SUURSIIVOUS
Tämä tapahtui niinä normaalisina aikoina, jolloin gulashauksesta ei tiedetty mitään ja jolloin rahalla oli täysi arvonsa. Kuka nykyään piittaisi viidenkolmatta pennin hilkusta? Mutta silloin saattoi tapahtua sellainen ihme, että kun Tuulenperälle ilmestyi tuollainen hilkku, oli koko kyläkunta kohta jalkeillaan, tuosta ihmekalusta keinoteltiin ja hilkku siirtyi kädestä käteen, kunnes se hävisi kylältä samaa tietä kuin oli tullutkin. Niin ainakin kertoi Lostikka-Heikki, kiertelevä savikuppien kauppias.
Siitä jo ymmärtää, minkälaisen kiihkon valtaan joutui ei ainoastaan Tuulenperä, vaan koko pitäjä sen johdosta, että lumppukilosta maksettiin kymmenen penniä ja yli siitäkin. Silloin hävisivät pitäjästä kaikki tarpeettomat ryysyt ja jokainen tunsi jollakin tavoin hyötyneensä — kaikki muut paitsi kauppias Ryynänen. Hänen yksinään siinä kävi hassusti ja syynä hänen onnettomuuteensa oli mitätön painovirhe.
Ryynänen oli alotteleva kauppias ja sellaisille sattuu aina vaikeuksia. Rahaa oli kassaan herunut niukanlaisesti ja lankeamassa oli useampia vekseleitä. Uhkasi katastroofi.
Synkkänä kuin nouseva ukonpilvi istui hän siis eräänä kevättalvisena aamuna puotikamarissaan ja hapuili turhaan pelastuksen ideaa. Koneellisesti silmäili hän aamupostissa saapunutta lehteä. Siinä tarjosi muuan tehdas kaupaksi rullaäkeitä ja muita maanviljelyskoneita. Sitten oli pari pakkohuutokauppaa sekä Oravaisten verkatehtaan ilmotus, jossa kehotettiin keräämään villavaatteiden lumppuja, joista tehdas maksaa —
Mitä! Näkikö hän nyt oikein?
Kauppias Ryynänen siristi silmiään ja tuijotti ilmotukseen. Totisesti, kuusikymmentä penniä kilolta siinä seisoi! Mutta saattoiko se olla mahdollista?
Hänen päässään alkoi surista ja kiihkeästi teki hän laskuja. Jos hän maksaa kymmenen penniä kilolta — ja siitä hinnasta ne hakevat joka ainoan rättinsä, — niin jää hänelle kiloa kohti voittoa kokonaista viisikymmentä penniä. Se on kymmentä kiloa kohti viisi markkaa, sataa kohti viisikymmentä ja tuhatta kiloa… Hänen päätään ihan huimasi, niin että täytyi nousta kävelemään. Eihän ollut mikään mahdottomuus, että näin isosta pitäjästä löytyisi tuhat kiloa lumppuja, niin, vaikka kaksikin tuhatta. Se olisi silloin hänelle tuhannen markan afääri!
Mutta oliko tuo ilmotus totta? Hän kurkisti jälleen sanomalehteen ja siristi silmiään. Kuusikymmentä penniä kilolta siinä selvästi luvattiin. Pari vuotta sitten oli sama tehdas ilmottanut ostavansa suuremman määrän lumppuja, mutta maksanut silloin vain seitsemän penniä kilolta. Hän oli silloin ostanut useita kuormallisia ja maksanut lumpuntuojille viisi penniä kilolta ja hyötynyt siinä kaupassa nätit rahat.
Mistä ihmeestä hän saisi nyt varmuuden? Toisille kauppiaille ei asiasta uskaltanut soittaa. Silloinhan ne kateensilmät olisivat heti jalkeillaan. Sattuipa nyt ohi ajaessaan poikkeamaan hänen luokseen tuttu kauppamatkustaja. Muun lomassa näytti Ryynänen tälle ilmotusta. Tietysti noin vain ohimennen ja välinpitämättömästi.
Siinä ei kauppamatkustajasta ollut mitään ihmeellistä. Kangastavarathan olivat nousemassa ja lumppuja tarvittiin tehtaassa paljon.
Se ratkaisi asian. Ryynänen kutsutti renki-Viken sisälle ja toimitti tälle kiihkossaan:
— Nyt hevonen kiiruusti häkkireen eteen ja kylälle talo talolta ja mökki mökiltä lumppuja ostamaan. Ota puntari matkaasi ja kilolta saat maksaa…
Hän pysähtyi ja mietti, että myyväthän ne joutilaita rääsyjään vähemmästäkin kuin kymmenestä pennistä kilon.
