauttanut oikein porukahvit ja tarjosi nyt poliiseillekin. No, mitäpäs siinä, eihän heidän auttanut mököttää ja näyttää pahaa tuultaan. Sitäpaitsi oli kahvi jo näillä päivin ja sellaisen ropotin jälkeen enemmän kuin paikallaan.
Kahvia juotaessa työntyi tupaan kirkonkylän Mäkelän renki, joka palasi metsäsaralta halkokuormaa noutamasta. Hän asettui pesän eteen lämmittelemään, laittoi savukkeen palamaan ja näytti totista naamaa. Mutta hänen silmäkulmassaan vilahti veitikka, kun hän yhytti Riston katseen. Poliisien huomaamatta kohotti hän etu- ja keskisormensa ylös. Risto nyökäytti myöntävästi ja antoi silmäniskulla tietää, että sitten, jahka poliisit ovat lähteneet…
Ne lähtivätkin heti kahvin juotuaan. Jokainen sulloutui akkunan ääreen katsomaan heidän jälkeensä. Sinne ne ajoivat löytämälleen tehtaalle.
— Ei kai siellä enää mitään ole? — kysyi Mäkelän renki.
— Ei muuta kuin tyhjä rankkitynnyri ja pari kelvotonta piipunrania,— vastasi Risto huolettomasti.
— Tietävätköhän nuo Runnissa olla varuillaan? — arveli muori.
Runnin Leena oli hänen tyttärensä ja siis Riston sisar.
— Kyllä sinne on tieto toimitettu, — ilmotti Risto. — Niin isännällekö sinun piti saada? — kääntyi hän rengin puoleen.
— Joo, se sanoi tilanneensa pari purkillista.
Risto meni ulos ja kun hän hetken kuluttua palasi, veti hän povestaan kaksi olutpulloa, jotka oli suljettu puutulpalla.
— Maksusta me kerkeämme sitte isännän kanssa sopia, — sanoi hän.
Renki solahutti pullot turkin povitaskuihin, mietti hetkisen ja virkkoi:
— Tuota, kyllä kai sinulla on tätä enemmänkin? Ajattelin, että jospa tuota kerran ottaisi itselleenkin.
Risto nouti vielä yhden pullon.
— Totta kai sinä mulle annat tämän nelosella?
— No olkoonpa, — myönsi Risto.
Renki maksoi neljä kymppiä, otti ryypyn ja tarjosi Ristollekin. Sitten suoriusi hän kotimatkalle.
Oli mitä ihanin kevättalven sää ja keli mainio. Mieli läikkyvänä istui renki halkokuormallaan. Heti metsän suojaan päästyään otti hän pitkän ryypyn. Maailma muuttui hänen silmissään yhä ihanammaksi. Pyrki laulattamaan. Hän otti vielä ryypyn ja alkoi sitten laulaa "Saksanniemen jääkäreitä" niin että metsä raikui.
Takaa kuuluva reen ratina sai hänet yhtäkkiä vaikenemaan. Poliisit ne siellä ajoivat. Olivat vihdoinkin suoriutuneet paluumatkalle Tuulenperältä.
— Mikäs se Anttia nyt niin laulattaa? — kysyi Komi epäluuloisesti.
Antti säpsähti ja oli aivan pilalle hätääntyä. Vainusiko se jotakin? Huomasikohan se pullot hänen povitaskussaan? Etteihän se ryökäle vain tulisi kopeloimaan! Silloin ne olivat mennyttä kalua niin isännän pullot kuin hänen omansakin.
— Laulelinpahan vain tässä yksinäni, — vastasi hän rauhalliseksi tekeytyen, samalla kuin päässä vilisi tuhansia ajatuksia.
Komi näytti tähtäävän häntä yhä uhkaavammin. Mutta jopas juolahti rengin päähän pelastuksen tuuma.
— Tuota, huomasittekos Käärmekurun laiteelta savua nousevan? — kysyi hän, äänessään mitä vilpittömin sävy.
— Mistä? — kysyi Komi epäillen.
— Käärmekurun laiteelta, noin puolen kilometrin päässä tästä ja täältä mennessä vasemmalla puolen. Juuri vähää ennen kruunun metsän rajaa.
— Mitä savua se muka olisi ollut?
— Mistäs minä hänet tiedän. Ei minulla ollut aikaa käydä läheltä katsomassa.
— Taisivat silmäsi valehdella.
— Saattoivatpa valehdella, mutta selvästi minä olin näkevinäni siellä savua puiden välissä, aivan lähellä Käärmekurun lähdettä.
Tämä lähdejuttu teki vaikutuksensa Komiin. Hän pysähytti hevosen ja alkoi neuvotella virkatoverinsa kanssa. Sitten käänsivät he hevosen ympäri ja lähtivät ajamaan takaisinpäin.