— … saat maksaa kahdeksan penniä kilosta. Ja kuule, jos Limperin ja Koikkalan asiamiehiä sattuisi samalle apajalle, niin saat nostaa hintaa penni penniltä aina… vaikka kahteentoista penniin, jos niikseen tulee.
Hän suolti Viken kukkaron rahoja täyteen, antoi hänelle sikarin hampaisiin ja terotti vielä lopuksi:
— Kun punnitset lumppuja, niin revi tarkoin kaikki vuorit ja liitingit pois ja samoin napit, ja muista yleensä katsoa, että mukaan ei tule muuta kuin villakangaslumppuja.
— Ja kuulehan vielä! — huusi hän kun Vikke oli jo menossa, — poikkea mennessäsi Sillankorvassa ja Vinolassa ja käske Matin ja Erkin hevosineen häkkireellä tulla heti tänne, niin saavat hyvää ansiota. Ottakoon kumpikin puntarin mukaansa. Ja mene nyt joutuin ja anna hevosen liikkua, etteivät toiset kerkeä edelle.
— Kyllä osataan! — huusi vastaan aina reilu Vikke ja meni sikaria tuprutellen pihalle hevosta valjastamaan.
Kauppias oli nyt yhtä intoa ja toimeliaisuutta. Kohta Viken mentyä hän huomasi maantiellä iänikuisessa kesiturkissaan kävellä koppailevan Peltolan syytinkivaarin. Se oli itaruudestaan kuulu äijä, joka kesäkaudet kierteli pelloilla ja tanhuilla keräten luita ja myyden ne sitten muutamasta pennistä kilon. Kerran oli Limperin kauppias uskotellut vaarille piloillaan, että tulitikkutehtaisiin ostetaan käytetyitä tikkulaatikoita ja että niistä maksetaan puoli penniä sadalta kappaleelta. Vaari oli kohta innostunut keräämään ja pitkän aikaa hankkinut Limperille hyviä uuninsyttöjä.
Ryynänen koputti ikkunaan ja viittoi vaaria sisälle. Kun hän oli ilmottanut tälle maksavansa kahdeksan penniä kilolta villakankaisista lumpuista, alkoivat vaarin silmät, jotka istuivat päässä merkillisen lähellä toisiaan, ahneudesta kiilua kuin lasinapit.
— Ihanko totta, että kahdeksan penniä kilolta? — uteli hän epäluuloisena.
— Ihan totta ja saatte vaikka hevoskuormittain tuoda.
Hetken perästä kulki Peltolan vaari tavallista vikkelämmin Ryynäseltä kotiinsa, jossa hän laittoi kuntoon talon isoimman kelkan, sijoitti siihen ikivanhan puupuntarin ja jutkoon tarttuen lähti kylälle sellaista vauhtia, että navettapiika, joka katsoi hänen lähtöään, sanoi tupaan tullessaan äijän turkinhelmain tuulessa vinkuneen.
Sillä välin oli Ryynänen ehtinyt lähettää pitäjälle myöskin Sillankorvan Matin ja Vinolan Erkin, jotka hevosineen olivat saapuneet hänen luokseen, sekä lisäksi pari lähimökkiläistä kelkkoineen.
Viken tehdessä taloissa tulista vauhtia lumpunkauppoja oli hänen korkeista tarjouksistaan innostunut kokonainen liuta poikasia sekä joutilaita mökinmiehiä, jotka päättivät tehdä afäärejä omiin nimiinsä. Kelkkoineen hajausivat he ympäri syrjäkyliä, tarjosivat viisi, kuusi ja seitsemänkin penniä lumppukilolta, tietäen itse saavansa Ryynäseltä kahdeksan penniä tai hyvässä lykyssä vähän enemmänkin, kuten Vikke oli vihjaillut.
Koko pitäjän oli yks-kaks vallannut todellinen lumppukuume. Kaikilla kylien ja talojen välisillä teillä nähtiin kiitävän ryysyistä täyttyviä rekiä ja kelkkoja, niin että Ryynäsestä lähtien ulottui kaikille pitäjän kulmille monijatkoiset ostajaketjut, joita myöten kirkonkylää kohti suoltui suurempia ja pienempiä ryysykuormia. Monet kymmenet aivot olivat kiihkeässä työssä, laskiessaan voitonmahdollisuuksia, ja kaikkialla taloissa ja tölleissä keikkuivat puntarit ja pölisivät vanhat, vuosia sitten käytännöstä jääneet vaateriekaleet. Taloissa ja tölleissä vallitsi kuumeinen kiiru ja touhu, penkkien alustat, uuninpäälliset ja ullakonloukot nuuskittiin tarkoin ja päivänvaloon vedettiin kaikki tomuiset jätteet ja riekaleet, joilla suinkin oli joskus maailmassa ollut kunnia palvella ihmisruumiin verhoina. Varrettomat sukannenät ja nenättömät sukanvarret, monihetulaiset takinhihat ja niin taajaan paikatut housunjätteet, että alkuperäisen kankaan laatua ei taitavinkaan asiantuntija olisi kyennyt määrittelemään, saivat sinä päivänä kunnian keikkua puntarin nenässä sekä olla riitakapulana ostajan ja myyjän välillä. Nappeja ja asiaankuulumattomia kankaankaistaleita ratkottiin irti, riideltiin, tingittiin ja ennenkaikkea lasketeltiin meheviä kokkapuheita.
Monia hullunkurisia ja surullisen iloisia kohtauksia sattui noina kuumeisina lumppupäivinä. Pysyväisimmän sijan pitäjän historiassa sai kuitenkin Peltolan syytinkivaarin ja saman talon ruotilais-Sakan välillä sattunut kohtaus. Senvuoksi kerrottakoon se tässäkin osotukseksi, kuinka mammonanhimo noina päivinä tempasi pyörteisiinsä kaksi tutisevaa vanhustakin.
Peltolan vaari oli jo puolenpäivän korvissa saanut kelkkahäkkinsä lumppuja täyteen ja oli nyt paluumatkalla, aikoen vielä samana päivänä ehtiä toisenkin kuorman hankkia. Hän laski ansainneensa jo hyvän joukon toista markkaa ja voitonhimo oli saanut hänet kokonaan valtaansa, niin ettei hän tuntenut väsymystä eikä nälkää. Keppelästi jalkojaan siirrellen asteli hän kelkkaansa vetäen talojen välisiä oiosteitä ja siunasi mielessään oivallista keliä.
Erään riihen ohi kulkiessaan sattui hänen silmäänsä tokko, joka oli pistetty peräseinän savulukkuun. Se oli ilmeisesti vaatetta ja hän katsoa tirkisti lähempää. Totisesti, siinä oli vanha, nokinen ja mykkyrään kääritty sarkatakin kulu! Sarkatakki, joka painoi ainakin kymmenen kiloa!
Hän heitti kelkan jutkon kädestään ja rupesi tempasemaan takkia aukosta, mutta silloin huomasi hän tietä pitkin lähenevän jonkun jalankulkijan. No, annahan olla, ajatteli vaari, pistäynpä talossa lumppuja kysymässä ja otan takin palatessani, siksi tuokin ehtii tästä näkymättömiin suoria.
Mutta talossa ei ollut enää lumppuja, ostaja oli juurikaan lähtenyt kelkkoineen.
Kuka vietävän ostaja tännekin oli jo ehtinyt? Ja selville kävi, että Peltolan ruotilainen, vanha Saka-vaari, oli käynyt täällä apajan tyhjentämässä. Se harmitti vaaria kovin. Hän ei ollut koskaan sietänyt Sakaa, joka ikänsä oli ollut laiskansitko mies ja sen vuoksi nyt vanhoillaan joutunut kunnan elätiksi. Nyt se oli omin lupinsa ehättänyt kahvirahoja itselleen tienaamaan, vaikka sen olisi pitänyt pysyä kotona tunkiohavuja hakkaamassa.
Mitähän teitä se senkin laho oli tästä lumppuhommasta vainunnut, harmitteli vaari, tietämättä että Sillankorvan Matti oli Peltolan pihan läpi ajaessaan huutanut Saka-vaarille suuren lumppu-uutisen ja siten saanut hänessäkin voitonhimon hereille.
Tyhjin toimin palasi vaari tielle ja läheni riihtä. Mutta sen nurkalla huomasi hän puoleksi täytetyn lumppukelkan sekä takana miehen, joka kumarruksissaan pynttäsi jotakin vaaterepaletta lumihankeen.
Eihän vain, eihän vain! ja vaari köpitti lähemmäs.
Eikös sittekin ollut! Ihan totisesti siinä oli itse ruotilais-Saka, joka oli keksinyt riihen luukussa sarkatakin — sen saman takin, jonka vaari oli vasta omana saaliinaan merkille pannut, ottanut sen ja tomuutti sitä nyt kuin omaansa ainakin.
Vaari heitti jutkon kädestään ja leuka vihasta vapisten läheni Sakaa.
— Kenen luvalla sinä työstäsi karkasit, senkin…? kähisi hän.