Kun he olivat kadonneet näkyvistä, räjähti renki nauramaan. Ja ajatellessaan, mikä ilo siitä huomenna nousee Tuulenperällä, kun saavat häneltä asian kuulla, nauratti häntä niin hillittömästi, että ihan kyyneleet silmiin kihosivat.
Tietysti Komi tavatessaan käy hänen kimppuunsa, mutta mitäs siitä, hänellähän olivat silmät vain valehdelleet, kuten Komi itsekin oli epäillyt. Nyt hän joka tapauksessa ehti pullonsa kuljettaa suojaan.
Hän otti ryypyn, löi suitsiperillä hevosta ja virittäen keskeytyneen laulunsa alkoi ajaa kylää kohti sellaista kyytiä, että kuorma hyppelehti ja keikkui mutkaisella ja kapealla metsätiellä.
* * * * *
Kuten tavallista, vallitsi Tuulenperällä esivallan lähdettyä korkea juhlamieli. Jännitys oli lauennut ja kaikki tunsivat vapautuksen iloa. Arkiset askareet pysähtyivät kuin itsestään, kuljettiin miehissä naapurista toiseen, juteltiin päivän kokemuksista ja naurettiin poliisien ponnistuksille. Turhan retken olivat äijäpoloiset taaskin tehneet, vaikka tälläkin haavaa oli puolisenkymmentä tehdasta käynnissä.
Risto oli käynyt kylmilleen jätetyllä tehtaallaan ja todennut, että poliisit olivat hakanneet rankkitynnyrin pieniksi sälöiksi, lyöneet ämpärin ja piiput tuhannen mykkyrään sekä loppujen lopuksi muokanneet säkkiresunkin aivan silpuiksi. Sillekös naurettiin miehissä ja makeasti. Ja vieläkin makeampana kaikui nauru, kun Risto kertoi tahallaan jättäneensä sinne vanhat piippuranit ja muita vähemmän arvoisia kapistuksia sekä tallanneensa polun niin selväksi, että sinne sokkokin löytänyt olisi. Pitihän niiden uyt toki joskuskaan saada mielen hyvikettä. Ja kyllä ne olivatkin purkaneet sydäntään, näki sen niistä tynnyrin jäännöksistä ja säkin riekaleista, he, he…
Iltahämärissä palasi Risto ammattikunnan kahvikesteistä kotiinsa. Hän oli mitä parhaimmalla tuulella, myhäili yhtä mittaa ja kehräsi päässään uusia suunnitelmia.
Kotiin tultua pystytti hän navetan seinustalle tikapuut ja veti katto-olista esiin kaksi uuden uutukaista pannun piippua. Sovittaen ne kainaloonsa lähti hän hiihtämään metsään. Kaikenlaisia mutkia tehtyään pysähtyi hän tiheän kuusitureikon keskelle. Siellä oli kätkössä pata, jonka hän entiseltä tehtaaltaan oli eilen, keittämisen lopetettuaan, sinne kulettanut. Läheisestä louhikosta valikoitsi hän nyt kiviä ja laittoi tulisijan valmiiksi. Pilkottuaan vielä muutamia sylyyksiä puita nousi hän jälleen suksilleen ja lähti hiihtämään Kota-Heikin tehtaalle.
Siellä oli kaikki jo entisessä käynnissä. Heikki oli kelkalla noutanut padan ja muut kampeet kiven halkeamasta, taikinoinut piiput paikoilleen ja virittänyt tulen. Ämpäri oli valmiina piipunsuun alla ja kohta alkaisi sieltä tippua.
— He, he, hyvinpä se kävikin, — tuumi Heikki Riston nähdessään. — Minä pelkäsin jo paljon pahempaa. Eivät suinkaan ne sinunkaan luotasi mitään löytäneet?
— Vieläkös! Luuletko sinä, että minä tavarani asetan niin vain kenen hyvänsä saataville.
Sitten kertoi Risto, kuinka poliisit olivat hiki hatussa etsineet ja survoneet hangetkin tuvan ympärillä ja kuinka ne hänen vanhalla tehtaallaan olivat yksin säkkiresunkin silpuiksi hakanneet. Sille he nauroivat pitkään ja äänekkäästi.
— Mutta eiköhän maisteta tuota etupään laskosta? — ehdotti Heikki.
Tietysti Ristolla ei ollut mitään sitä vastaan. Ryyppyastian puutteessa otti Heikki kauhan ja täytti sen ämpäristä. He istuutuivat tulen ääreen ja maistoivat.
— Ähhäh, onpa peijakas koko ökinää, kun oli ihan hengen salvata, — tuumi Heikki.