Ensi hämmästyksestä selvittyään ja huomatessaan, ettei hän ollut senkään vaarallisemman yllättäjän kanssa tekemisissä, kähisi Saka vastaan:
— Olenko minä kenenkään orja, kunta minun ruokani maksaa!
— Vai kunta! Senkin syöttiläs, kehtaat vielä suutasi aukoa! Mies, joka ei ikinä ole viitsinyt kunnon päivätyötä tehdä!
— Jollet nyt tuki leukaasi, senkin kitupiikki, niin… — ja Saka ojensi kättään, jossa nokinen takkikulu reuhotti.
— Vai lyömään siinä häristelet! — ja vaari tarttui Sakaa rinnuksista.
Saka pudotti takin kädestään ja tarttui vuorostaan vaarin rintapieliin. Kummankin leuka vapisi vihasta, hontelot sääret tutisivat ja voimattomilla käsivarsillaan nujuuttivat he toisiaan rinnasta, samalla kun heidän suustaan pääsi käheitä ja katkonaisia haukkumasanoja, kumpikin siten muistuttaen vanhaa kaappikelloa, joka kirkkaan ja säännöllisen lyönnin sijasta korisee, särähtelee ja tutisee.
Mutta pitkälle eivät vanhusten voimat riittäneet. Molemminpuolinen ankara yskänkohtaus pakotti heidät hellittämään toisistaan, jolloin he lopen uupuneina ja hengästyneinä istahtivat kovalle iumihangelle, toinen toiseen tienposkeen.
Mutta kun pahin yskänpuuska oli hellittänyt Peltolan vaarin ja hänen silmänsä sattuivat hangella viruvaan nokiseen takkirähjään, johon hän katsoi itsellään olevan ehdottoman omistusoikeuden, kiehahti hänen vihansa uudelleen.
— Sen täytinen kunnan elätti, kyllä minä sinut opetan! — pihisi hän vimmoissaan ja sen sijaan että olisi käynyt Sakaa uudelleen rinnuksista, alkoi hän tämän kelkasta viskellä ryysyjä hangelle niin että tomu pöllysi.
— Annatko olla, senkin ruoja! — vinkui Saka, — eikö tässä köyhät saisi rikasten ryysyjäkään korjata? Mutta kyllä minä…
Hän hapuili jalkeilleen, mutta ryhtymättä estämään vaaria hajotustyössään alkoi hän tämän esimerkkiä noudattaen tyhjentää vaarin kelkkaa vastakkaiselle tiensivulle.
— Älä koske! — karjui vaari ja kävi uudestaan Sakaa rinnuksiin.
Seurasi samanlainen kähisevä ja korahteleva nujuutus kuin äskenkin. Vasta kun heidän korviinsa kuului vallaton naurunhohotus, hellittivät he toisistaan ja katselivat häpeillen ympärilleen.
Ryynäsen Vikke se oli, joka siinä täyden lumppukuormansa päältä seurasi vaarien tappelunnujuutusta ja tuon tuostakin selkäkenoon heittäytyen nauraa hohotti minkä suusta sopi tulemaan. Hän oli koko päivän ollut mitä parhaimmalla tuulella. Lumppuja hän oli saanut viidellä ja kuudella pennillä kilon, pistänyt siis nätit rahat omaan taskuunsa ja syrjäkylän salakauppiaalta ostanut poveensa viinahallin paluumatkan iloksi.
— No voi vietävän poikia, kun tappelevat keskellä tietä! — ulvoi hän pakahtumaisillaan ilosta, heittäysi selälleen, potki jaloillaan tyhjää ilmaa ja hakkasi nyrkillään häkinkaidetta.
Häpeissään, mutta samalla vihaisesti toisiinsa luimautellen, alkoivat äijät kerätä hujanhajan lentäneitä lumppujaan takaisin kelkkoihinsa. Kumpikaan ei kajonnut alkuperäiseen riidanesineeseen, vaan jäi se hangelle riuskottamaan.
— Sitokaa nyt keikkanne minun häkkini perään, niin pääsette riikyydillä kotiin! — hoilasi Vikke, — väsyhän teillä nyc toki on tuollaisen nujakan jälkeen.
Peltolan vaari noudatti kiiruusti Viken kehotusta, sitoi jutkon häkin perävitsoihin ja asettui itse lumppukasan päälle kelkkaan.
— No, Saka, sitokaa te keikkanne vaarin kelkkaan, niin tässä syntyy juna, oikea lumppujuna, — melusi Vikke.
Mutta Saka kääntyi heihin selin ja vaari kähisi kuormansa päältä:
— Ei tähän sovi, joutaa syöttiläs itsekin vetää kelkkansa.
— No annetaan sitten lähtömerkki eikä seisauteta ennenkuin Ryynäsen asemalla, — ja Vikke puhalsi kouransilmäänsä pitkän vihellyksen ja löi hevostaan, joka täyttä karkua lähti eteenpäin, niin että vaarilla oli täysi työ pysytellessään korkean lumppukasan päällä.
Mutta vähän sen jälkeen kun Vikke oli päässyt kotiin ja juuri kun vaarin lumppuja punnittiin Ryynäsen makasiinin edessä, saapui Sakakin kuormineen yhtä komeasti perille. Äkeissään oli hän kuormaansa kiskoen lähtenyt taivaltamaan perästä, mutta yhyttänyt sitten muutamassa tienhaarassa Sillankorvan Matin, joka niinikään täyden lumppukuorman kanssa palaili syrjäkyliltä. Saka oli sitonut kelkkansa hänen häkkinsä perään, istunut itse lumppukasalle ja tuli niin perille yhtä komeasti kuin talon vaarikin. Mutta toisiaan eivät vaarit, punnitustoimissa hääriessään, olleet näkevinään.
* * * * *
Seuraavana päivänä jatkui pitäjällä samanlainen lumppukuume, vaikka tosin heikkenevässä muodossa, ja keskiviikkoaamuna lähti Ryynäsen makasiinin edestä ensimäinen ryysykaravaani asemaa kohti solumaan. Valtavana vuona virtasivat valtamaantietä rautatien varteen pitäjän eri kulmilta pieninä purosina Ryynäseen kerääntyneet lumput ja monivuotiset ryysyt.
Saman päivän aamuna istui kauppias Ryynänen hyvin tyytyväisenä puotikamarissaan, jonka ikkunan ohi parasta aikaa purjehti korkea lumppukuorma toisensa jälkeen. Hänen oli onnistunut vallata verrattomasti suurin osa pitäjän ryysyistä, toiset kauppiaat olivat ehtineet ainoastaan rippeitä saada. Lähemmäs pari tuhatta kiloa lumppuja oli kerääntynyt hänen varastoonsa, joten hänen voittonsa nousi, oloihin ja asianhaaroihin katsoen, melkoiseen summaan.
Laskut suoritettuaan ryhtyi hän silmäilemään vasta saapunutta lehteä. Siinä näkyi edelleenkin Oravaisten verkatehtaan lumppuilmotus. Ykskaikkisesti silmähti hän sen läpi, mutta pysähtyi äkkiä ikävästi hämmästyneenä. Siinä ilmotettiin maksettavan 6 penniä kilolta. Sana sanalta ja hitaasti luki hän läpi koko ilmotuksen ja huomasi nyt vasta sen lopussa toimituksen liittämän seuraavan tiedonannon: "Lehtemme edellisessä numerossa olleeseen Oravaisten verkatehtaan ilmotukseen oli päässyt pujahtamaan ikävä ja harhaanjohtava painovirhe, siinä kun mainittiin villalumpuista maksettavan 60 penniä kilolta. Piti luonnollisesti olla kuusi (6) penniä kilolta, mikä täten oikaistaan."
Mitä kauppias Ryynänen tämän luettuaan mielessään tunsi, mitä eleitä hän teki ja mitä sanoja hänen suustaan sinkoili, sen kaiken me hienotunteisuudesta jätämme seikkaperäisemmin kuvaamatta. Mainittakoon ainoastaan, että eräänä aamuna parisen viikkoa ylläkerrottujen tapausten jälkeen näkivät kirkonkylälle asioilleen saapuneet pitäjäläiset Ryynäsen puodin oven pysyvän itsepintaisesti kiinni. Samoihin aikoihin levisi pitäjälle tieto, että Ryynänen on lyönyt kintaansa pöytään.
No, kyllähän se tiedettiin, että hänen asiansa olivat kauankin olleet kireällä, mutta kaikki sovittivat kuitenkin tämän tapauksen yhteen lumppuhuijauksen kanssa ja sitä kaksipäiväistä lumppukuumetta muistellessa naurettiin ympäri pitäjän niin makeasti kuin olisi ilmakin tuon suursiivouksen jäleltä keventynyt ja kirkastunut. Mutta kaikista makeimmin nauroivat ne, jotka sattuivat kulkemaan sen paikan ohi, missä Peltolan vaari ja ruoti-Saka olivat käsirysyssä olleet. Hangella kummallakin puolen tietä, mihin vaarit olivat toistensa likaisia lumppuja syytäneet, näkyi laajat ryvettymät vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun Ryynäsen puoti oli ainiaaksi sulettu.