— Tietääpä sen ensi laskoksen, — arveli Risto. — Siinä on vielä siksi varavasti sikunaa. Mutta jahka lasket sen toisikertaan, niin toisenlainen on jo maku ja väri.
— Kun siihen saisi oikein priimamaun, niin sitte sille voisi hintaakin panna, — aprikoitsi Heikki, toivoen Riston erehtyvän paljastamaan hänelle ne omat salaiset temppunsa.
Mutta Risto ei ollut sillä korvalla kuunnellut toisen sanoja, vaan arveli:
— Huomeniltana sitä minäkin panen taas tippumaan.
Heikki ällistyi.
— Mitenkäs rankki ennättää käydä? — kysyi hän.
— Se parhaillaan käypi.
— Tuota… missä niin?
— Kotonapa tietenkin.
— Mutta eikös sitä poliisit löytäneet?
— Sanoinhan minä jo, etten minä tavaroitani aseta jokaisen nuuskijan saataville.
— Mutta miten sitä kokonaisen rankkitynnyrin voi kätkeä niin… varsinkin kun ne nuuskivat ihan joka nurkan? Eikähän teillä ole muuta kuin neliseinäinen tupa ja pieni navetan pöksä.
— Ja kuitenkin se oli sellaisessa piilossa, etteivät löytäneet, vieläpä paikassa, jossa rankki käy tavallista nopeammin.
— Missä ihmeessä se…? — ja suu auki unohtui Heikki arvailemaan sitä merkillistä piilopaikkaa.
Mutta Risto ei sanonut enempää, arveli vain itsekseen halveksivasti, että kylläpä hän jo tuollaisista viittailuista olisi monikertaan oivaltanut, että rankkiastian on täytynyt olla lammaskarsinaan haudattuna.
— Mutta maistetaan, — ehdotti Heikki, jonka kulmiin kauhan sisältö tuntui jo kihonneen. — Sinä sitä käyt tavaraasi toisinaan kirkonkylälläkin kauppaamassa?
— Joo, pari viikkoa sitten vein sinne mötinää toripäivänä ja möin kuusi pullollista itse kauppatorilla.
— Äläkö saamarissa!
— Joo, vein sinne kelkkakuormallisen luutia. Seitsanän luutaa olin laittanut niin, että jokaisen sisällä oli olutpotallinen mötinää. Torille tullessani suihkasin muutamalle tutulle isännälle, että minulla olisi muutamia isäntämiesten luutia, kuusikymmentä markkaa kappale. Kaupat tuli heti. Hän tietysti ilmotti tuttavilleen ja yhtä mittaa tuli miehiä kysymään isäntämiesten luutia ja pistivät toisten huomaamatta kuusi kymppiä kouraani. Siinä välissä möin hameväelle tavallisia luutia. Niitä toisia olisi mennyt vaikka hevoskuormallinen.
— Hi, hi, hii! — nauroi Heikki. — Kyllä sinä oletkin se päämestari. Ja isäntäin kanssa sinä olet hyvissä väleissä, vaikka ne sinua silloin ahdistelivat siitä punakaartijutusta.
— Tikku silmään sille, joka vanhoja muistelee! Se on tuo mötinä siltana, joka yhdistää meikäläiset ja heikäläiset. Kummatkin kun tarvitsevat toisiaan.
— On se monessa asiassa poikaa tuo mötinä. Ja kuulehan, Risto, eikö se tuo kieltolaki ole hyvä asia?
— Mikäs se on kuin hyvä. Tottahan nyt toki. Entisen lain aikana menivät viinarahat rikasten tehtailijain taskuihin, mutta tämän uuden lain vaikutuksesta ne juoksevat meikäläisille. Ennenhän täällä meidän nurkalla oli markan raha ihmekalu, nyt se ei ole mies eikä mikään, jolla ei satamarkkaset taskussa kahise. Entäs kun sattui totinen lääkkeen tarve, niin mistäs sen entisaikaan meikäläinen sieppasi? Harvoin sitä kaupungista asti meidän nurkalle norui. Mutta nyt jos sattuu mitä taudin romuskaa, niin aina on lääke saatavilla.
— Niin että maistetaan, Risto, hih!
— Annahan olla, sinun kielesi alkaa jo lallattaa. Ei pidä koskaan ammatissa ollessaan liikoja maistella. Muuten menee kaikki penkin alle.
Tottelevaisesti siirsi Heikki kauhan syrjään. Sen sijaan täyttivät he piippunsa ja syventyivät ammattiasioihin.
Tuli räiskyi padan alla ja ämpäristä piipun suun alta kuului herkeämätön norahtelu. Ympärillä vallitsi erämaan hiiskumaton rauha, tähdet paloivat kirkkaasti, ja taivaanrannalta, puun latvojen takaa, katsella mällisteli täysikuu, muhoillen puolueettomasti.